Keväisen piratismikeskustelun erään vaiheen käynnisti toimittaja Tuulikki Laineen kirjoitus HS:n yleisönosastossa 21.4.2009. Viestin keskeinen ajatus oli, että piratismi on tullut jäädäkseen ja se tulisi myös sallia. Laittoman toiminnan laillistamiseksi hän esitti joukon perusteita, joita on jo kommentoitu julkisuudessa laajalti, mutta enpä malta olla työntämättä lusikkaani samaan soppaan.
Ensimmäinen outo peruste on piratismin yleisyys – ikäänkuin rikkomus ei olisi rikkomus, jos kyllin moni tekee sitä samaa. Tarvitseeko tätä edes oikeasti kommentoida mitenkään?
Toinen kummallinen peruste oli verrata piratismia wikipediaan. Eihän näillä asioilla ole minkäänlaista analogiaa: Wikipedia ei perustu jo olemassaolevien tietoteosten kopiointiin ja levittämiseen vaan sitä kirjoittavat vapaaehtoiset itse ja tietoisesti osansa valiten. Jos Wikipediaa voisi johonkin verrata, niin ehkä sellaiseen musiikintekijään, jonka ei ole tarkoituskaan elää musiikillaan, vaan joka haluaa vain saada musiikkinsa muiden kuultavaksi.
Kolmas keskeinen Laineen ajatus oli se, että äänilevy on artistille vain promootiomateriaalia jolla rasvataan keikkamyyntiä sen varsinaisen elannon hankkimiseksi. Suurelle osalle keikkailevia musiikintekijöitä äänite on kuitenkin täysin itsenäinen teos, ei keikkamarkkinointia pönkittävä oheistuote.
Äänitteen tekemiseen laitetaan sekä työtä että rahaa. Työpanos tulee artistilta tai bändiltä itseltään, pääoma studiokustannuksiin ja studiohenkilökunnan palkkoihin, vierailevien muusikoiden palkkaamiseen, levyn valmistukseen sekä sen markkinointiin ja jakeluun tulee usein sitten levy-yhtiöltä. Kummallakin on siten luonteva peruste odottaa saavansa jotakin myös takaisin.
Se että artisti saa nykyisin kovin ohkaisen siivun myyntituloista on kyllä epäkohta, kuten Lainekin toi kirjoituksessaan esiin. Mutta ei asiaa suinkaan korjata tekemällä musiikin jakelusta vapaata. Ratkaisu on oikeudenmukaisempi tulonjako, eikä sen vähäisenkin tulon poistaminen.
Piratismin kannattajat sivuuttavat myös sen, että eräille musiikintekijälle levy on itse pääasia, tai jopa kaikki, keikkailua on vähän tai ei lainkaan. Leevi ja Leavings ei tiettävästi tehnyt minkäänlaisia keikkoja ja silti lähes jokainen tuntee musiikin radiosoiton perusteella ja levyjäkin on kaikeksi onneksi myyty huomattava määrä. Karaokeilloissa Sundqvistin biisit ovat jatkuvasti erittäin suosittuja.. Jos tuo levyille tallennettu musiikki olisi jaeltu netissä ilmaiseksi, ei tekijöille olisi kertynyt latin latia.
Kokonaan huomiotta Laineen ajatusmallissa jää sekin seikka, että monen suositun artistin materiaali on todellisuudessa ihan muiden säveltämää, sanoittamaa ja sovittamaa. Mikäli piratismin aate sattuisi jonain päivänä voittamaan, loppuisi näiden ammattilaisten leipä saman tien.
Artistien levyt poikkeavat toisistaan huomattavasti muissakin suhteissa. Vain osa tallenteista on luonteeltaan sellaisia kuin Tuulikki Laine ilmeisesti äänilevyn kategorisesti mieltää: esittelyluontoinen dokumentti artistin tai bändin musiikista au naturel. Huomattavan usein kuulijalle halutaan tarjota enemmän kuin artistin keikalla esittämää musiikkia 1:1 tallennettuna. Kuuntelijankin mielestä saattaa olla mukavaa, että heviorkesterin levyllä vierailee iso jousiorkesteri, tai että blues-kombon plattaa ryydittää mehukas puhallinsektio. Mutta mistäs sen orkesterin tai puhaltajien palkkiot haalitaan, jos valmis musiikki pitää jakaa ilmaiseksi?
Piratismiaatteen mukaista varmaankin olisi tehdä sitten niin paljon enemmän keikkoja, että niillä palkkioilla palkattaisiin ne avustavat muusikotkin. Ja samalla logiikalla artistin pitäisi muutenkin paiskoa töitä ensin puoli vuotta kahdessa vuorossa, että saisi pohjakassaa parin kuukauden levytystaukoa varten. Vai nostettaisiinkos mielummin niiden keikkapalkkioiden tasoa sitten kompensoimaan levymyynnin pudotusta? Ei taida onnistua. Tyypillinen esiintyvä taiteilija harsii elantonsa kasaan varsin vähäisistä tuloista ja jos jokunen laajempaa suosiota saavuttanut pystyykin neuvottelemaan hitusen mehevämmät summat Juhannusriehojen aikaan, niin eiköhän iltapäivälehdissä jo paheksuta kohtuuttoman kovia keikkapalkkioita.
Tervein malli on edelleen se, että keikoista maksetaan keikkaliksa, joka on korvaus työpanoksesta keikalla. Levytyksissä avustavat muusikot saakoot edelleen sekä sessiopalkkansa että Gramexin kautta pienen korvauksen radiosoittoon kipuavista kappaleista. Artisteille ja bändeille taas suotakoon edelleen jokin myyntiin perustuva korvaus tallennetun musiikin kuuntelusta sekä säveltäjille, sanoittajille ja sovittajille kuuluva korvaus Teoston tai vastaavien järjestelmien kautta.
Moraalista perustetta piratismin hyväksymiselle ei yksinkertaisesti ole olemassa. Se nimittäin aiheuttaa oikeasti vahinkoa juuri musiikin tekijöille, ei ainoastaan niille paljon parjatuille levy-yhtiöille ja levykauppiaille. Ja loppujen lopuksi myös piratistit häviävät, sillä lahjakkuuden ja innon lisäksi musiikin tekeminen vaatii ammattitaitoa, ts. ammattilaisia ja edellytyksiä ammatinharjoittamiseen.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja