Nayteikkuna

Musiikki ja henkiset juuret - jumissa ollaan, mutta onnellisesti

 

Lähtöruutuna on ajatuskehitelmä, jota olen pyöritellyt mielessäni joutohetkien ratoksi.

Tämänhetkinen johtopäätös on sellainen, että jokaisen musiikintekijän – jopa äärimmäisen avarakatseisten sellaisten – elämässä on jossakin vaiheessa aivan erityinen herkkyyskausi, jonka aikana kyseinen henkilö omaksuu käsityksiinsä jotakin hyvin pysyvää ja keskeistä musiikin estetiikasta.

Tuon herkkyyskauden aikana muodostuu mielikuva itselle mieluisan musiikin jonkinlaisesta syvimmästä olemuksesta ja ennenkaikkea musiikin miellyttävistä tai epämiellyttävistä piirteistä, arvostettavista tai epäarvostettavista ominaisuuksista. Ja tätä pohjimmaista mielikuvaa ihminen sitten raahaa läpi elämänsä, enemmän tai vähemmän sitä myöhemmällä iällä muokaten. Tietoisesti tai tiedostamattaan.

Teoriani jatkuu siten, että tuon samaisen kuvan perusteella lajittelemme uuden artistin tai hänen musiikkinsa alitajuisesti tutunomaiseen tai vieraalta kuulostavaan. Ja että sama kerran aikanaan omaksuttu estetiikan normisto määrittelee senkin millaiseen lopputulokseen pyrimme omassa musiikissamme. Emme voi kitkeä tuon oletetun herkkyyskauden aikana kasvaneita juuria itseltämme kovinkaan helposti, eikä sellaiseen usein olisi edes perusteitakaan. Tosin, jos omaksuttu normisto on kovin kapea ja yksipuolinen, se rajoittaa aika lailla valintoja ja tekemisiä.

Itse olen muurannut perustan omalle musiikkikäsitteistölleni ja arvostuksilleni pitkien introjen, välisoittojen ja c-osien aikakaudella. Tämä normisto sisältää aivan tietynlaisia ehdollistumia niin sovituksen kuin soundienkin osalta. Ja tässä kohden olen auttamatta jumissa: hamaan hautaani saakka peilaan kaikkea kuulemaani tätä normistoa vasten ja joko sytyn tai jään kylmäksi.

Kyseessä ei ole kuitenkaan jonkin tietyn genren diggailu tai jonkin toisen genren välttely vaan musiikin tarkastelu niiden yläpuolisella tasolla.

Genre itsessään ei automaattisesti määritä suhtautumistani uuteen kohtaamaani musiikkiin, sillä havaintojeni mukaan jokaisessa genressä laadulliset vaihtelut ovat suurempia genren sisällä kuin verrattuna toiseen genreen. Laadullisella en tarkoita tässä yksiselitteisesti hyvää tai huonoa vaan ihan yksinkertaisesti jotakin sellaista musiikin ominaisuutta tai ilmiötä, joka voidaan havaita, nimetä ja jollakin tavoin siten määrittää. Esimerkiksi rytmiikka sisältää jo useita laadullisia ominaisuuksia: se voi olla kiihkeää tai levollista, iskuille painottuvaa tai synkopoivaa, yhteen vallitsevaan tahtilajiin perustuvaa tai polyrytmistä ja niin edelleen.

Kuunteluelämyksen kannalta ratkaisevaa on se, että miellyttäväksi tai koskettavaksi kokemani musiikki sisältää juuri niitä tiettyjä elementtejä, joihin olen oppinut mieltymään. Kaipaan teemoja ja niiden johdonmukaista kehittelyä, kaipaan sovituksen kerroksellisuutta jossa yksinkertaisista asioista rakennetaan moniulotteisia kokonaisuuksia, kaipaan soitinten keskinäistä vuoropuhelua, kaipaan luonnikkaita introja ja väliosia, tietynlaista rytmistä lähestymistapaa, suvantoja ja koskipaikkoja, jännitteiden synnyttämistä ja niiden hallittua purkamista. Ja pikemminkin kontrolloitua ja tarkoin mietittyä monen osatekijän kokonaisuutta kuin puhdasta alkuvoimaista energiaa.

Kun sitten kohtaan jotakin uutta musiikkia josta pidän, niin genrestä riippumatta huomaan siinä toteutuvan juuri noita piirteitä; oman herkkyyskauteni aikana imettyjä vaikutteita. Vastaavasti: kun kohtaan musiikkia joka ei niin erityisemmin sytytä, huomaan siitä puuttuvan juuri noita edellä mainittuja ominaisuuksia.

Ajatukseni mukaan tällainen normisto on niin syvällä luissa ja ytimissä, ettei sen poistaminen ole mahdollista ilman kirurgista toimenpidettä tai totaalista uudelleenohjelmointia. Se toimii itsenäisenä, vaistonvaraisena reaktiona samalla nopeudella ja yhtä suvereenisti kuin kavahdus käärmeen luikerrellessa metsäpolulla askeleen alta piiloon.

Ja kuten käärmeenkin tapauksessa – tunne ja reaktio ovat ensin, vasta sen jälkeen tulee tietoinen analyysi tunteen ja reaktion syistä. Oma sisäinen normisto ei siis ole sellainen tarkistuslista, että päätös jonkin musiikin koskettavuudesta ratkaistaisiin käymällä ensin lista läpi kohta kohdalta ja sitten vasta voisi tykätä tai olla tykkäämättä.

Mutta harvinaisen usein sitä normistoa pohtimalla voi jälkikäteen oivaltaa, miksi jokin ei vain yksinkertaisesti osu eikä uppoa. Ja usein myös päinvastoin, miksi jostakin musiikista piti niin kovasti jo ensikuulemalta ja miksi siitä edelleen pitää.

 

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja
 

15.03.2008
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy