Basisti ja aktivisti Melvin Gibbsin pitkä matka

Harva yhdistää muskelin ja melodisuuden yhtä luontevasti kuin Melvin Gibbs. Laajasta vaikute-paletista vapaasti assosioivaan basistiin ovat nojanneet sekä freejazzin 1980-luvun kuumat nimet että Vernon Reidin ja Henry Rollinsin kaltaiset seuraavan vuosikymmenen rockia tuulettaneet uudistajatkin.
Tärkeää on myös Black Rock Coalitionin kanssa tehty poliittinen työ.

Tietyt soittajat heijastavat kotikontujaan oikeastaan täydellisesti. Jopa siinä tapauksessa, että synnyinkaupunki sattuisi olemaan se kaikkein suurin sulatusuuni ja unelmien värityskirja, maailman metropolien metropoli. Tällainen täysin omaleimainen ja aina vaistojaan totellut mies on basisti ja tuottaja Melvin Gibbs. 

Hän syntyi 60 vuotta sitten New Yorkiin, aloitti lyömäsoittimilla ja on luonut koko uransa ajan uutta jazzin, rockin, funkin ja maailmanmusiikin neliössä. Herkkyys legendaarisen Ornette Colemanin uraa uurtaville musiikin teorian tulkinnoille virisi kitaristi Sonny Sharrockin ja rumpali Ronald Shannon Jacksonin yhtyeissä, ilmaisun hioi entistä svengaavammaksi jakso pasunisti Joe Bowien Defunktissa ja suuren yleisön tietoisuuteen Gibbs nousi hardcore-messias Henry Rollinsin yhtyeessä. Muita pidempiaikaisia yhteistyökumppaneita ovat esimerkiksi kitaristit Marc Ribot ja Arto Lindsay. 

Johtotähtenä näyttäisi aina toimineen vapaus, sekä itse soitossa että luontevissa liukumissa yli keinotekoisten raja-aitojen. Viidennen albuminsa julkaisuun valmistautuvan Harriet Tubman -yhtyeen keikkaa Lontoon Sohossa odottava Melvin nyökyttelee päätään.

– Brooklynissa varttuminen lienee suurin selittävä tekijä sille, että minusta tuli mitä tuli, Gibbs avaa. 

– Altistuin siellä pienestä pitäen monille kulttuureille, samoin aina vieraillessani sukulaisten luona Bronxissa. Muun muassa karibialaiset rytmit tulivat tutuiksi ja opin soittamaan niitä oikeastaan ihan itsestään. Nimenomaan vaistonvaraisesti, Gibbs miettii. 

– Mutta motivaatiotakin oli. Jos halusin liittyä bändiin, jossa olevien ystävieni juuret juontuivat Puerto Ricoon, minun piti osata soittaa salsaa oikein. Niin ikään en voinut feikata, kun tahdoin reggaebändiin jamaikalaisten frendieni kanssa. Sama haitilaisten tai trinidadilaisten kanssa. Tietyt afrikkalaiset ja brasilialaiset rytmit olivat siinä vaiheessa kyllä jo tuttuja perkussiopohjani tähden. Eli en alkanut tapailla bassolla karibialaista musaa ihan kylmiltäni.

Gibbs eteni nuorena orkesterista toiseen vaistonsa viemänä, kuten toki moni muukin. Kun jokin juttu alkoi tuntua tylsältä, piti siirtyä eteenpäin. Mikään ajopuu hän ei ole koskaan ollut, vaan asiat ovat tapahtuneet aktiivisten päätösten kautta. 

– Havaitsen näin jälkikäteen elämässäni pitkiä kaaria, joiden taitekohdissa on aina ollut jonkinlaisia… kyllästyminen on liian vahva muotoilu, mutta sanotaan väsähtämisen aiheuttamia suuria muutoksia. 

Musta vastavoima

Gibbsin meriitit eivät rajoitu saavutuksiin muusikkona, vaan hän on antanut tärkeän panoksen myös mustien oikeuksia puolustaville ja tasa-arvoisuutta yleisemmin ajaville aatteellisille järjestöille. 

– Päämäärien hahmottaminen ja tavoitteiden asettaminen on ollut minulle aina tärkeää. Luonteenpiirre korostui, kun perustimme Black Rock Coalitionin. Porukan kasaaminen ja toiminnan käynnistäminen inspiroi minua ja monia muita suuresti. 

Liike, jonka näkyvimmäksi lipunkantajaksi globaalisti nousi sen henkeä sataprosenttisesti edustanut Living Colour, syntyi New Yorkissa 1985. Asialla olivat mustat muusikot ja muut toimijat, joiden mielestä valkoihoinen valtakulttuuri tarvitsi vastavoiman edustamaan kaikkea sitä kiinnostavaa, mikä mustassa marginaalissa kuhisi. Reaktiot eivät olleet pelkästään myönteisiä.

– Jos vähän yleistetään, niin ihmisethän karsastavat ja vastustavat kaikkea uutta. Eikö vain? Sellainen mielentila on aika tyypillinen, aiheesta riippumatta. Joten kun tavoitteena on saada aikaan jotain uutta ja mullistavaa, tulee toimia niin vastaansanomattomalla voimalla ja tahdolla, ettei kukaan jää kylmäksi.

Gibbs nojaa eteenpäin kuin varmistaakseen, että viesti menee perille. 

– Asia pitää paketoida siten, että jopa ne, jotka haluaisivat kohauttaa sille olkapäitään, eivät yksinkertaisesti voi. Heidän on pakko reagoida. Enkä tahdo kuulostaa liian itseriittoiselta tai röyhkeältä, mutta tässä me onnistuimme BRC:n kanssa. Sama asenne on ollut siitä saakka osa meitä kaikkia. Se määritti rakkaan ystäväni, kitaristi-säveltäjä Vernon Reidin, minun, toimittaja Greg Taten ja koko jengin toimia. Kyse oli sananmukaisesti koalitiosta eli halusta saattaa yhteen samanhenkistä väkeä. Tahdoimme luoda henkisen tilan, jossa operoida. Ja levittää sanaa, että sillä tavalla ajattelevia ihmisiä oli aika paljon.

Työ jatkuu edelleen, osin samojen avainpelurien kanssa. Reidin ja niin ikään Living Colourista suurelle yleisölle tutun rumpali Will Calhounin kanssa kesällä 2017 pystytetty Zig Zag Power Trio on aktivoitumassa maaliskuussa. Samalla soitinnuksella ja pääosin samalla jazzin, bluesin ja rockin sektorilla toimii myös Harriet Tubman, jonka kokoonpanon täydentävät kitaristi Brandon Ross ja rumpali J.T. Lewis.

– Uusi levymme The Terror End of Beauty julkaistaan marraskuussa. Viime kerralla (Araminta,  2017) mukana oli muutamalla raidalla trumpetisti Wadada Leo Smith, mutta nyt olemme taas liikkeellä pelkästään triona.

Gibbsin mielikuvitus, monipuolisuus ja musikaalisuus puhkeavat luonnollisesti täyteen kukkaan juuri pienissä kokoonpanoissa. Hyvä varhainen esimerkki siitä, millä tyylillä mies täyttää triosta löytyvän tilan, on kitaristi Bill Frisellin ja Ronald Shannon Jacksonin kanssa 1987 toteutettu Strange Meeting.

Appropriaation arvet

Black Rock Coalition syntyi tarpeeseen, mutta senkään vääntö ei riittänyt, kun Music Televisionin ja ylikansallisten levy-yhtiöiden pääkonttoreissa hoksattiin, miten kansaan meneviä yhdistelmiä rockista ja funkista voi syntyä. Trendin keulakuviksi Living Colourin ohitse nostettiin pääosin valkoihoisista kalifornialaisista koostuneet Red Hot Chili Peppers ja Faith No More.

Aiemmin tai samaan aikaan toimineille mustille ladunavaajille kuten Bad Brainsille ja Fishbonelle kävi kuin Little Richardille aikoinaan Elvis Presleyn kanssa. Melvinillä on 1980-luvun kulttuurisesta omimisesta monta henkilökohtaista tarinaa, mutta hän kiistää tunteneensa asian äärellä silloin tai nyt erityistä mielipahaa. Media sai pelata pelejään, samanhenkiset muusikot puhalsivat suurelta osin samaan hiileen kotipaikasta tai ihonväristä riippumatta. 

– Flea esimerkiksi on aivan upea ukko ja ystäväni, Gibbs kuvailee Red Hot Chili Peppersin basistia ja johtajaa. 

– Hän on myös tunnustanut rehellisesti, että pihisti bändinsä ensimmäiseen biisiin yhden minun bassolinjoistani. Ja tämähän on helppo tsekata, jos joku ei usko. Kunhan kuuntelee peräkkäin Defunktin biisiä Defunkt ja Peppersin biisiä Out in L.A. Näin Chili Peppersin ensi kerran, kun he olivat ekalla isommalla rundillaan, lämmittelemässä nimenomaan Fishbonea. Ja kyllähän he saivat musiikillisesti selkäänsä kuusi-nolla. Mutta Chili Peppersin tyypit tajusivat ja myönsivät asian. Myöntävät edelleen, jos joku kysyy.

Gibbsin mukaan kuvion muodosti kaksi tekijää.

– Ensimmäinen puoli oli tietenkin rasismi. Se on ihan selkeä fakta. Lisäksi kyse on jostain, mitä nimitän salaman vangitsemiseksi pulloon. Silloin joku kiteyttää olennaisen itsestään ja ympäristöstään tavalla, johon tuhannet voivat tarttua ja ehkä samaistua. Fishbone ei tässä ikinä onnistunut samalla tavalla kuin Living Colour biisillään Cult of Personality. Se kuvasti sekä bändin olemusta että ajan henkeä täysin vastustamattomasti. Fishbone taas vertautui pikemmin johonkin... The Velvet Undergroundiin. Mutta eihän Red Hot Chili Peppersiä tai vaikka No Doubtia olisi olemassa ilman Fishbonea. Niin se vain on.

Konkari harmittelee sitä, miten helposti nykyään unohdetaan, että 1980-luvulla elettiin aivan toisenlaisessa maailmassa.

– En tahdo sanoa, että olimme niin ja niin paljon edellä aikaamme, mutta me suhtauduimme elämään yleensä täysin poikkeavasti. Monet ovat alkaneet vasta viime aikoina katsella ympärilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi (Fishbonen laulaja) Angelo Moore ja (Fishbonen basisti) Norwood Fisher tekivät jo 30 vuotta sitten.

Äiti blues ja universaali pulssi

Pioneerityöstä oli kyse jo silloin, kun Gibbs yhdisteli 1980-luvun alulla jazzia, funkia ja rockia Defunktin ja Decoding Societyn riveissä. Jos mieheltä itseltään kysytään, nämä virrat pulppuavat samasta lähteestä.

– Kaikki palautuu bluesiin. Sieltä tulevat sekä jazz että rock. Yhdessä genressä bluesia muokattiin tietyllä tavalla, toisessa toisella. Ja funkissa tietysti vielä kolmannella. Kun asiat puretaan atomitasolle, myös Mahavishnu Orchestra oli bluesbändi. Decoding Society näyttäytyi itselleni alkuun omalaatuisena, avoimena ja avantgardistisena fuusiobändinä, mutta blues senkin pohjalla virtasi.

Orkesteria rumpusetin takaa luotsannut Ronald Shannon Jackson lukeutui Gibbsin tärkeimpiin mentoreihin.

– Hänen johdollaan tehdyt asiat resonoivat yhä sisälläni. Etenkin tuottajan työni kautta olen tutkinut afrikkalais-amerikkalaisia rytmejä intensiivisesti, ja tuorein oivallus tuli ihan vähän aikaa sitten. Yhtä biisiä kuunnellessani tajusin, että sen poljento perustuu yhteen erittäin tärkeään rytmiin liittyvään asiaan, jonka Ronald Shannon Jackson näytti minulle ensimmäisenä, kun liityin hänen bändiinsä. Siinä sulkeutui yksi ympyrä. Monet Harriet Tubmanille tekemäni jutut ovat ainakin rytmisesti jatketta sille, mitä sain tehdä Decoding Societyn puitteissa.

Muoto oli rajatumpi Gibbsin liittyessä kymmenisen vuotta myöhemmin raskasta rockia ruhjoneeseen Rollins Bandiin. Väliin oli mahtunut lyhyt pulahdus valtavirtaan, kun Melvinin ja niin ikään Black Rock Coalitionin perustajiin lukeutuvan solisti DK Dysonin yhtye kokeili onneaan valioliigassa.

– Sonylle yhden levyn tehnyt Eye & I -bändini oli Henryn kitaristin Chris Haskettin soittaessa jo oikeastaan hajonnut, ja mietin tulevaisuutta. Haluanko perustaa uuden projektin vai lähteä jonkun olemassa olevan yksikön matkaan? Tiesin oikeastaan vain sen, että haluan edetä urallani. Mennä suoraan eteenpäin.

Aluksi Rollins Bandiin liittyminen ei kiinnostanut. Haskett ehti jättää kaksi soittopyyntöä, ennen kuin Gibbsin mieli muuttui. Vaisto taisi kerrankin pettää. 

– Silloinen naisystäväni puhui minut ympäri ja otin yhteyttä. Liityin bändiin, tein pari hienoa albumia ja pääsin kiertämään maailmaa isoissa puitteissa. Hyviä muistoja, ja pidämme Henryn kanssa yhteyttä yllä edelleen. Eniten minuun vetosi hänen sisunsa ja tinkimättömyytensä. 

Vaikka raami olikin Gibbsille poikkeuksellisen tiukka, myös Rollins Bandin runttaus oli blues-johteista, sillä Black Sabbath oli yhtyeen sisällä kovassa kurssissa.

– Vaikka yksi jatkuvan vitsin aihe bändissä olikin, miten vähän minä piittasin hardrockista tai heavymetallista, saimme kontaktin toisiimme nimenomaan bluesin kautta. Yleisesti ot-taen Rollins Bandin keikoissa oli jotain samaa kuin Sonny Sharrockin kanssa soittamisessa. Ja sitä halusin. Kun Sonny aloitti esiintymisen, hän asettui keskelle lavaa ja paahtoi täysillä, kunnes keikka oli ohi. Ja kun se oli ohi, hän oli antanut kaiken. Henry oli ihan vastaava tapaus. Hiki lensi koko ajan, eikä vedon päätteeksi jäljellä ollut mitään. Tuollaista asennetta arvostan keikkailevassa muusikossa ehkä yli kaiken, tyylilajista riippumatta.

•••