Vain muutos on pysyvää

 

Hammondin ideana oli korvata pilliurut kirkoissa ja kappeleissa mekaanisella, helpommin huollettavalla ja paremmin vireensä pitävällä soittimella. Siitäkös perinteiset urkutehtaat hermostuivat, ja niinpä soundin autenttisuutta mittailtiin oikeudessa asti. Asiantuntijoita ja maallikoita kuultuaan oikeus päätti antaa Hammondille luvan kutsua soitintaan uruksi.

Nyt voidaan sitten jo todeta, että urkutehtaiden paniikki oli ennenaikaista, sillä kovin paljoa ei lopultakaan niiden näkövinkkelistä muuttunut – kirkoissa ja konserttisaleissa on edelleen pääosin nimenomaan pilliurkuja, vanhoja soittimia korjataan ja uusia rakennetaan.
Mutta kyllä sähköurut löysivät oman kannattajakuntansa ja ne otettiin rytmimusiikin puolella laajalti käyttöön. Ajan oloon niin Hammondien kuin eräiden etevien jäljittelijöidenkin soundeista on itse asiassa muodostunut oleellinen osa ilmaisua yli genrerajojen.

Kun sähkömekaaninen piano ilmestyi markkinoille viime vuosisadan puolivälin jälkeen, se ennusti tuhoa akustisille pianoille. No, eivät pianot ole edelleenkään hävinneet maailmasta – eivät toistaiseksi edes digitaalisten huippusoitinten voimalla – ja ne parhaat sähkömekaaniset pianon kaltaiset soittimet, Rhodes ja Wurlitzer, ovat myös yhä käytössä. Ja niidenkin soundit ovat yhtä oleellinen osa ilmaisua kuin sähköurkujen.

Listaan voisi lisätä muitakin esimerkkejä: sähkökitara on nyt nitistänyt akustista osapuilleen 60 vuoden ajan ja ainoa seuraamus on ollut, että molemmat soittimet ja niiden soittajat ovat kehittyneet huimasti tuona aikana.
Transistori taas syrjäytti putket – tosin ihan muilla teollisuuden aloilla – ja mallinnushan taas teki myöhemmin tarpeettomaksi fyysiset laitteet ja aidot tilat akustiikkoineen, vai menikös se nyt ihan niin?

Tasapainon vuoksi on todettava, että pysyviäkin muutoksia on tapahtunut. Jousikaikua ei juuri muualla tapaa kuin kitaravahvistimissa, vaikka niitä vielä joitakin vuosikymmeniä sitten valmistettiin studiokäyttöönkin. Sähkömekaaninen levykaiku näyttää pitävän hiukan sitkeämmin pintansa, vaikka sen asemaa 1980-luvulla ankarasti syöneet digitaaliset kaikulaitteetkin ovat sittemmin jo pääosin uineet erillisistä laatikoista osaksi tietokoneessa jylläävää kokonaisohjelmistoa; ohjelmistoa, joka onkin oikeastaan näkyvin ja tuntuvin muutos viime vuosikymmenten äänitystekniikassa.
Nykyaikainen supertehokas tietokone ja siihen asennettu ohjelmisto ei nimittäin ainoastaan korvaa erillisiä perinnetyökaluja, vaan se on tuonut saataville aivan uusia konsteja, joilla tallennetta voidaan muokata monilla sellaisilla tavoilla, joita vielä jokin aika sitten pidettiin täysin utopistisina.

En nyt syvenny siihen, mitkä näistä keinoista olisivat kenties suotavia, sallittuja, harmaalla alueella tai tykkänään sopimattomia. Kyllä avoin mieli on luovuuden paras pohja.

Kunhan nyt tuon esiin sen historiastakin opittavan seikan, että uuden lumous saattaa toisinaan kuohahtaa yli ja johtaa virhearviointeihin, joita on myöhemmin hankala ymmärtää. Kuten wah-pedaalin ylettömään veivaukseen, superkirkkaisiin synteettisiin tingel-tangel-pianosoundeihin, sähkölyömiin jotka rummunäänen sijasta sanovat piu ja pau, neulan tavoin korviin työntyviin hyperdiskanttisiin sirkkelikitaroihin, kaiken dynamiikan musiikista mankeloivaan kompressioon, laulajan jokaisen sisäänhengityksen esille nostavaan miksaukseen, ihmisen robotiksi muuttavaan vireenkorjaukseen…

Lukuterveisin
Lauri Paloposki
päätoimittaja

 

 

30.01.2013
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy