Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Tällä kertaa niistä kertoo Erja Lyytinen.
Erja Lyytisen on nähty soittavan uransa aikana varsin monenlaisilla kitaroilla. Riffille hänellä oli esitellä aivan uuttakin kitarakantaa, sillä taannoin Ruotsin tuliaisina oli tarttunut mukaan Stratocastereita. Erja kertoo löytäneensä Strato-soundin toden teolla viime vuosina. Se on hänelle kitara, jota voi kunnolla käskeä ja jonka soundi sopii kuin nakutettu tiettyihin blues-konventioihin.
Pääsimme juttusille Lyytisen kanssa hänen tiiviin keikkakeväänsä keskellä. Kun tapasimme huhtikuussa treenikämpällä Helsingin Munkkivuoressa, hän oli juuri kotiutunut Intiasta muutaman keikan kiertueelta. Jutellessa kävi ilmi, että Erjalla on slide-hommiin ja normisoittoon eri työvälineet.
Fender Custom Shop Stratocaster, useita malleja
– Pääasiallinen Stratoni on Eric Johnson -malli vuodelta 2009. Ihastuin Davide Florenon vastaavaan kitaraan, ja sellainen oli sitten pakko saada. Tämä kiinnosti siksikin, että Eric Johnson on yksi omista esikuvistani. Löysin omani kiertueella Kuopion Viking Musiikista; piti mennä ostamaan capo, mutta ostinkin kitaran. Nyt keväällä oltiin Ruotsin-kiertueella, ja kitarassa oli jotain häikkää satulan kanssa. Minulla on Fender Skandinavian kanssa yhteistyösopimus, joten kävin siellä sitä fiksauttamassa. Menin siinä sitten varastoon kokeilemaan heidän kitaroitaan, ja siellä oli pari aivan loistavaa Stratoa. Diggasin niistä molemmista helkutin paljon, ja oli todella vaikea päättää kumman ottaisin. No, sitten tein niin kuten monesti vaateostoksilla, että ostin ne molemmat. Toinen näistä uusista on valkoinen ’61-reissue, sininen taas on ’62.
– Minulla on myös humbucker-kitaroita, esimerkiksi Gibsonin Country Gentleman ja Ville Tyysterin aikoinaan tekemä Les Paul. Sillä soitin paljon keikkoja urani alkuaikoina. Silloin soundini oli jatsimpi, ja siihen se kitara sopi loistavasti. Mutta nykyään soittotyylini on aika raskas, siihen on tullut paljon rock-elementtejä ja tykkään käskeä kitaraa. Siinä Stratot pysyy hyvin messissä. Ja minun normikitaroissani tallat saa kellua, sillä käytän kampea koko ajan. Kaula ja runko ovat myös Stratossa mukavat, ja näyttäähän tällainen pieni Strato pienen eukon sylissä paremmalta kuin joku 335-tyyppinen kitara. Nykyään valitsenkin kitaroita aika paljon painon perusteella.
– Pidän yksikelaisten mikkien soundista; sinänsä hassua, koska tykkään aika paljon yliohjata niitä ja teen sen pedaaleilla. Joku voisi tykätä, että silloin humbucker olisi parempi. Mutta soitan aika paljon myös puhtaalla soundilla, ja tykkään, että voin itse käsitellä sitä soundia sormillani. Stratoissa suosin lähinnä kaula- ja tallamikkiä, sillä niissä on kiinteämpi soundi. Väliasentojakin käytän jonkin verran, kyllä niistä sellainen makee nakusoundi tulee. Erityisesti pidän tavasta, jolla Nile Rodgers ja Robert Cray niitä käyttävät.
G&L USA ASAT Z3 Blue Metallic Flake
– Tämä on ehdottomasti ykkösskebani slide-soitossa. Tällä olen soittanut käytännössä kaikki ulkomaan keikat. G&L:n maahantuoja otti minuun yhteyttä ja tarjosi diiliä. Yhteistyöhenkilöni oli silloin Jan-Olof Strandberg, ja muistan sen hetken kun avasin kitaralaukun ja sieltä tuli tämä ”bling-bling” -design esiin. Se oli niin överi, niin minua ja rakkautta ensi silmäyksellä! Vuosien aikana tämä kitara on muokannut minua soittajana paljon, olen käynyt sen kanssa paljon asioita läpi.
– Kolmen mikrofonin soundi eroaa perus-Telestä aika paljon. Valitsin on viisiportainen, ja väliasentoja käytän aina välillä kun haluan jotain erilaista efektiä. Mikit ovat todella yliohjautuvat, mutta eivät hurise. Schallerin lukkovirittimet toimivat myös hienosti: kielten vaihto on älyttömän helppoa ja vire pysyy hyvin. Talla on kiinteä niin kuin minulla slide-kitaroissa aina, ja tämä satulalukitus lisää rungon resonanssia. Sliden kanssa käytän 012-kielisettiä, paitsi että korkein kieli on 015, jotta se soisi mahdollisimman pitkään.
HOS-resonaattori-sähkökitara, 2000-luku
– Soitinrakentajia on Suomessa tosi paljon. Yleensä joka vuosi joku ottaa yhteyttä, mutta kaikkiin tarjouksiin ei vain ehdi lähteä mukaan. Henkka Salo vaikutti heti sellaiselta henkilöltä, jonka kanssa olisi mukava tehdä asioita. Hän oli suunnittelemassa sähköistä dobroa, ja hyvälle sellaiselle on tilausta. Minulle on aikaisemmin Ville Tyyster tehnyt akustisen dobron, mutta tykkään soittaa resonaattorikitaraa myös vahvistimeen ja laittaa pedaaleja väliin.
– Funtsattiin Henkan kanssa tätä kaulaa, ja päädyttiin aika tasaiseen ja leveään otelautaan. Runko on mahonkia ja kansi suomalaista loimukoivua, aika harvinaista puuta. Resonaattorin vahvistaa pietsomikki, ja kaulamikrofonina on minihumbucker. Tone- ja volume-potikan lisäksi on blender-säätö, jolla saan humbuckerin ja pietson ulostuloa sotkettua. Tietysti jomman kumman voi valita, mutta pietso on itsessään aika räikeä. Pietsolle voisi olla oma tone, mutta tämä on ensimmäinen, prototyyppi. Minihumpparillakin soittaessa kenno vaikuttaa kitaran soundiin. Tämäkin on aika kevyt kitara, ja saan haettua tällä paljon erilaisia soundeja.
Supro vm. 1952
– Ruotsissa eräs kitaranrakentaja suositteli tätä minulle. Ensimmäisellä keikalla tämä sai verikasteen, kun sormeen tuli haava. Nykyään käytän tätä vain studiossa, ”Oil and Water” (Voracious Love, 2010) on soitettu tällä olohuoneessani. Tämä tarvitsisi huoltoa, esimerkiksi näitä potikoita ei saa enää mistään.
– Tämä on näitä hassun mallisia kitaroita, jotka eivät istuen ole kovin helppoja soitettavia. Kaula on yllättävän paksu, mutta slide-soitossa se ei haittaa. Tällaisten ”spesiaalikitaroiden” kanssa menee aina hetken kunnes löytää mikä on se niiden juttu; ei näitä tule joka päivä soitettua.
– Kielten korkeus on minun slide-kitaroissa säädetty siten, että pystyn soittamaan vähän sointuotteitakin. Se on myös soundiasia. Joskus on kiva, kun ne on aika lähellä otelautaa, siitä tulee vähän säröisempi soundi. Mutta kun kielet on korkeammalla, sävelen on helppo antaa soida vähän pidempään ja soundiin tulee enemmän voimaa.
Trippailu on nannaa
Erja Lyytinen käyttää nykyään keikkavahvistimena vanhaa Fender Super Reverb -komboa, jossa pohjasoundi on puhdas. Erityyliset säröt hän tekee pedaaleilla, ja kertoo muutenkin käyttävänsä kaikkia pedaalilautansa värkkejä normikeikallaan. Hän nimittäin tykkää ”trippailla” lavalla.
– En ole perinteinen blueskitaristi, vaan tykkään sotkea tyylejä. Kitaristille trippailu on nannaa. Se on koko sen homman suola, kun saa välillä mennä sellaisiin paikkoihin mihin ei saisi mennä. Sliden kanssa teen juuri sitä aika paljon, että käytän efektejä: wahia, säröä ja delayta yhtä aikaa ja jopa leslietä.
Slide-virityksistä avoin G ja D ovat Erjalle yhtä mieluisia. Valinta menee halutun soundin ja kappaleen sävellajin mukaan.
– Avoin G on joskus vähän lyyrisempi. Jos mietin biisiin jotain slide-hommaa ja sävellaji on jotain muuta kuin G tai D, niin kokeilen molemmilla virityksillä capon kanssa kumpi tuntuisi paremmalta. Joskus joudun myös tekemään kompromisseja levyn ja live-tilanteen kanssa. Elmore James -tribuutilla soitin ”The King of The Slide Guitar” -kappaleen avoimessa C:ssä. Sellaista dropped-C -kitaraa ei ole yleensä keikoilla mukana, joten soitan sen G-virityksellä ja laitan capon viidenteen väliin. Sillä tulee ihan eri jutut, mutta samalla jotain uutta; livenä ei ole niin kauheaa, jos soittaa eri asioita kuin levyllä.
Koska Erja on kitaroiden suhteen myös esteetikko, on ulkonäkö ensimmäinen sytyke uuden kitaran kokeiluun. Sen jälkeen testiin joutuu soittimen akustinen ääni:
– Niin kuin tämäkin Strato, että onpas makee. Sitten nostin sen sieltä laukusta, ja akustinen soundi on ihan loistava niinkuin kuulet; tämähän on tosi avoin. Sitten on soitettavuus, eli miltä se alkaa tuntua kun sen laittaa styrkkariin. Yksi juttu on myös vireisyys, tosin sen pystyy kyllä fiksaamaan.
Viime vuosina hankkimiaan kitaroita hän ei ole enää juurikaan myynyt eteenpäin. Näin ei aina ole ollut.
– Opiskeluaikana ideologia oli, että on yksi kitara jolla pärjää. Aloitin Aria Pro II Les Paulilla, siitä siirryin pariin Stratocasteriin, joista toinen oli Lace Sensor -malli. Sen myyminen harmittaa. Sen jälkeen hankin G&L:n, joka oli erittäin hyvä kitara; sen olen antanut isälleni. Se oli semmoinen etsikkoaika, ja sitten on tullut kaikkia näitä.
– Vahvistimissa olen alkanut ottaa vintage-puolta haltuun, ’68 Super Reverb ja ’75 Twin Reverb ovat tulleet perheeseen parin viime vuoden aikana. Monster-vahvistinta käytän myös edelleen.
Slideä Erja Lyytinen soittaa paksuhkolla lasiputkella. Sitä hänen ei ole tarvinnut ostaa:
– Tämä ei Dunlop, vaan jonkun fanin minulle tekemä; putkia olen saanut faneilta, hän paljastaa.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2016. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
