Soittajan tai laulajan taipaleen alkuvaiheessa on luontevaa kuunnella esikuvia, tarkkailla heidän tekemisiään ja jäljitellä sitten perässä mahdollisimman tarkasti. Tähän myös kannustetaan yleisesti, milloin soittotekniikan, soundin tai mahdollisesti muun ilmaisun kehittämiseksi, milloin taas jonkin tietyn tyylilajin rakenteisiin, harmoniaan ja yleisiin ilmiöihin tutustumiseksi.
Neuvon hyödyllisyyttä ei kannata epäillä. Kyllä esikuvan soiton tutkiminen kehittää ensinnäkin varttuvan musikantin soitosta helposti havaittavia käytännön taitoja. Niiden lisäksi se tukee myös taustalla vaikuttavaa ja kenties hieman abstraktimmaksi jäävää kykyä analyyttiseen kuunteluun ja rakenteiden hahmottamiseen, vaikka esikuvan musiikkia ei nuoteiksi asti kirjoittaisikaan.
Hyvä apuväline opiskelussa ei kuitenkaan ole välttämättä paras tähtäyspiste lopullisena päämääränä.
Kitaristi Randy Hansen saa kyllä varmasti keikkoja nimenomaan juuri sen takia, että on vienyt Jimi Hendrixin kopioinnin äärimmäisyyksiin asti, mutta hän lienee poikkeustapaus – maailman Hendrixein kitaristi nyt kun Hendrixiä itseään ei enää ole.
En usko, että tribuutti-hankkeiden ulkopuolella kovin montaa muusikkoa on kuitenkaan palkattu bändiin tai sessioihin pelkästään sen takia, että he kuulostavat joltakulta toiselta. Tai ainakin toivon, ettei näin olisi tapahtunut, sillä silloin olisi kyllä ollut parempi kutsua se esikuva itse paikalle stuntin sijaan.
On eri asia kloonata suoraan jotakin ja jäädä orjallisesti toistamaan sitä kuin opetella jotakin, muunnella sitä ja yhdistää se sitten muuhun osaamiseensa, tai lisätä siihen sekaan vielä muutama persoonallinen mauste.
Kyllä wieninleike on tunnistettava wieninleike myös holsteinilaiseen tapaan katettuna, vaikka lähempää katseltuna paljastuukin, että perinteiseen itävaltalaiseen kantamuotoon verrattaessa huomattavia eroja on. Sellaiset variantit voi napsia vaikka perättäisinä päivinä kyllästymättä oitis. Huoltoasemaketjun toimipisteestä toiseen identtisenä toistuva leike taas puuduttaa makuaistin ja ruokahalun varsin nopsasti.
Tässä numerossa haastateltu rumpali Rick Latham ilmentää asiaa kolmella lyhyellä videolla, jotka löytyvät Drummerworld-sivustolta. Esimerkki-groovet on nimetty John Bonhamin, Mike Clarkin ja Steve Gaddin mukaan, mutta Latham on tehnyt jokaisesta oman versionsa. Ei ehkä aivan niin suvereenisti omaan luokkaansa kohoavan kuin Jeff Porcaro yhdistäessään Bernard Purdien shufflen (Steely Dan: Home at Last, Babylon Sisters) ja John Bonhamin shufflen (Led Zeppelin: Fool in the Rain), ja muokatessaan sitten vielä bassorummun Bo Diddley -kompin tapaan takovaksi.
Kaikissa tapauksissa esikuvat ovat ilmeisen tunnistettavia ja nimikoituja, mutta samalla niissä kiteytyy asian ydin: suoraviivaisen kloonauksen ja jatkojalostukseen pyrkivän vaikutteiden omaksumisen välillä on oman luovuuden mittainen ero.
Näin siitäkin huolimatta, että Jeff Porcaron kerrotaan itse todenneen, että juuri Rosannan komppi on kenties kaikkein vähiten hänen luomuksensa, vaikka kreditit hänelle lankesivatkin.
Mennään vielä toista kautta: kukaan ei osta lippua Madonnan konserttiin sen takia, että odottaisi Madonnan kuulostavan Whitney Houstonilta tai Celine Dionilta. Eikä kukaan odota U2:n kuulostavan Creamilta tai Policelta.
Heitä mennään kuuntelemaan, koska he ovat kyenneet luomaan itselleen oman äänensä, kaikista mahdollisista teknisistä ja taidollisista rajoituksista tai vajavaisuuksistaan huolimatta, ellei sitten jopa juuri niiden varasta ponnistaen. Sitä kohden siis!
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja