| Asiat muuttuvat, sehän on selvää. Äänitetuotanto on käynyt läpi melkoisen muutokset viimeisten 15 vuoden aikana, eikä myllerrys ole vielä edes loppunut. Kuvapuolen toimijoilla on edessään hyvin todennäköisesti samantapainen kehitys, jossa tuotannon määrä kasvaa, keskimääräinen tuotantobudjetti per tuotettu ohjelmaminuutti ohenee ja työympäristö on yhä useammin muutaman ihmisen pienpaja suuren studion sijasta.
Parhaimmillaan tällainen kehitys leikkaa taksoista löysät pois, tehostaa toimintaa, antaa uusille kyvyille mahdollisuuksia ja laventaa kuluttajille suunnattua tarjontaa positiivisella tavalla. Huonoimmillaan se tarkoittaa lopputuotteen olematota teknistä laatua, hiomatonta ideointia, kömpelöä esitystä ja kituvia tuotantoyrityksiä. Tällainen kehitys on luonteeltaan itse itseään ruokkiva syöksykierre, joka köyhdyttää alaa ja jonka oikaiseminen on työlästä. On tunnettu periaate, että äärellisestä voidaan ottaa vain rajallisesti. Tämä pätee yksittäisen ihmisen ideointikykyyn, joka voidaan lypsää kuivaksi, olipa kyseessä, säveltäjä, sanoittaja, käsikirjoittaja, tuottaja toi jokin muu luovaa panosta vaativan työn tekijä. Sama logiikka pätee myös kokonaiseen tekijöiden joukkoon. Suomessa populaation koko asettaa rajoituksia, semminkin kun kyse on samalla omasta kieli- ja sen myötä samalla markkina-alueestaan. Täällä ei ole kykyjä tuhlattavaksi asti, jos halutaan pitää lippu korkealla. Edellä esitetty näyttää mielestäni vääjäämättä johtavan seuraavanlaisiin toteamuksiin. Ensinnäkin on aivan sivuseikka, kuinka monta toimivaa äänipajaa, kuvatuotantoyksikköä, radio- tai TV-kanavaa Suomeen saadaan. Oleellinen kysymys on, miten kaikkiin pajoihin voisi riittää ideoita, osaamista ja rahaa tuotannon laadun vaalimiseen, jotta kaikille kanaville riittäisi edes nykyisentasoista ohjelmaa. Sen vuoksi alalla jo paikkansa vakiinnuttaneiden yritysten etujen mukaista on pyrkiä vaikuttamaan mahdollisimman paljon tulevaisuuteen ja tämän tulisi tapahtua monella tasolla samaan aikaan. Saavutettujen etujen puolustaminen linnoittautumalla omien keskuuteen on pään piilottelua pensaassa. Pienen ammattilaisjoukon ei ole viisasta seisoa keskinäisessä ringissä taputtelemassa toisiaan olalle, ei edes alan messuilla. On ainakin kaksi eri tasoa, joilla asiaan tulisi reagoida. Teknistä kehitystä voidaan väheksyä tai sitä voidaan yltiöpäisesti ihannoida, ja kumpikin suuntaus on yhtä tuhoisaa. Tarvitaan kylmäpäisyyttä, jolla ylilyönnit investoinneissa ja odotuksissa vältetään, mutta realistiset mahdollisuudet käytetään tarkoin hyväksi. Edellistäkin tärkeämpää on houkutella alalle lisää henkisiä resursseja ja huolehtia siitä, että tulokkaat viihtyvät ja saavat tarvitsemaansa tukea, eivätkä toisaalta polta itseään loppuun oikopäätä. Tämä tarkoittaa myös teknisen tietotaidon jakamista ja opetustoiminnan edelleenkehittämistä. Nämä asiat taas eivät ole luonteeltaan viranomaisille kuuluvia velvoitteita, vaan ne kuuluvat tällä alalla toimivien yritysten moraalisen vastuun piiriin. Itseasiassa sen tulisi olla kunniakysymys jokaiselle itseään kunnioittavalle yritykselle - ylläpitää ja jakaa kertynyttä osaamista tulevaisuuden rakennuspuiksi. Muotoillaan sama vielä toisin. Audiovisuaalinen ala tarvitsee uusia, pystyviä toimijoita eikä uusien toimijoiden hakeutumista alalle ei ole mitään syytä tehdä hankalammaksi kuin mitä se jo nyt on. Jokainen jollekin muulle alalle päätyvä kekseliäs ja luova ihminen kantaa mukanaan sellaisen henkisen pääoman, jota ilman musiikki- ja kuvatuotannollakaan ei olisi varaa olla. Jääkiekossa juniorivalmennuksen merkitys on oivallettu jo kauan sitten. Milloin AV-ala alkaa hautoa maailmanvalloitukseen pystyviä kykyjä? Se on selvää, että tulevaisuuden taimien kasvatus vaatii sietokykyä ja kärsivällisyyttä. Jokaista alalla jonain päivänä odotukset lunastavaa tulokasta kohden koettaa ovesta astella porstuaan myös sekalainen joukko väkeä, jonka motiivit osoittautuvat pitemmän päälle kevyiksi ja kyvyt ohkaisiksi. Luonnollinen kehitys karsii ajan myötä nämä renkaanpotkijoiksikin toisinaan nimitetyt kyllä pois, vaikka ovella ei kovin tarkkaa esikarsintaa suoritettaisikaan. Ammattinsa hallitseva mestari on perinteisesti ottanut itselleen oppipojan pajaansa, vakaat firmat rekrytoivat harjoittelijoita, oppilaitokset ovat vakiintuneen tavan mukaan toimineet viranomaisten sääteleminä, mutta millainen rooli kehityksessä on audiovisuaalisen alan kattojärjestöllä Avitalla? Ja sitten päivän tekstiin: tähän numeroon olemme taas koonneet nivaskan laitetestejä, haastatelleet aikaansaapia ihmisiä, ja ruotineet meille lähetettyä lukijapostia. Lukuiloa siis syyspäivien ratoksi! Lauri Paloposki,
|