Vaikka Remu onkin jo soittanut jäähyväiskeikkansa ja Hurriganesin viimeisinkin vaihe on saatu päätökseensä, ei Suomen kollektiivinen rokkikansa unohda tuota kotimaisen rock ’n’ rollin kuuluisinta sanansaattajaa.
Eikä ole unohtanut Hurriganesin tunnetuinta kokoonpanoakaan Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Albert Järvinen, jonka kultaisista ajoista on kulunut jo 40 vuotta. Klassikkolevytykset pyörivät soittimissa edelleenkin.
Kymmenisen vuotta sitten valmistui Remun ja bändin varhaisvaiheista kertova elokuva Ganes ja tämän alkuperäisen julkaisun aikoihin (tammikuussa 2018), sai Suomen Musiikkiteatterissa Tampereella ensi-iltansa Ganes-musikaali, joka kevään mittaan kiersi eri puolilla Suomea.
Musikaalin tarina on elokuvan tavoin Remuun keskittyvä, mutta elävää musiikkia on luvassa tosi reilu annos, sillä esityksessä kuullaan 28 kappaletta kokonaisuudessaan, oikeasti soitettuina. Esitystä varten Erik Valkama onkin tehnyt melkoisen selvitystyön suoriutuakseen Ganes-kitaristien roolista.
– Melkein kaikki tärkeimmät biisit ovat mukana, mutta on sinne valittu vähemmän tunnettujakin, mm. Indian ja Hey Hey Hey. Mielenkiinnolla odotan, millaisiksi ne tulevat muodostumaan, kitaristi Erik Valkama kertoo. Hän on sekä esityksen kapellimestari että esittää Albert Järvistä ja Ile Kalliotakin.
– Vastaavasti taas tunnetummista puuttuvat Oowee-Oohla ja Good Morning Little Schoolgirl.
Mukaan tulee kohtauksia bändistä treeneissä, studiossa ja keikalla. Biisejä mahtuu mukaan näin paljon, koska ne ovat tosi lyhyitä, kahden kolmen minuutin ralleja. Pisin taitaa olla juuri neljä minuuttia.
Nyt täytyy tentata, kuinka Valkama on rooliinsa valmistautunut.
– Oman ikäpolveni ja vanhemmat kitaristikollegat ovat varmasti opetelleet Järvisen soittoa ja sooloja. Niin olen itsekin tehnyt ihan pikkupojasta ja siinä tämä musikaali osuu minulle ihan nappiin, Valkama toteaa.
– Järvisen soitto ei ole teknisesti ylivoimaisen vaikeaa, mutta siinä on haasteita. Lähden siitä, että soittaisin asiat mahdollisimmat tarkasti oikein. Albert toki harrasti improvisaatiota, mutta en lähde liikkeelle oman improvisaation kautta. Nämä biisit ovat kuin kansanlauluja ja kuulijat päässään tietävät, miten soolot menevät.
– Olen opetellut originaalisoolot studiolevyiltä ja muutamia livepätkiltäkin. Esimerkiksi Hey Groupien soolon otin ’74 Tavastian keikasta, ihan sen takia, että Roadrunnerilla oleva soolo on soitettu puhtaalla soundilla ja siinä on hyvin vähän ääniä. Se olisi meidän hankala toteuttaa triona, ei siinä kerkeisi soundia vaihtaa ja sustainiakin olisi vaikea saada.
Vaikka joku hardcorefani saattaakin odottaa nimenomaan kappaleiden studioversiota, joudutaan muitakin muutoksia tekemään ihan käytännön syistä.
– Esimerkiksi Rock ’n’ Roller -biisi alkaa soolon fade in’illä, joten siihen piti keksiä pari tahtia alkuun.
Kun teit vertailutyötä, löytyikö biiseistä useitakin liveversioita?
– Joistakin löytyi. Joistakin taas ei ollut livevetoa ollenkaan. Joistakin Ilen aikaisista biiseistä ei ole livetaltiointeja. Albertin kompit olivat livenä alkuvaiheessa hyvinkin orjallisesti samanlaisia kuin levyillä. Myöhemmässä vaiheessa, etenkin silloin kun hän tuli takaisin bändiin, improvisaatiota oli paljon ja biisit olivat hyvinkin erilaisia. Sen huomaa, että hänen itsetuntonsa soittajana nousi koko uran ajan.
