Kirjoitin taannoin, että nuorten muusikoiden taidokkuus on nykyään hämmentävän korkealla tasolla. Siihen liittyen eri tyylejä hallitaan sekä soitannollisesti että säveltämisen ja sovittamisen osalta.
Hieno homma, mutta vielä on sarkaa raivaamatta. Harmillisen moni ihan kelpo sävellys kun nimittäin latistetaan suotta kömpelöllä tai suorastaan tökeröllä sanoituksella.
Laulujen sanat ovat yksi laji runoutta. Luettavia runoja voi kirjoittaa melko vapaasti erilaisia mittoja rikkoen, jos vain kirjoittajan tyylitaju ja taito antavat myöten. Laulujen teksteissä taas on taustalla usein niin vahva musiikista juontuva peruspoljento – jonka mukaan myös säkeiden kaaret on sommiteltu – ettei samanlaista vapautta ole.
Tekstin olisi sen vuoksi istuttava poljentoon ja melodian mutkiin notkeasti, jotta se olisi vaivaton laulaa. Tämä asettaa säkeiden mitalle sekä tavujen rytmille ja niiden painotuksille aivan erityiset vaatimuksensa.
Jos kaksi melodian kaarta on kirjoitettu keskenään identtisiksi, tulisi myös tekstin myötäillä taipuisasti samaan muotoon molemmilla riveillä.
Kova tavoite, muttei kohtuuton. Ja kuten taiteessa aina, sääntöjä voi kyllä rikkoa, mutta silloin tarvitaan aivan erityistä näkemyksellisyyttä.
Jo pelkästään tässä suhteessa eräät vanhojen mestareiden tekstit Helismaan tuotoksista aina Vainion kautta Salmeen ja Virtaseen saakka tuottavat hykerryttävää mielihyvää – tekstillä on niin luonteva rytmi, että ääneen lukemalla voi mielessäään kuulla miten melodiakaaret piirtyvät.
Myös uudemman polven tekijöistä löytyy monia taidokkaita sanankäyttäjiä, joiden tekstit ovat kerrassaan nautittavia. Puhun nyt vain siitä, että harmittavan suuri osa radiossa soivista kappaleista on aivan eri paria tekstin ja musiikillisen osuuden suhteen: toimiva kappale osataan nikkaroida, mutta tekstin alkeellisuus pilaa kokonaisuuden. Tulkitsen sen niin, ettei teksti ole ollut silloin tekijöille samanarvoisessa asemassa kuin musiikillinen sisältö, jonka mukana se tarjoillaan.
Aina pulmat eivät edes olisi valtaisia, ne ovat vain jääneet tunnistamatta tai jostain syystä korjaamatta. Joskus pelkkä sanajärjestyksen vaihtaminenkin auttaisi rytmityksen onnahteluun, ja sopivien synonyymien käyttö saattaisi pelastaa jopa kokonaan pulasta.
Hallitun rytmiikan ohella runohelmet erottuvat massasta osaltaan myös merkitysten taidokkaan sommittelun ansiosta. Kaikkea ei kirjoiteta auki vaan paljon uskalletaan ja osataan jättää rivien väleihin. On oivallettu, että vahvimmat mielikuvat syntyvät viitteistä ja vihjeistä, verhotuista merkityksistä.
Tämä pätee laulujenkin sanoihin; jos kuuntelijaa kuljetetaan kuin alakoulun ainekirjoituksessa askel askeleelta merkattua polkua, ei tilaa oivalluksille jää. Teksti kuolee käsiin, kun kaikki koetetaan sanoa selkeästi, mitään pois jättämättä ja tulkinnanvaraisuuksia kaihtaen. Kaiken paljastava lähikuva ei sitten lopulta kenties kosketa lainkaan vaan lukitsee kuulijan mielen ennalta muotoiltuun ja pahimmassa tapauksessa luotaantyöntävään mielikuvaan.
Ilmaisun keinotekoisuus on eräs tapa tärvellä teksti. Sanavaraston suppeudesta ja kielellisen ilmaisun pinnallisuudesta juontuvat esimerkiksi ulkomaisista viisuista poimitut suorat lainat, jotka eivät sellaisenaan istu suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin.
Kun erään elokuvan nimessä käytettiin vertauskuvana ”raivoa härkää”, niin siihen löytyi taustaviitteeksi niin härkätaisteluita kuin Teksasin kuuluja pitkäsarviakin. Elokuvan alkuperämaassa ja ohjaajan omassa maailmanjärjestyksessä ne ovat eläväisiä ja tehokkaita mielikuvia. Koto-Suomessa otus näyttäytyy tykkänään toisenlaisessa valossa.
Toisinaan idyllin rikkoo vain kertakaikkiaan täysin joukkoon sopimaton sana, joka tekee tragediasta melodraamaa, tai vakavasta asiasta tahatonta komiikkaa. Sellaiseen riittää, kun tekstittäjä kirjoittaa solistin olemukselle ristiriitaisia sanoja. Uskottavuus sellaisesta menee, kun kuulee ettei tuo mitenkään ole luontevaa.
Sekaisin menevät myös usein eri tyylit, kun arkinen ja juhlava sotketaan yhteen ja samaan mylläkkään. Ikäänkuin kuin jokainen rivi käsiteltäisiin muista irralleen revittynä. Jos säkeistön alku perustuu nykyiseen arkikieleen, ei loppuosaan tyylikkäästi luonnu vanhahtava ja juhlava ilmaus.
Taidokas sanoittaja saa säkeisiin luonnikkaan poljennon, mutta välttää samalla kaavamaisuuden ja ennalta-arvattavuuden. Sanat loksahtavat paikoilleen kuin palapelin palat toinen toistaan täydentäen ja hallitusti merkityksiä rakentaen. Parhaimmillaan yllätyksellisesti, mutta aina luontevasti.
Ja tässä pätee mielestäni tismalleen sama periaate kuin musiikin teoriassa: ei ole olemassa säännöstöä, jota noudattamalla voisi tuottaa automaattisesti muodollisesti ehjiä ja merkityksellisiä tekstejä. Mutta ehjäksi ja merkitykselliseksi koettu teksti noudattaa hämmästyttävän usein tiettyjä periaatteita ja lainalaisuuksia, joilla sitä voidaan tutkia ja eritellä. Siis jäsentää.
Mikäli tekstittää haluaa, eikä luontainen kielitaju vie perille saakka, kannattaisi kenties perehtyä runousoppiin. Joihinkin lukkoihin on jo olemassa valmiita avaimia. Etsitään ne...
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja