Suomessa opintonsa päättää vuosittain noin 9000 eri alojen insinööriä. Lisäksi erilaisia tietotekniikan ammattilaisia, teollisia muotoilijoita ja muita luovia innovatiivisia kykyjä pukkaa paperit kourassa ulos opinahjoista ympäri Suomea.
Joukossa on huomattava määrä musiikin harrastajia kuuntelijoista ja omaksi ilokseen soittelijoista ammattilaisiin saakka. Miten siis selittyy se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Suomessa ei suunnitella eikä valmisteta vientikelpoisia musiikkilaitteita?
Ne harvat poikkeukset tunnemme ja niiden luulisi rohkaisevan muitakin. Geneleciä arvostetaan ympäri maailman, Panphonics-kaiuttimet perustuvat supisuomalaiseen keksintöön ja B-Band takoo samaa keksintöä rahaksi toisella sovelluksella. Flaxwood-kitarat ovat nekin tahollaan uraa uurtavan teknologian ja materiaalikehityksen pioneeri. Mad Professor taas raivaa itselleen elintilaa marginaalista putiikkiluokan pedaaleilla ja vahvistimilla. Suomalaiset kitarat, Ruokangas etunenässä, tunnetaan jo nekin maailmalla.
Onhan meillä siis mistä olla ylpeitä, mutta kun katsoo lahden yli Ruotsiin tai hieman kauemmas Tanskaan, ei silti voi välttyä ihmettelyltä. Sveamamman sylissä on varttunut kosolti maailmanluokan tuotemerkkejä, joista mainittakoon nyt vaikkapa LabGrubbenin PA-vahvistimet, LDS:n PA-kaiuttimet, EBS-bassovahvistimet ja -pedaalit, Clavia-kosketinsoittimet, Propellerheadin ohjelmistot… Tavaraa, jota myydään määrissä ja joka kohoaa omalla sarallaan muiden edellä käyväksi tiennäyttäjäksi.
Eikä Tanska jää tästä jälkeen, ovathan sieltä kotoisin mm. Carl Martin, DPA , Dynaudio, TC Electronic, ja T-Rex.
En usko, että kansakunnan toivojen lahjakkuudessa on ratkaisevaa eroa. Yritysten toimintaympäristössä tai työvoimakustannuksissakaan tuskin on dramaattista poikkeamaa siinäkään. Sen sijaan silä on merkitystä, että tutkitusti vain harva suomalainen pitää yrittäjyyttä kiinnostavana uravaihtoehtona. Ja kun suuria toimijoita ei alalla ole, olisi ainoa vaihtoehto ryhtyä itse toimijaksi.
Ei lahjakasta nuorta insinööriä, koodaajaa tai muotoilijaa voi kauheasti syyllistää hakeutumisesta vaikka Nokian palvelukseen, sillä ainahan musiikkia voi harrastaa työn ohessa ja tuleehan niitä kaivattuja vientituloja puhelinteknologiankin kautta. Aiemmin enemmän, jatkossa toivottavasti taas messevämmin kuin nyt.
Se on kuitenkin jo käynyt ilmi moneen eri kertaan, että kaikki munat yhdessä vasussa on kehno taktiikka pitemmän päälle. Semminkin, kun dominanssi yhdellä sektorilla tuppaa köyhdyttämään muita lohkoja. Sama kuin viljeltäisiin vain yhtä lajiketta kaikilla maatilkuilla kunnes eräänä päivänä huomataan, että maaperä on köyhtynyt, muualla saadaan muhkeammat sadot halvemmalla, eikä meillä ole hajuakaan mitä muuta voitaisiin itse ryhtyä viljelemään.
Poliittisissa puheissa vilahtelevat niin yrittäjyys kuin innovatiivisuuskin, luovuudesta ja joustavuudesta puhumattakaan. Käytännön toimet, jos sellaisia on harjoitettu, ovat jääneet vaikutuksiltaan ilmeisesti varsin vähäisiksi.
Musiikin vientiin erikoistunut Musex on kuitenkin toiminnallaan yksi osoitus siitä, että perinteisen metsäbisneksen rinnalle voidaan hyväksyä muitakin vientialoja. Nyt olisi aika oivaltaa, ettei valmis musiikki tai Angry Birdsin kaltainen viihdepaketti ole ainoa maailmalle kaupattavissa oleva luovan työn tulos vaan voisimme aivan hyvin kunnostautua myös tekemisen välineiden tarjoajina. Missä siis ovat suomalaiset musiikkiohjelmistot, kansainvälisille markkinoille kelpaavat kotimaiset signaaliprosessorit, täysin uudenlaiset bassorummun polkimet, sun muut värkit ja tilpehöörit?
Esittelimme Riffissä 7/2010 suomalaisen vibrakampikeksinnön, Unitremin. Se olkoon yksittäisenä kannustavana esimerkkinä, joka kertoo ettei maailma vielä ole kaikilta osin valmis, vaan että tuttujakin ilmiöitä voi ajatella tuoreesti ja kehittää nitä paremmiksi. Se kertoo myös, että oivaltamista ei pidä jättää kenenkään muun etuoikeudeksi vaan siihen on meillä suomalaisillakin yhtäläinen lupa, oikeastaan jopa velvollisuus.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja