Kaikki lähtee jutuista. Ensin on supertilutus, ässäfilli, mahtiriffi, tai aivan tajuton tuplabassaritykitys. Sen soittaa esikuva Vaikutuksen Tekevällä Levyllä, ja se on ilman muuta kopioitava ja opeteltava. Vähän ajan kuluttua se on survottava bänditreeneissä jokaiseen vähänkään sopivalta vaikuttavaan väliin. Kunnes mielenkiinto kohdistuu seuraavaan hätkähdyttävän makeaan juttuun, joka on kopioitava, opeteltava ja niin edelleen.
Jossakin vaiheessa suurin osa tulevista muusikoista kulkee juuri tätä polkua; bongaa aivan luonnostaan esikuviensa juttuja, kikkoja ja lickejä – rakkaalla lapsellahan on tunnetusti monta nimeä – ja perustaa sitten soittonsa huomattavissa määrin näihin kopioituihin ja ulkoa opeteltuihin suoritteisiin.
Silloin ei ole niin väliä, kulkeeko komppi taitteeseen asti niinkuin pitää, pääasia on että siinä taitteessa pääsee vetämään sen opettelemansa fillin. Eikä siinä vaiheessa muusikkoutta ole niin tarkkaa väliä sen suhteen, että istuuko näppeihin pieteetillä hierottu sweeppi alkuunkaan siihen kappaleeseen johon se tulostetaan. Pääasia on, että sweeppi osataan ja siksi se myös käytetään jossakin.
Yhden yksittäisen likin opettelusta on helppo siirtyä suurempiin kokonaisuuksiin ja tuota pikaa erillisistä kikoista alkaa muodostua mittavia kollaaseja, kenties kokonaisia biisejä. Jos kaikki sujuu suotuisasti, koko bändi alkaa kuulostaa esikuviltaan, toivottavasti yksimielisesti samaan suuntaan katsellen.
Joskus kyllä käy niin kehnosti, että jokainen keskittyy soittamaan omia makeita juttujaan kuuntelematta juurikaan mitä muut samaan aikaan soittavat. Sellaisiakin bändejä on hämmästyttävä määrä – valtavasti yksilöllistä taituruutta, mutta niukasti yhteispeliä. Erillisistä suoritteista ei silloin kasva mitään suurempaa, vaan ne jäävät irrallisiksi osasiksi. Kenties taidokkaiksi, mutta siltikin erillisiksi.
Ja nyt, hyppäämme hiukan toiseen perspektiiviin. Ja kuten aina muulloinkin, kirjoitan vain omasta kapeasta näkökulmastani asiaa tarkastellen. Tiedostan sen, että jokaisen soittimen soittamiseen liittyy juuri sille instrumentille luontaisia sormituksia, sävelkulkuja, rytmisiä kuvioita ja muita soitinkohtaisia tunnuspiirteitä. Useimmiten ne idoleilta kopioitavat jutut ja kikat perustuvat juuri tällaisiin instrumentille luontaisiin asioihin – ne ovat niitä selkeimmin tunnistettavia ja helpoimmin esiin nostettavia asioita.
Kullakin soittimella on omanlaisensa luontainen ilmaisukieli; pianisti poimii vaikkapa bluesin perinteestä esille hiukan erilaisia asioita kuin saksofonisti, tai kitaristi. Sama pätee genrestä toiseen ja osa tästä on aina vääjäämättä instrumenttiin sidottua: monofoninen soitin ei yksinkertaisesti juhli sointuklustereilla, eikä pianon säveliä voi taivutella samaan tapaan kuin kitaran kieliä, puhumattakaan vibraton lisäämisestä vaipuvan sävelen häntään...
Soittajan on menestyäkseen hallittava omalle soittimelle luontainen soittotapa, ellei sitten halua mullistaa aivan koko hommaa uuteen uskoon. Siltikin soittimen hallintaa perinteisen lähestymistavan ja instrumentille luontaisen soittotekniikan avulla voi pitää vain välitavoitteena.
Ne kaikki esikuvien lickit ja oman soittimen soittajilta kopioidut kuolemattomat riffit ovat itse asiassa vasta tutustumista siihen, mitä aiemmin on tehty. Siitä eteenpäin voi jatkaa, ja maailmankuvaa voi avartaa esimerkiksi tutustumalla siihen mitä muut saman genren soittajat soittavat silloin, kun soitin onkin eri instrumentti kuin se oma. Kysymys kuuluu, voisinko kitaristina oppia jotakin fonistilta tai pianistilta, entä viulisteilta?
Ja mikäli tuosta saa ammennettua lisää aineksia soittoonsa, voikin ottaa lopulta viimeisen ja ratkaiseva askeen: voi siirtyä oman instrumenttinsa soittamisesta kokonaan musiikin soittamiseen. Astua lickeistä vapaalle vyöhykkeelle, jossa yhdellä soittimella soitettu teksti saattaakin siirtyä vaivattomasti jonkin toisen instrumentin soitettavaksi – löytäen uuden isäntänsä äänen, mutta säilyttäen silti olennaisen ytimensä. Miten monta hienoa kitarasooloa onkaan soitettu itseasiassa saksofonilla, kuinka monta melodiaa bassolla?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja