Toimiviin asioihin ei kiinnitä huomiota. Kun bussi tai juna tulee ajallaan, siihen vain nousee katsettaan somesta hellittämättä, ellei sitten pääsylipun vilauttaminen vaadi hetkeksi irrottautumista kaiken nielevästä elämänvirrasta.
Mutta jos onnikkaa ei ala aikataulussa ilmoitetulla hetkellä näkyä tai VR kuuluttaa viasta ratalaitteistossa, se kyllä noteerataan. Ja mieliin syöpyessään se jättää kitkerän jälkimaun: ei ikinä ajallaan, ei ikinä.
Musiikkiin edellinen liittyy, kun laitetaan liittymään. Sulavasti soljuva hulisee korvaan, ja usein toiselta puolelta ulos jättämättä sen ihmeempiä tunnepyörteitä kuuntelijan tajuntaan. Soljuvan määritelmä riippuu jossain määrin henkilön iästä, kenties sukupuolestakin, luultavasti myös kotitausta ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat asiaan. Niiden ja mahdollisesti yhtä monen tai useamman tuntemattoman tekijän summana syntyy nimittäin se, mitä musiikkimauksi kutsutaan.
Makujen moninaisuudesta huolimatta uskon tiettyihin kaikkia koskeviin yhtäläisyyksiin, suurpiirteisellä tasolla ainakin. Ja siitäkin piittaamatta, että mieltymys mollijollotuksen sijasta duurirallatteluun on yhtä yksilöllistä ja myötäsyntyistä kuin esimerkiksi taipumus viehättyä humpan poljennosta luontaisemmin kuin samban rytmiikasta.
Tällaisen yleisesti pätevän lainalaisuuden esimerkiksi käy ”liika on vaan liikaa” -periaate. Yltiöpäisyyteen viety ja absoluuttisen särötön, symmetrinen ja kaikilla mittareilla harmoninen muuttuu kiiltokuvaksi. Ei auta, liian kaunis on liian kaunis viehättääkseen. Tai harmiton säväyttääkseen. Sopiva dissonanssi saa vastaanottajan hermopäätteet kutisemaan.
Toisaalta kaikkeen turtuu eikä mikään tahdo riittää, kun vauhtiin päästään. Muistan ajan, jolloin Tom Waits kuulosti säröiseltä ja häröileväiseltä.
Sopiva on herkkä käsite. Joskus jää kesyksi, ylikin on yhtä helppo horjahtaa. Makuasia, eikä ehdottomia lakeja sittenkään ole, ainakaan musiikin estetiikassa. Teoriahan on vain keino jäsentää ja eritellä sitä mitä tapahtuu, eikä suinkaan oppirakennelma, jota seuraamalla syntyisi säväyttävää taidetta. Ei synny välttämättä edes muotopuhdasta, jos tekijä halvaantuu tarkistamaan jokaisen sävelen oikeellisuutta omia ideoitaan epäillen. Jää syntymättä tykkänään.
Siltikin teorialla on kiistaton arvonsa, myös musiikin mailmassa. Samoin tekstin, mukaanlukien laululyriikan.
Laulujen sanoitus on oma tekstilajinsa, ei aivan proosaa eikä runouttakaan. Sen pitäisi kuulostaa hyvältä laulettuna, istua melodian muotoihin ja rytmiseen kudelmaan. Ja ehkäpä myös ilmaista merkityksiä tai välittää tunnetiloja siinä ohessa.
Siinä missä kirjoitettua tekstiä lukiessaan voi pysähtyä jäsentämään ja tasaamaan henkeä, laulettu teksti on alisteinen kappaleen tempolle ja kestolle. Eteenpäin on mentävä – klikki nakuttaa eikä siitä kyydistä auta pudota.
Toisinaan, oikeastaan miltei alinomaa, kuulee kuinka tekstin kirjoittaja on sanoja sommitellessaan jotenkin unohtanut tämän kirjoitetun ja lauletun välisen eron. Vaikutelmaa mehustaessaan hän käyttää luettelomaista esitystapaa, jossa kaksi sanaa erotetaan toisistaan pilkulla. Toimii kirjoitettua luettaessa aivan briljantisti, muttei välttämättä laulettua kuunneltaessa laisinkaan. Sitä pilkkua kun on niin pahuksen vaikea laulaa, eikä sitä useinkaan voi edes tauolla korvata, kun ei sille ole tilaa.
Käy kuin VR:lle – valtaosa junista kulkee aikataulussa, mutta myöhästymiset muistetaan. Yksi onneton pilkku kampittaa muutoin ihan kelpo tekstin.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
•••
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Voit tilata lehden itsellesi edullisesti myös esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.