Syyskauden alkajaisiksi avattua Helsingin musiikkitaloa on ehditty jo ylistää ja moittia, niin arkkitehtuurin kuin ohjelmapolitiikankin suhteen. Ylistäjät toteavat äärimmäisyyksissään, että vihdoinkin koko kulttuurikentän toive on toteutunut ja pulinat pois.
Tällainen lausunto heijastaa kirjoittajansa varmastikin vilpitöntä iloa ja vahvaa uskoa asiaan, mutta samalla se on melko railakas ja ennenkaikkea kapea tulkinta kulttuurikentän koostumuksesta. Kyseessä nyt kuitenkin on vain säveltaiteen, ja nimenomaan säveltaiteen yhden lohkon tarpeisiin rakennetusta konserttitalosta, ei koko kulttuurikenttää palvelevasta monitoimitilasta.
Ei silti, iloita täytyy senkin puolesta, että yhdellä sektorilla olot ovat nyt paremmat kuin ovat olleet, ja lausunnoista päätellen ne ovatkin olleet todella kurjasti aiemmin.
Se kuitenkin ärsyttää, että sähkö- ja rytmimusiikki otetaan kainalokepiksi silloin, kun joku epäilee mahdottoman kalliiksi käyneen rakennuksen tarpeellisuutta ja mielekkyyttä, ja viittaa suppeaan ja ehkä jopa elitistiseen käyttäjäkuntaan.
Vaikka miten asiaa pyörittelisi, niin kyse ei ole koko kansan talosta, eikä kenenkään pitäisi semmoista väittää. Eivät Hartwall-areenalla järjestettävät pop- ja rock-konsertitkaan ole kymmentuhantisesta yleisöstään huolimatta koko kansan tapahtumia sen enempää kuin KeiteleJazz, Keravan Valkosipulimarkkinat, tai Killerin ravit Jyväskylässä.
Rehellisempää olisikin lausua julki joka käänteessä, että nyt rakennettiin talo varta vasten klassiselle musiikille. Rakennettiin koska sellaista haluttiin ja tarvittiin. Radion Sinfoniaorkesteri tarvitsi. Kaupunginorkesteri tarvitsi. Ja Sibelius-Akatemia tarvitsi. Toivottavasti tulevien vuosien varrella osoittautuu että myös yleisö tarvitsi.
Jos joku paheksuu hankkeen kalleutta, niin rehellinen vastaus olisi, että elämä on. Nämä ovat arvovalintoja ja nyt on valittu klassisen musiikin arvojen puolesta. Selkeä päätös, jonka takana täytyisi rohjeta myös seistä pystypäin.
Se että Sibelius-Akatemian jazz-osaston ja muutaman sähköbändin vierailun myötä taloon tuli myös muuta kuin klassista musiikkia, ei muuta yleiskuvaa mihinkään. Ns. vierailevat maailmantähdet keskisuuresta megaluokkaan joutuvat edelleen konsertoimaan urheilu- ja jäähalleissa, milloin eivät osu kesäkaudelle ja vedä esitystään ulkoilmassa. Jos rytmimusiikille laajempana genrenä jotakin hyvää koitui, niin lähinnä se että Finlandia-talo vapautui salonkikelpoisen rytmimusiikin esityspaikaksi. Sekään ei kaikille akteille ole omiaan, eivätkä salin vaaleat seinät ole valaisun kannalta ollenkaan otolliset. Ja valaistushan on oleellinen osa rytmimusiikin esitystä, kuten kolumnisti Minna Lindgren Suomen Kuvalehdessä hiljan totesi. Ihan niinkuin se on oleellinen osa myös oopperassa, joka tosin tarvitsee esityksiinä lavasteitakin sellaisen määrän, ettei keskiverto rock-bändi uskaltaisi moisesta edes uneksia.
Valoisampiin tunnelmiin: Helsingissä järjestetään lokakuussa khdet alan messut, AudioVisual 2011 ja Helsingin Musiikkimessut. Riffi on mukana ja niin on melkoinen joukko muitakin näytteilleasettajia. Ja pääsit mukaan tai et, jatkoa seuraa marraskuussa, kun Turengin asemalla järjestetään kotimaisten soitinrakentajien kavalkaadi, Tonefest. Tervetuloa, vaikka jokaiseen tapahtumaan
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja