Käytössäni olevassa autossa ilmenee mielenkiintoinen piirre: sopivalla pakkasella rakenteisiin kertynyt kosteus tiivistyy kiusalliseen paikkaan ja jäätyy sitten halvaannuttaen ovikoteloihin upotetut bassokaiuttimet.
Silloin koko toistokaista katkeaa jakotaajuudelta, jota auton käsikirjan audiojärjestelmää käsittelevä osuus ei kerro. En ole puhelimen näppärällä analysaattori-apillakaan ryhtynyt sitä selvittämään, kun tieto ei ole nyt oikeastaan aivan niin kriittinen seikka. Jossain siellä alemman keskialueen alareunalla se raja kuitenkin on. Niin jyrkkä ja totaalinen, että sen alapuolelta ei kuulu käytännössä mitään – ei edes vaimeata tai huonosti toistuvaa bassoa. Se mikä kuuluu, tulee tuulilasin tuntumaan sijoitetuista pikkukaiuttimista.
Seuraa mielenkiintoinen ilmiö. Ylivoimaisesti suurin osa nykymusiikista alkaa kuulostaa oudolta, kun miksauksesta katoaa alin bassoalue. Kokonaisia instrumentteja häviää jonnekin matalien taajuuksien mukana ja samalla lähtee kompin rytmiikasta merkittävä osa – jopa koko se pohja, jonka varassa muu rakennelma normaalisti lepää.
Ja jos samaa musiikkia on kuullut bassokaiutinten ollessa toimintakuntoiset, voi vain hämmästellä eron rajuutta. Tekninen vika tekee miksauksesta torson ja samalla kaikki mahdollinen siihen sisältyvä rujous tulee esiin. Jos ylempi keskialue kalkattaa ja kilkattaa, riipii tai raastaa, se ei jää vian vallitessa huomaamatta.
Toisaalta on myös musiikkia, joka ei kuulosta olevan moksiskaan moisesta. Miksaus toistuu alkuperäisessä balanssissaan, taajuuskaista ei vain ole niin leveä eikä kokonaissoundi yhtä tanakka kuin kaiutinjärjestelmän toimiessa kunnolla.
Erityisesti 70-luvun amerikkalaisissa taltioinneissa genrestä riippumatta tuntuu olevan jokin merkillinen immuniteetti toistolaitteistossa ilmenevää matalien taajuuksien anemiaa vastaan. Bassolinjoista saa selvää ja bassarin iskut kuuluvat vaikka eivät rintalastaan tömähdäkään. Paketti pysyy kuitenkin koossa ja toimii. Ja 60-luvun musassa tämä toteutuu vieläkin säännönmukaisemmin.
Jokin ratkaiseva ero täytyy olla siinä miten taajuuskaistaa on annettu miksauksen eri instrumenteille ja mille alueelle jonkin tietyn soittimen ytimen on ajateltu sijoittuvan. Ja ihan ymmärrettävästi bassosoittimilla sen usein ajatellaan sijaitsevan matalalla, todella matalalla. Samalla saatetaan ajatella, että vähän ylempää voi ja kannattaa leikata ihan reippaasti taajuuksia pois, niin saadaan tilaa muille soittimille.
Tuollainen yksittäiseen soundiin ekvalisoitu voimakas kuoppa keskialueella toimii sillä edellytyksellä, että kuuntelulaitteisto todella myös toistaa bassoalueen ne taajuudet, joille soittimen perustaajuudet osuvat ja johon sitä äänimateriaa on jätetty tai jossa sitä on korostettu tieten tahtoen.
Mutta jos perustaajuuden lähimmät yläpuoliset kerrannaiset on leikattu pois kuoppaa tehtäessä, häipyy melko lailla koko soitin kuuluvista siinä vaiheessa, kun toistojärjestelmästä puuttuvat matalat taajuudet. Jäljelle jäävät vain ylä-äänekset, jotka yksinään eivät yleensä kuulosta erityisen viehättäviltä luonnonvoimaisinakaan, ja jotka säröttimien liikakäytön seurauksena muuttuvat sietämättömän kärjekkäiksi.
Tarvittaisiin niitä välikerroksia, jotka voisivat tarpeen tullen kannatella soitinta syväbasson sijaan. Ikään kuin edustaa bassoa valtakirjalla silloin, kun basso itse ei pääse paikalle. Miten ne välikerrokset sinne miksaukseen sitten sovitellaan, onkin taitoa vaativa temppu.
Ensi hätään tulee mieleen, että vanhan kunnon mono-kytkimen käytön rinnalle tarvittaisiin toinen rutiininomaisesti käytettävä tarkistusmetodi: bassokaistan hetkellinen vaimennus ylempien taajuusalueiden sisällön tarkistukseen.
Tosin kysymys on osin myös genre-sidonnainen. Keskialueen kuoppa kuuluu pakollisena tiettyyn estetiikkaan ja taiten tehtynä se kyllä palvelee tarkoitustaan. Silloin mennään sen opin mukaan, tietenkin.
Päinvastaisessa ääressä on toisaalta tyylisuuntia, joissa moisesta kuopasta ei ole kuultukaan, ja ihanteellinen soundi säilyy vielä siinäkin vaiheessa, kun itsepintainen pakkanen mykistää lopulta autostani myös kuljettajan puoleisen pikkukaiuttimen. Silti sieltä oikeasta etunurkasta tuulilasin alakulman luota kantautuu kuljettajan jakkaralle ennen 60-lukua äänitettyä jazzia ja iskelmämusiikkia täysin nautittavasti, monona – kuin mökkiradiosta muinoin, mutta koko orkesterin ja solistin soidessa komeasti balanssissa.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja