Somessa kiertävä kehotus listata kymmenen kestohyvää äänilevyä osui sitten omallekin kohdalle. Aikani aihetta väistelin, mutta tartuin sitten haasteeseen. Alku sujui lupaavasti, kolme Beatlesia ja perään muita varhaisen nuoruuden ajoista asti levyhyllystä aktiivisesti esiin kaivettavia teoksia.
Mutta sitten tuli tenkkapoo: laitetaanko listalle sekin puhki soitettu vinyyli, joka oli kerran täydellisen vangitseva, mutta jonka aikoinaan luoma maaginen tunnelma on nykyisin tavoittamattomissa. Kenties jopa niin etäällä ettei siihen oikein pysty eläytymään enää edes teorian tasolla. Vai haetaanko tässä aidosti kestosuosikkeja, joita edelleen kuuntelee tämän tästä, vaikka niiden aiheuttamat järistykset saattavat olla oikeastaan paljon laimeampia kuin sen kerrassaan mullistavan, mutta sittemmin marginaaliin päätyneen levyn.
Ja kuinka tässä suhtautuisi niihin levyihin, joista imettyjä vaikutteita tajuaa yhä edelleen toistavansa omalla soitollaan, vaikka niitä ei ole aktiivisesti edes ajatellut ikiaikoihin. Toisaalta, milloin tällainen velka vanhettuu ja lainatusta tulee omaa, tuleeko milloinkaan? Miten monen eri vaikutteen pitää summautua ennenkuin miksaus on jo enemmän omaa kuin lainattua?
Vaikeutta listaamiseen tuo myös ikäkausivaihtelu. Nuorena ihastuttivat erilaiset piirteet musiikissa kuin nykyisin, eikä siirtymä ole ollut suora hyppäys vaan monen välietapin kautta polveileva polku.
Sitäpaitsi ikäkausi on vain yksi ajan ulottuvuus, auringon valo ja lintujen laulu houkuttavat Beatlesin pariin keväisin, mutta elokuun iltojen pimetessä Sting alkaa viehättää enemmän. Syyskuun suosikki tuntuu toivottaman raskaalta helmikuun kirkkaana päivänä ja juhannuksen alle sopiva rallatus vaikuttaa säädyttömän pinnalliselta jouluun valmistauduttaessa.
Mutta jos kaikesta edellä mainitusta huolimatta päättää kuitenkin jatkaa listaamista, huomaa törmäävänsä seuraavaan seinään. Miltä lopulta näyttääkään ihan aito oma valinta muiden silmissä: raasu tykkää ruotsipopista?! Ja tuliko se Kind of Blue mukaan joukkoon nyt ihan varmasti silkasta diggailusta vain hiukan sillä toiveella, että asema vertaisryhmässä petraisi?
Soittajat tietävät, että musiikki on nimenomaan ajoituskysymys, kun tarkastellaan yhden yksittäisen äänen paikkaa. Mutta se on sitä myös valmiin kappaleen kuuntelun suhteen. Kun on oikea hetki ja sopiva mielentila, jotain tapahtuu. Toisena aikana toisessa paikassa sama kappale ei ehkä sytytä lainkaan.
Sattumoisin löysin juuri videoklippien sarjan, jossa Bruce Swedien luennoi musiikista ja sen äänittämisestä. Hän nimesi ehdottomaksi tavoitteekseen ”primitiivisen elementin” varjelun. Ilman sitä musiikki ei puhuttele, ainoastaan soi.
Jostakin tällaisesta täytyy olla kyse. Vaistonvaraisesta ja alitajuisesta reaktiosta, jonka musiikki joko laukaisee tai sitten ei.
Toisinaan siihen tarvitaan älyllisesti kutkuttava ja hienostuneita rakenteita sisältävä sävellys, mutta usein laulajan äänen sävy tai pelkkä kitaran voimasointu saa aikaan saman. Siksi myös oma listani saa jäädä laatimatta – on niin paljon hyvää, eikä mikään siitä ole absoluuttista vaan monin reunaehdoin rajattua ja joihinkin muihin tekijöihin ankkuroitua.
Taidankin laittaa jonkun levyn soimaan…
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
Tämä pääkirjoitus on julkaistu alunperin paperille painetussa Riffi-lehdessä 1/2014.