Musiikilla, kuten kaiketi kaikella taiteella, on varmasti myös jokin itseisarvollinen muotonsa. Sellainen, jossa hengentuote itsessään on arvokas riippumatta siitä voiko sitä ostaa tai myydä, tai onko se muutoin taloudellisesti tai muulla tavoin hyödynnettävissä. Taidetta sellaisenaaan, kaikessa jaloudessaan ja kiistämättömänä.
Se ei kuitenkaan ole koko näkymä, sillä musiikilla, kuten kaiketi kaikella taiteella, on monesti myös välineellistä arvoa. Silloinkin, kun itse taideteos ei poikkeuksellisen loistokkuutensa vuoksi vaadi lohkaisemaan palstamillimetrejä historiankirjojen sivuilta vaan jää pikemminkin lajissaan tyypillisen keskinkertaiseksi, joskin hahmoltaan toivottavasti silloinkin hallituksi ja ehyeksi.
Idealisti kehottaa tavoittelemaan vain ja ainoastaan sitä itseisarvollista taiteen ulottuvuutta – puhdasta ja ylevää, kenties ainutlaatuista ja nerokasta, oivaltavaa ja puhuttelevaa.
Kyynikko toteaa tähän, etteivät suinkaan kaikkien taiteilijoiden taidot yllä sellaiseen, joten useimpien olisi paras vain laskea luuttu, sulkakynä tai paletti hovin lattialle ja liittyä tavallisten alamaisten joukkoon oikeita töitä tekemään.
Realisti kehottaa jatkamaan taiteen tekemistä, mutta etsimään sille mielekkyyden joltain toiselta katsantokannalta.
Taannoin kuntosalilla radiosta alkoi kuulua Elviksen varhaisen kultakauden musiikkia, lemmenkaihoinen puoliballadi. Viereisellä suorituspaikalla sarjojensa välissä lepäilevä nuori mies kuunteli hetken pää kallellaan kuninkaan laulua kunnes kommentoi kaverilleen:
– Anders, hej. Det här är nog bra musik... Men inte är det nån treenimusa!
Taiteella ei ole vain yhtä olemassolon syytä vaan lukemattomia erilaisia. Ja jokaisessa tapauksessa tuo olemassolon syy antaa perspektiivin sille, miten tulosta tulisi arvioida tai pikemminkin; miten siihen voi suhtautua.
Musiikissa pitäytyäkseni: adrenaliinin lietsonta kuntosalilla vaatii erilaisen sykkeen kuin lapsen rauhoittelu kehtoonsa. Eikä konserttiyleisölle esitettäväksi aiottua musiikkia välttämättä sävelletä samoilla konsteilla kuin yhteislauluksi aiottua.
Mutta olipa musiikin esittämisen tapa tai sen käyttötilanne mikä hyvänsä, koskaan ei ole syytä asettaa rimaa liian alas. Tekijän on aina tavoiteltava parasta mahdollista, johon sen hetkiset näkemykset, voimavarat ja taidot yltävät. Ja sen on aina oltava enemmän kuin vastaanottaja ymmärtäisi itse toivoa. Se on tekijän etuoikeus, velvoite ja vastuu – osata ja nähdä enemmän kuin vastaanottaja.
Tosin, aina tekijäkään ei osaa nähdä sitä, mihin hänen teoksensa lopulta päätyy tai millaisen paikan se maailmassa löytää. Tuskin muuan Ravel aikanaan arvasi tilaustyötä balettiin työstäessään, että hänen Boleroksi nimeämänsä 15 minuutin tanssiteos päätyisi etupäässä orkesterilla itsenäisesti esitettäväksi sävellykseksi. Tai että tämä säveltäjän itsensä väheksymä, loivaa ylämäkeä verkalleen kapuava kappale voisi joskus toimia innostavana sykkeenä laatuaikaa keskenään viettäville pariskunnille. Tutkimattomat ovat kohtalon oikut.
Aivan oma lukunsa liittyy sitten musiikin terapeuttisiin vaikutuksiin; kuunneltuna tai itse tehtynä. Soittamisen riemua voi kokea rumpupatterin äärellä vaikka taitoja ei juuri olisikaan ja päivän aikana riekaleiksi rispaantuneet hermot voivat saada levon sopivan levyn soidessa.
Mitä taas tulee taiteen ja eritoten musiikin kaupalliseen hyödynnettävyyteen, niin siihen on todettava yksiselitteisesti näin: kaikki mahdollinen kaupallinen hyöty otettakoon empimättä irti, mutta tekijöiden oikeuksia kunnioittaen ja oikeudenmukaisuudesta kiinni pitäen.
Kesäisin lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja