En osaa piirtää. Paperille saan kynällä aikaan kotikylän yksinkertaistetun asemakaavan ajo-ohjeeksi, en juuri muuta. Mutta tietokoneessani on ohjelma, jonka avulla tuotan melko sujuvasti piirroksen kaltaisia sommitelmia, joita voi jopa käyttää toisinaan apukuvituksena jonkin toimintaperiaatteen havainnollistamisessa tms.
Jos filosofi Timo Airaksiseen on uskominen, olen korvannut kuvan tekemisen taidon puutteen kuvan tekemiseen tarvittavan välineen käyttämisen taidolla. Väline mahdollistaa minulle sen, mihin luontaiset kykyni eivät ulottuisi.
Koneella piirustaminen on mukavaa ajankulua ja suo pieniä onnistumisen hetkiä. Sikäli kun silmäni oppii vertaamaan aidosti hyvää piirrosta omaani, pystyn erittelemään ja omaksumaan havaitsemistani eroista kuvallisen ilmaisun perusperiaatteita ja lainalaisuuksia, joita sitten siirrän omiin töihini. Välineen käyttötaito harjaannuttaa silloin ainakin hahmotuskykyäni vaikkei parantaisikaan perinteisen piirustuskynän käyttöä.
Sille tasolle lahjakkuuteni ei koskaan yllä, että näkisin valmiin kuvan mielessäni ja sitten vain siirtäisin sen paperille. Niinpä tuottamani kuvat ovat kriittisesti tarkasteltuna varsin alkeellisia, joskin teknisesti täsmällisiä. Perspektiivin käyttö on ontuvaa, kolmiulotteisuus lumetta ja värimaailma onnekkaisiin arvauksiin ja uutteraan kokeiluun perustuvaa. Taiteellinen vaikutelma vaatimaton.
Parhaimmillaan nämä piirrokset ovat kuitenkin käyttökelpoisia. Eivät ne lehdessä julkaistuina kohenna kansan visuaalista sivistystä, tosin eivät luultavasti myöskään sitä aivan toivottomasti rappeuta. Moraalisesti pystyn perustelemaan itselleni niiden käytön, mutta kuvittajaksi se ei minua tee, puhumattakaan taiteilijasta.
Monikaan ei osaa valokuvata sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta digitaalikameralla tumpelompikin näppääjä voi venyttää osaamisen ja osaamattomuuden rajaa.
Ensinnäkin kapine antaa välitöntä palautetta toisin kuin perinteinen kamera, jossa pitää odotella filmin kehitystä ennenkuin tuloksia voi arvioida. Kuvan tarkastelu vaatimattomassakin muodossa heti nappaamisen jälkeen kertoo ollaanko alkuunkaan oikeilla jäljillä.
Tarpeellisten muutosten jälkeen uusi otos paljastaa eteneekö prosessi oikeaan suuntaan ja pienellä haarukoinnilla saa talteen materiaalia, jonka jatkotyöstöön tietokoneessa on valtava määrä puoli- ja täysautomaattisia työkaluja.
Palaute tekemisestä tulee niin vikkelästi, että luontaista kehitystä tapahtuu perinnekameraa nopeammin, mikäli lahjakkuutta on matkassa. Samalla tekemisen ja käyttämisen taitojen raja muuttuu epäselvemmäksi: väline antaa keinon kehittää kuvan ottamisen taitoa, mutta samalla välineen käyttötaito korvaa osittain vasta kehittymässä olevan kuvaustaidon puutteita.
Musiikin tekijälle tietokone antaa yhtä lailla mahdollisuudet korvata tekemisen taidon puutetta välineen käyttötaidolla. Kone soittaa tarkemmin, nopeammin ja puhtaammin kuin sen käyttäjä kuunaan itse. Lisäksi koneella voi muokata perinteisillä soittimilla soitettua (tai laulettua) materiaalia monin konstein.
Kuvataiteiden osalta olen amatööri. Nautin, jos osaset ovat mielestäni luontevasti paikoillaan, tai ymmärrän kuvaan tahallisesti tehdyn dissonanssin merkityksen. Valmis piirros, maalaus tai valokuva on erityisen onnistunut mielestäni silloin, kun se vihjaa näkymättömiin jätetystä: saa aikaan halun viipyä teoksen ääressä tai vielä enemmän – halun astua kuvan sisälle katsomaan, mistä oikein on kysymys ja mitä on jätetty kuvaamatta.
Samalla tavoin nappiin osunut sanoitus tai sävelkieli avaavat näkymän, johon kuulija voi astua sisään. Kokonaisuus on silloin enemmän kuin erillisiksi purettavien äänten summa tai nuottikuvaksi muunnettu graafinen esitys.
Puhuttelevassa taiteessa on mukana jokin ulottuvuus, johon kone ja kaava eivät yllä, mutta jonka luova ihmismieli on parhaimmillaan pystynyt tavoittamaan eri taiteenlajien keinoilla jo kauan ennen tietotekniikkaa.
Kuville on tietysti yhtä monenlaisia käyttötapoja kuin musiikillekin. Kaavamainen piirros elektronisen laitteen käyttöohjeessa tai hissin ahdistuksentorjuntamusakki ovat erikoistapauksia, jotka vaativat kustannustehokasta arkiratkaisua.
Useimmat taiteen tekijät haaveilevat silti siitä, että heidän teoksensa koskettavaisivat kanssamatkustajia jostain syvemmältä; avaisivat näkymän toiseen maailmaan.
Silloin pelkkä koneen käyttämisen taito ei riitä, vaan toiminnan pohjaksi tarvitaan aitoa tekemisen taitoa – jalostettua ja taiten vaalittua lahjakkuutta, jota maailmassa on rajallisesti. Äärimmäisen rajallisesti.
Yleisesti ymmärretään, että Jari Litmasen pehmeä kosketus palloon on jotakin ainutlaatuista. Tämä tieto ei vähennä sitä riemua, jota luvuton määrä eri-ikäisiä pallonpotkijoita kokee pelatessaan kavereiden kanssa puistossa, puulaakimatseissa tai jollakin sarjatasolla. Vaikka pelisuoritukset ovat kaukana Litmasen esityksistä, niin peli-ilo on yhtä aitoa. Oma peli on kaikkine puutteellisuuksineenkin oma peli, mestarien liigassa omansa. Kummallekin toiminnalle on paikkansa maailmassa ja niitä arvioidaan omina tapauksinaan.
Samaan aikaan tuottaa monelle ilmeisen suurta hankaluutta hyväksyä, ettei meidän Jukkis tai naapurin Eevertti mahdollisesti osaakaan laulaa kuin Caruso tai Elvis.
Välineen tarjoamien taikakeinojen äärellä suhteellisuudentaju vinksahtaa silloin helposti ja omaa toimintaa aletaan arvioida samalla mittarilla kuin mestariliigaa. Jalkapallon harrastajien tapaan ei iloitakaan siitä mitä todellisuudessa osataan, vaan omat tuotokset puristetaan refleksinomaisesti standardimankelin läpi ja tarkistetaan normimittareilla. Sillä oletuksella, että automaattiset tasaus-, korjaus-, suhteellistus-, puhdistus-, jäsennys-, tummennus-, kirkastus- tai lämmitysalgoritmit auttavat avaamaan sen salatun näkymän.
Mutta jollei piirtäjä osaa silmämääräisesti sanoa, milloin perspektiivi on oikea. Tai kuvankäsittelyohjelman käyttäjä ei osaa aistinvaraisesti päättää milloin värimaailma on kohdallaan. Tai musiikin tekijä ei kuulon perusteella pysty arvioimaan sävelten sävyn, voimakkuussuhteiden ja ajoituksen laatua, ollaan lähellä sellaista tilannetta, jossa kone tai koneessa mylläävän ohjelman suunnittelija ottaa ohjat käsiinsä ja käyttäjästä tulee renki. Pelkkä välineen käyttämisen taito ei riitä, jolleivat sävelet soi koneen käyttäjän sisäisessä maailmassa myös ilman konetta. Syntyy musiikin kaltaista äänikollaasia, määrämittaista ja täsmällistä.
Teknologia on aidon osaamisen ja oppimisen palvelijana erinomainen asia, mutta tekemisen määrääjänä surullinen ilmiö.
Kokonaan toisen keskustelun aihe olisi se, että usein inhimillinen vaillinaisuus on kiehtovampaa kuin mekaaninen täydellisyys. Ja kerrassan huikaisevia ovat ne harvinaiset hetket, jolloin jonkun ihmisen oma luonnollinen suoritus hipoo täydellistä; ilman kvantisointia, humanisointia, normalisointia tai hypnotisointia. Silloin, kun tavoitetaan se mihin kaava ja kone eivät yllä. Siitä joskus toiste…
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja