Olisi yksinkertaista, jos kaikki laadun tunnusmerkit voisi standardoida täsmällisiksi lukuarvoiksi tai bittien tapaan yksiselitteisiksi on/ei ole -havainnoiksi. Kun vielä samaan aikaan vallitsisi jonkinlainen yhteinen näkemys siitä, mikä lukuarvo tai status edustaisi hyvää ja tavoiteltavaa, niin helppoahan tämä olisi. Mutta yksinkertaisen sijaan elämä tarjoaa mielenkiintoista ja sehän meitä riemastuttaa.
Audiolaitteidenkin mittarit kyllä näyttävät kaikenlaisia lukemia, mutta yhden ja ainoan oikean tuloksen sijaan niitä lukemia täytyy useimmiten sovitella johonkin hahloon, jossa alarajan alapuolelle vajotessaan saa harvemmin kelpo tuloksia, ja jonka ylärajan yläpuolella osuminen maaliin tuppaa olemaan jo melko epätodennäköistä.
Jämäkän on tai ei ole -lausunnon käytännön vastineena jaellaan toteamuksia ”ei mainittavasti” tai ”mahdollisesti”. Kenties joskus täysin kiistattomassa tapauksessa edelliset haparoivat lausunnot voi korvata sentään vahvaa positiivista tulkintaa osoittavalla kiteytyksellä ”jossain määrin”.
Mittari voi kyllä esimerkiksi kertoa täsmällisesti kuinka paljon kompressori signaalia vaimentaa, mutta se tieto ei sellaisenaan kerro miltä kyseinen signaali kuulostaa ja millä tavalla se asettuu muiden samaan miksaukseen kuuluvien signaaleiden joukkoon.
Ja jos kompressoidaan jo äänitysvaiheessa, mittari antaa osviittaa vain tallentimelle vietävän signaalin tasosta kertomatta juurikaan siitä, miltä tilanne tuntuu laulajan kurkussa tai soittajan hyppysissä.
Ääritilanteessa – siellä tyypillisesti hyviä tuloksia tuottavan vaihteluvälin yläpuolella – voi toki ounastella, että laulajasta mahtaa kyllä jo tuntua siltä kuin säkkiin huutaisi, mutta etenkin siellä loivemmalla puolella operoitaessa varmuuden asiasta saa parhaiten kysymällä laulajalta.
Ja vastaus on silloinkin hyväksyttävä, vaikka se tuntuisi olevan kokemuksen, hyppystuntuman tai mittarin lukeman kanssa eri paria. Jossain on siihenkin selitys, mutta sitä vänkäämällä voi helpostikin pilata koko session, joten nöyrästi säädöt solistille myötämieliseen suuntaan ja uutta raitaa talteen. Asiaa ehtii analysoida myöhemminkin.
Sekin on mahdollista, että suoritteen antaja on tottunut nojaamaan kompressoria vasten ja vierastaa liian kevyttä mankelointia. No, se kelpaa totuudeksi oikeasta menettelystä, jos kerran taide sillä on edistyäkseen.
Ei myöskään ole poissuljettua, että oikea menettely on sekä että. Ajattelen tässä kohden lämmöllä solistia, joka kauan sitten evästi audiohenkilöstöä ennen ensimmäistä yhteistä soundcheckiä:
”Haluan kuulla monitorista juuri sen mitä laulan voidakseni kontrolloida sitä niin hyvin kuin pystyn. Ei lainkaan kompressoria eikä kaikua monitorointiin, kiitos. Mutta pojat, te teette sitten tietysti sen jälkeen kaikki ne temput mitä teidän pitääkin, jotta miksaus kuulostaa siellä salin puolella hyvältä.”
Todettakoon, että kyseisen solistin äänenhallinta oli huippua ja mikrofonitekniikka tip top.
Niin, että kompressoidaanko vaiko eikö, koska olisi hyvä hetki siihen ja kuinka paljon puristettaisiin?
Kun kysymys on vino, oikeata vastausta ei ole.
Muotoillaan siis toisin: tuoko kompressorin käyttö tässä nimenomaisessa yhteydessä ja näillä asetuksilla jotain sellaista hyvää, jonka ansiosta musiikki kuulostaa paremmalta ja kuulijalle tulee hyvä olo? Onko sillä välttämättömyys- tai lisäarvoa soundin tai dynamiikan kannalta, vai jääkö se yhdentekeväksi? Ja toisin päin käännettynä: onko sillä haittavaikutuksia, joita olisi syytä välttää? Oli kummin vain, kuka niin sanoo?
Sitten kun tämä asia on käsitelty, voi sen tilalle vaihtaa jonkin muun toistuvasti esiin ponnahtavan kestopulman. Esimerkiksi vaikka: saako tai pitääkö bassorummussa käyttää kaikua?
Lukuterveisin,
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
p.s.
Jälleen on yksi vuosikerta muuten saatu valmiiksi. Kiitokset koko toimituskunnalle, lukijoille sekä ilmoittajille!