Soiton harjoittelussa esikuvilla on ainakin yhtä oleellinen asema kuin urheilussa. Hankitaan samanlaiset rensselit kuin idolilla on, koetetaan kopioida soittotapaa ja soundia, frisyyristä ja pukeutumisesta puhumattakaan.
Toisen soittotyylin tutkiminen ja jäljittely onkin erinomainen tapa ottaa haltuun asia tiettyyn rajaan saakka – siinä oppii kyllä toistamaan esikuvansa soittoa, mutta vain niin pitkälle kuin malli on jo olemassa. Kopioimalla oppii valmiita vastauksia jo ratkaistuihin kysymyksiin. Ne pätevät siinä ympäristössä johon ne on alunperin soitettu, mutta jos sitten vastaan tulee kappale, sointukierto tai muu tilanne jollaista ei esikuvan ohjelmistoon kuulu, jää kopioija koko lailla tyhjän päälle.
Vanha viisaus kuuluukin, että idolin rinnalle nousemiseen ei riitä suora kopiointi, vaan sen lisäksi pitää selvittää miten ja millaista musiikkia idolin omat esikuvat ovat tehneet. Eräänlaista taustojen tutkimusta joka syventää ja laajentaa perspektiiviä.
Toinen yleisesti suositeltu tapa avartaa ymmärrystä musiikkiin on nuotintaa valmiita teoksia. Sen oman idolin soittaman soolon selvittäminen on alku, josta voi jatkaa vielä paljon pitemmälle: mitä idoli soittikaan ennen sooloja ja sen jälkeen?
Sen jälkeen tarkastelua kannattaa laajentaa yhden soittajan osuudesta koko bändiin, sillä harvoin solistinen osuus kantaa itse itseään, useammin se ottaa tuen itselleen komppiryhmän soitosta. Joten kysytäänkin seuraavaksi, millainen onkaan bassolinja, millainen harmonia? Minkälaisia vuoropuheluita eri soitinten välillä kappaleessa on, löytyykö kysymyksiä vastauksineen, tai kuljetetaanko yhteisiä kulkuja stemmoina, unisonossa, viestinä vuoronperään soittajalta toiselle? Niin paljon kysymyksiä, joihin voi kaivaa vastauksia ja kokea löytöretkeilijän riemua, joskin toisinaan myös pettymyksiä…
Kopioiminen ja nuotintaminen ovat siitä armottomia lajeja, että niissä ollaan joko oikeassa tai väärässä. Toisinaan oikean ja väärän erotteluun tarvitaan huomattavan valistunut korva, tai vertailukohteeksi kunnolla nuotinnettu alkuperäisteos, mutta kun mittapuuna on kerran jo toteutettu musiikki, voidaan aina punnita alkuperäisen ja siitä toisinnetun samankaltaisuutta tai poikkeavuutta.
Valmista musiikkia voi käyttää muillakin tavoilla hyödyksi oman soiton kehittämisessä. Edellistä lempeämpi tai armollisempi tapa on kuvitella itsensä vierailevaksi jäseneksi orkesteriin, ja ryhtyä soittamaan mukana. Havainnollisin esimerkki löytynee lyömäsoitinpuolelta: loppujen lopuksi aika harvalla levyllä on settirumpalin rinnalla merkittävää määrää perkussioita. Vaikka musiikki ei suorastaan potisikaan rytmiikan anemiaa, löytyy usein melko helposti paikkoja joissa voi tukea groovea shakerilla, antaa paikallisesti lisäväriä triangelilla, tihentää rytmikudosta käsirummuilla ja niin pois päin.
Aivan yhtälailla vaikkapa kitaristi voi lähestyä valmista soivaa kokonaisuutta pohtimalla, luodako uusi rytminen elementti sopivalla nakutuksella, tuplatako jonkin soittimen jo soittama linja vahvistukseksi tai sävyä antamaan tuossa kohden, ja vastatako sitten seuravassa osassa jonkun toisen soittimen kutsuhuutoihin, säveltääkö kokonaan uusi obligato kohtaan jossa tuntuisi olevan sille luonteva kolo ja niin edelleen.
Puuhaan voi asennoitua eräänlaisena jamituokiona, koesoittona tai tuurauskeikkana ilman harjoituksia – musiikki on ehkä uutta, ehkä tuttua, eikä lappujakaan ole vaan intuitiolla mennään. Ydinkysymyksenä on silloin tämä: mitä itse voin soittajana tuoda yhteiseen pöytään jotta pidot paranevat?
Ei siis laiteta musiikkia soimaan ja luritella siihen päälle ”hana auki ja antaa mielen viedä” -periaatteella vaan paljon tavoitteellisemmin ja järjestäytyneemmin. Etsimällä tapoja, joilla oma soitin ja oma soitto voisivat tukea jo olemassa olevaa ja parhaillaan soivaa musiikkia, ja tuoda siihen lisää jotain hyvää.
Kun ennakkoluulottomasti selaa levyvalikoimaansa (tai spotify / mitä nyt hyvänsä -listaansa) ja vaihtelee sopivasti kokoonpanoja ja tyylilajeja, ja koettaa sitten uida sulavasti mukaan, niin siinä tutustuu ihan huomaamattaan niin erilaisiin rytmisiin fraseerauksiin kuin soundimaailmoihinkin. Musiikin analyysinä prosessi ei ole yhtä syvällinen kuin jonkin teoksen partituurin nuotintaminen soivasta materiaalista, mutta se kehittää silti tehokkaasti musiikin tajua ja auttaa hahmottamaan oman soiton paikkaa kokonaisuus huomioiden. Soitto valmiin musiikin mukana ei myöskään korvaa harjoittelua metronomin kanssa, mutta se voi olla virkistävä tapa monipuolistaa harjoittelua ulkoiseen pulssiin sidottua rytmiikkaa hiottaessa.
Oman roolin luominen itsessään jo valmiiseen kokonaisuuteen haastaakin soittajan monipuolisesti, omaa soundinäkemystä myöten. Suosittelen.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja