| Kulttuurielämä kiehuu: yhtäällä revitään leukoja siitä, milloin saa kopioida toisten hengentuotoksia ja toisaalla väännetään kättä siitä, millaisille orkestereille sopii antaa valtion tukea ja millaisille ei.
En välitä uppoutua tässä syvällisesti siihen, kenen etua äänitteiden kopiointia koskeva lainsäädäntö ajaa. Jätetään myös ammattimainen piraattituotanto eli väärennösten valmistaminen ja rikoksella tuotetun tavaran kauppaaminen syrjään. Keskitytään vain kotitalouskopiointiin. Lähestyn asiaa siirtämällä ilmiön aivan toiseen ympäristöön. Miltä kuulostaisi seuraava kuvitteellinen repliikki: ”Ostin just Koiramäen veljekset - on muuten eri hyvä kirja. Kyllä se Kunnas osaa! Kopioin sen jo duunissa lapsille ja näyttää ihan hyvältä semmoiseen kierrekansioon sidottuna. Teenkö sullekin yhden kopion samalla vaivalla?” Tai toinen absurdi tapaus: ”Saatiin lahjaksi anopilta aika hienoa grafiikkaa pari vedosta. No mä tein niistä heti kopiokoneella muutaman kopsun niin saadaan saunan pukkariin ja mökille kanssa. Eihän sinne viitti alkuperäisiä viedä. Niistä tuli kyllä melkein aidon näköisiä.” Edellä esitettyjen naurettavien tapausten valossa näyttää siltä, että ääniteala on tekijöistä levy-yhtiöön ja jakelukanavan kautta paikalliseen puodinpitäjään saakka poikkeuksellisen kurjassa tilanteessa. Öljyväritöistä, grafiikasta, romaaneista, kuvakirjoista, patsaista tai edes sarjakuvalehdistä ei liiemmin monisteta kotipainoksia, koska ne eivät näytä alkuunkaan tyydyttäviltä ja niiden valmistamisessa on kohtuuton vaiva koituvaan riemuun nähden. Sen sijaan levyn kopiointi on naurettavan helppoa ja äänenlaatu on tavalliselle rivikuluttajalle edelleen riittävän hyvä silloinkin, kun kopiointia ei tehdä cd:lle vaan esimerkiksi md:lle tai mp3-muodossa. Mikäs ihme se oikeastaan on, olihan laatu riittävä useimmille jo c-kasetin aikakaudella. Jos joku nyt kopioi itselleen omassa hallussaan olevan levyn ja kuuntelee kopiota autossa, tai vaikka korvalapuissa lenkkivauhdin tahdistajana niin asiassa ei ole mitään paheksuttavaa. Hauskaa että musiikista on moneen tilanteeseen iloa. Mutta sellainen tilanne, jossa kopio valmistetaankin kaverille ihan vaan ystävyyden nimissä, on selkeästi arveluttavaa. Erityisesti silloin, kun kaveri monistaa saamansa kopion edelleen seuraavalle ja ketju on lopulta pitkä kuin nälkävuosi. Hyväksyttäväksi syyksi ei riitä, että levyt ovat kalliita eikä kaverilla ole rahaa ja kun se halusi kumminkin saada sen. Maailma on täynnä kalliita asioita, joita haluaisi saada, mutta ei saa. Silloin joutuu olemaan ilman. Kirjoja ja levyjä saa sitäpaitsi tässä maassa lainata niin hyvin varustetuista kirjastoista ettei kokonaan ilman tarvitse useinkaan jäädä.
Toinen kopiointiin liittyvä seikka on tekninen laatu. Cd-levylle voidaan parhaimmillaan tallentaa ääntä niin hyvällä laadulla, että se ylittää rivikuuntelijan vaatimustason reippaasti. Kuuntelijalle kelpaa usein paljon vähäisempkin taso: huonostikin äänitetty ja miksattu levy menee kaupaksi, hyvin tehdystä levystä valmistettu mp3-tiedosto kelpaa kuunneltavaksi eikä radioiden pilalle kompressoitu äänivirta aiheuta kuuntelijoissa suurempaa karvastusta. Tämän perusteella uskaltaudun kysymään, kenen vastuulle digitaalisen äänitekniikan kehittyminen jää ja kuka lystin maksaa? Ammattilaiset tietävät, että etenkin työstövaiheessa enemmät bitit ja korkeampi näytetaajuus tuovat etua ja sen vuoksi kehitys ei saisi pysähtyä. Mutta kuluttajien enemmistölle näyttää olevan aivan yhdentekevää, onko käytössä 16 bittiä vai enemmän - jälki on jo kyllin hyvää. Kun parannukset eivät tuo enää ratkaisevaa lisänautintoa, ei niistä luonnollisestikaan olla valmiita maksamaan. Ja raadollinen kysyy nyt, että jos kerran kuluttajille kelpaa vaatimattomasti tehty tai vaatimattomaksi muunnettu äänite niin miksi tuotantopuolella kenenkään kannattaisi satsata tekniseen laatuu entiseen tapaan. Musiikki vain jakeluun mahdollisimman vähillä kustannuksilla niin leivänpäällysiinkin jää senttejä. Lääketehtaiden kohdalla viranomaisvalvonta pitää huolen riman korkeudesta. Taiteen ja viihteen puolella taas pitäisi olla tervettä itsekritiikkiä ja vertaistukea vai mikä olikaan oikea termi. Vilpitön yritys kun ei suinkaan ole vielä mikään tae laadusta nykyaikana, jolloin suhteellisen pienellä rahalla saa olohuoneen nurkkaan täyden tuotantopaketin, jolla kokonaisen levyn saa tehtyä omin nokin alusta loppuun asti valmiiksi. Mutta se onkin kokonaan toinen aihe...
Asiasta seuraavaan. Tässä maassa taidetta avustetaan ja hyvä niin. On meillä monia muitakin apurahoilla toimivia systeemeitä kuten esimerkiksi sairaalat, rautatiet ja kansallinen lentoyhtiö, joiden todelliset kustannukset ovat niin suuria, ettei niitä milloinkaan voitaisi kokonaan kattaa matkustajilta kerättävillä potilasmaksuilla. Postikin toimi apurahoilla vielä jokin aika sitten ja siitä huomataankin, miten turmiollista on väkisin muuttaa yhteisvaroilla tuettua toimintaa puhtaaksi markkinataloudeksi: yksittäisen asiakkaan maksamat hinnat nousevat sietämättömiksi ja palvelun taso ja saatavuus laskevat. Ja sitten on enemmän tai vähemmän vakavaa taidetta, jota tuetaan koska myynti on niin pientä ettei niillä tuloilla eletä. Ja kumminkin asia on niin arvokkaaksi arvioitu, että ilman ei olisi mukava olla. Ilahduin lukiessani Loiskis-orkesterin saamasta tuesta. Yllätyin heränneestä vastustuksesta ja etenkin sen yksioikoisuudesta: kevyt viihde ja raskas taide jälleen vastakkain, lastenkulttuuri kontra korkeakulttuuri, hetkellinen pyrskähdys versus pitkäjänteisyys. Eikö keskustelulle ole minkäänlaista hedelmällisempää lähtöasetelmaa? Mutta sitten katse tämänkertaiseen Riffiin. Alkutalven tunnelmiin olemme koonneet jälleen juttuja soittimista, soitinten rakentajista, soittajista ja soitettavasta. Nauti paketista, jatkoa seuraa vielä joulun alla!
Lauri Paloposki,
|