Sanotaan, että musiikki yhdistää yli rajojen. Ja moni omakin havainto tukee väittämää. Muistan svengailleeni sujuvasti umpimustan afrikkalaisen funk-bändin tahtiin ymmärtämättä lauletusta tekstistä sanaakaan, eikä Malandon tango-orkesterin espanjankielinen lyriikkakaan auennut, vaikka musiikki itsessään osui positiivisella tavalla suoraan hermoon ja ytimeen.
Englanninkielisten sanoitusten jujuun pääsee hiukan sujuvammin mukaan lennossa, mutta pakollisen toisen kotimaisen kielen opiskelusta on tässä yhteydessä ollut lähinnä se riemu, että Bo Kaspersin tekstit saattaa ymmärtää luettuna, vaikka laulettuna suuri osa riveistä livahtaakin ohi kuin varkain. Oleellista on se, että kaikissa näissä tapauksissa musiikki ja laulajan ääni itsessään ovat olleet kyllin vahvoja muodostamaan siteen esiintyjän ja kuulijan välille, minkäänlaista omalla vastaanottajan omalla äidinkielellä viestimisen pakkoa ei ole ollut.
Ja sama ilmiö näyttää pätevän laajemminkin, sillä ainakin viimeisten vuosikymmenten aikana nuoriso kaikkialla maailmassa on ottanut idoleikseen ihmisiä riippumatta heidän äidinkielestään. Koskettava ääni, valloittava hymy, taidokas liikehdintä, tai ihan vaan komea ulkonäkö – nimetkää mikä tahansa muu peruste kuin äidinkieli, ja todennäköisesti kyseessä on idoliksi kapuamisen kannalta ratkaisevampi tekijä kuin se äidinkieli.
Voitaneen siis todeta, että musiikin universaali kieli todellakin yhdistää ihmisiä kaikkialla. Paitsi suomalaisessa Idolsissa, jossa syntyperäisen suomalaisen on kyllä ihan okei laulaa vaikka miten kömpelösti lausutulla englannilla poppia, mutta se ei käy mitenkään laatuun, että ei-syntyperäinen suomalainen laulaisi murtaen suomenkielellä. Koetan katsoa asiaa valoisasti: jospa tuomaristo ei sittenkään tee oma-aloitteisesti tyhmiä päätöksiä, se vain noudattaa tuotanyhtiön ja/tai ohjelmaformaatin reseptiin kirjattua typeryyttä?
Ruotsissa ns. kevyen musiikin asemaa on tuettu määrätietoisesti osapuilleen 60 vuotta ja tulokset näkyvät. Musiikki ymmärretään paitsi varteenotettavaksi ja kunnialliseksi elinkeinoksi, myös vientituotteeksi. Abbasta Roxetteen ja Tomas Ledinistä Bo Kaspers Orkesteriin asti musiikki on universaalia ja oman maan rajojen ulkopuolelle kelpaavaa sorttia. Onhan meilläkin muutamat kansainväliset menestyjämme ja nykyisin myös Musex tukemassa ulkomaille pyrkimistä, mutta silti edellisessä aiheessa sivuttu kielipolitiikka tai pikemminkin sisäänpäin tuijottaminen on kiusallisen leimallista.
Mitä muuta kuin sielun ja näköalojen pienuutta on se, että ostetaan ulkomailta valmis viihdeohjelman formaatti, suometetaan se ja karsitaan sitten lahjakkaalta vaikuttavia kilpailijoita pois joko puutteellisen suomenkielentaidon tai epäsuomalaisen musiikkityylin perusteella? Jos kerran idolia etsitään, niin miksi kaikki vaivannäkö vain sushirajan pohjoispuolisen musiikkikulutuksen ehdoilla – eikös saman tien voitaisi etsiä kansainväliset mitat täyttävää idolikokelasta, jolle löytyy kuulijoita myös Suomen rajojen ulkopuolelta? Puuttuuko sopivaa ainesta, vai onko vika etsijöissä?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja