Inhimillinen tekijä

Teoria on siitä mainio juttu, että sen avulla voi etukäteen hahmotella miten jokin asia tulee mitä luultavimmin tapahtumaan. Teorian suomin välinein voi sitten tapahtuman aikana analysoida mitä todella näyttää tapahtuvan. Ja yhtä lailla teoria suo mahdollisuuden eritellä jälkikäteen sitä mitä todella tapahtui ja miksi se tapahtuikin ihan eri tavalla kuin etukäteen oli oletettu.

Musiikin teoria antaa välineet niin harmonian kuin rytmiikankin jäsentämiseen sekä kielen, jolla asioita kuvataan: nuotit. Edellä kuvattuun tapaan musiikinkin teoria toimii kaikissa aikamuodoissa erinomaisesti – joskaan ei kaiken selittävästi. Säveltäessä tai sovittaessa se palvelee merikortin tavoin, antaen puitteita joiden sisäpuolella pysyteltäessä ei olla oikopäätä karilla. Väylältä voi toki poiketakin, mutta silloin seilataan kokonaan omien merimiestaitojen varassa; yleensä vaistoon ja kokemukseen perustuen, toisinaan kohtalon kouran viskelemänä tai korkeimman johdatuksella.
Kun jokin teos on valmis – olkoon sitten vapaalla vaistolla tai teorian avustuksella synnytetty – samainen teoria antaa oivat työkalut teoksen teoreettiseen analysointiin: voidaan nimetä sävellaji tai tunnistaa sävellajittomuus, määritellä tahtilaji poikkeuksineen ja tempo muutoksineen, kuvata melodian ja harmonian ominaisuuksia täsmällisin termein jne. Kaikki sangen hyödyllisiä seikkoja silloin kun halutaan oppia jotakin, keskustella jostakin, verrata jotakin, tai saada joku toinen soittamaan sama musiikki jossakin toisessa tilanteessa.

Avainkäsite edelliseen on teoreettinen käsittely, sillä emotionaalisen vaikutuksen suunnitteluun tai erittelyyn ei musiikin teoria anna keinoja. Ei sittenkään vaikka molli on alakuloista ja duuri soi rempsakasti. Ihmismieli ja etenkin sen tunnepuoli kun toimivat sikäli oudosti, että tilannetta voisi kuvata osuvasti Murphyn laki ja muita syitä miksi asiat menevät pieleen -kirjan sanoin: ”Olosuhteissa, joissa mitä tarkimmin valvotaan lämpötilaa, kosteutta ynnä kaikkia muuta prosessiin vaikuttavia muuttujia, organismi toimii just presiis niinkuin sitä itseään huvittaa”.
Toisinsanoen jää aina se mahdollisuus, että musiikki herättää kuulijassa aivan päinvastaisen reaktion kuin voisi kuvitella. Ilmiselvä hitti floppaa, sinkulan b-puoli nousee kestosuosikiksi, traaginen tarina lohduttaa ja huumoriralli saa kyyneleet poskille.

Teorian ja käytännön suhdetta voi tarkastella toisellakin musiikkiin ja tämän lehden aihepiiriin kuuluvalla saralla: musiikin äänittämisessä. Sen tutkailuun vinyyliaikakauden kookkaat kansipahvit ja kuvia täyteen painetut levyjen suojapussit antoivat monesti oivan kurkistusluukun, mutta samanlaisia asioita voi tietysti havaita vaikkapa lehtien ja kirjojen kuvituksista.
Olisi aivan liian typerää sanoa, ettei äänitysympäristöllä, äänitystavalla tai sen oikeellisuudella olisi niin kovin suurta väliä. Kyllä menetelmien pitää olla hallussa ja välineiden tarkoituksenmukaisia. Mutta ajatukseni ydin on tämä: melko moni voimakkaita elämyksiä tuottava äänite on tallennettu ihanteellista kehnommissa oloissa ja täydellistä vaatimattomammilla laitteilla. Näiden äänitteiden koskettavuus syntyy jonkin muun tekijän avulla, ei sävelkielen teoreettisen muotopuhtauden, oikeaoppisen äänittämisen eikä teknologisen ylivertaisuuden ansiosta.

Mainio aihe viinilasin äärellä pohdittavaksi ja ennenkaikkea miltei ehtymätön. Olettaisin kuitenkin, että jos jollakulla olisi oikeasti pitävä selitys siihen miksi jokin musiikki osuu kuulijan hermoon ja kuinka sama asia voidaan varmuudella saada tapahtumaan uudestaan jollakin toisella musiikilla, ei tietoa kannattaisi julkistaa ainakaan ilmaiseksi.
Oikeastaan tietoa ei kannattaisi ehkä julkistaa ollenkaan...

Antoisia lukuhetkiä!

Lauri Paloposki,
päätoimittaja