– Sooloissa on toistuvasti paljon tunnistettavia osia. Esimerkiksi Cissen laulaman Tigerin soolo on Tavastialla aika lailla sama kuin studiossa, ainakin tärkeät jutut ovat tarkasti. Mutta esim. Get On’in ja Tallahassee Lassien soolot ovat livenä hatusta, ihan erilaisia kuin levyllä. Kertoo musikaalisuudesta ja hyvästä jammailutaidosta, Valkama arvioi.
Millaiset konstit sinulla oli käytössä biisien opettelussa?
– Opettelen aina kaiken levyltä – paitsi jo tulee ongelmakohtia. Silloin saatan hakea esiin nuotteja ja tabulatuureja tai katson jos joku on youtubessa opetellut asian. Mutta usein saa todeta, että ongelmakohta on ongelma muillekin ja on taas palattava alkuperäiseen musiikkiin. Ganesin materiaalia löytyy netistä, mutta useasti ne ovat päin honkia – kahden kielen jutuista on monesti jätetty toinen ääni pois. Korviin on luotettava ja tätä korostan omille oppilaillenikin, vaikka nykyään on kaikenlaisia konsteja. Aikoinaan ei ollut – kun tilasin jenkeistä Hendrixin nuottikirjoja, niiden tulo kesti kaksi kuukautta ja sinä aikana olin jo opetellut asian.
Sounditkin alkuperäisen mukaan
Kun oikeat kompit ja soolot on soitettavaksi löydetty, on soundinkin oltava täsmälleen kohdallaan.
– Mad Professorin uusi pedaali [Albert’s Overdrive] tekee hommastani helpompaa ja odotan innolla, että pääsen sitä kohta kokeilemaan. Sillä pääsen kiinni oikeaan soundimaailmaan, Valkama ennakoi.
– Kitaroina minulla sattuu olemaan punainen 70-luvun puoliakustinen Gibson 335 – Albert taisi soittaa 345:lla – pari 60-luvun Stratoa, koska Roadrunnerissa tarvitaan kampea ja sillä tehtyä psykedeliaa ja Telecaster, jollainen Albertilla oli Rock ’n’ Roll All Night Longin aikoihin. Ainoa, mikä puuttuu, on Ile Kallion ajan SG, mutta myöhemmin hän soitti Telecasterilla ja Stratolla ja minäkin hoidan ne osuudet Telellä.
Ennen pedaalin saapumista olet tietenkin kasaillut soundia omilla leitteillasi. Millaisia aineksia tarvitaan?
– Kaiku. Minulla on vanha 60-luvun Fenderin Blackface Deluxe, josta otetaan reverbiä. Kompressori. Uudessa Järvisen pedaalissa on kompressori mukana, joten jatkossa en tarvitse erillistä – tähän asti olen käyttänyt irrallista pedaalia. ’74 Tavastia livessä näkyy lattiaan teipattu Fuzz, mutta ei muita pedaaleja. Siellä ei ole choruksia tai phasereita, soundit ovat tosi luonnolliset. Efektejä on saatettu lisätä miksausvaiheessa, mutta alkuaikojen keikat soitettiin tosi kuivalla soundilla.
Sävelistä se soitto syntyy
Soundin lisäksi Järvisen tyyli ja sävelten valinta ovat hänelle ominaisia ja hänen soittonsa tunnistaa hyvin vierailuilla muiden artistien levyilläkin. Riffi-lehti on perustettu 1996, jolloin Albert Järvinen ei enää ollut elossa. Jos olisi ollut, niin varmasti olisimme häneltä itseltään lehden sivuilla kysyneet, millaisia aineksia hänen soittoonsa sisältyy. Nyt Valkama saa vastata Järvisen puolesta.
– Pentatoniset skaalat – sekä duuri että molli. Hän käyttää tosi paljon kutosta alempaa ja molliterssiä ylempää. Tästä esimerkki on Get On’in jälkimmäisen soolon triolihässäkkä. Tosi tunnistettava juttu. Toinen yleinen on molli- ja duuriterssin vaihtelu. Sitä tulee joka paikassa ja se tekee alkuperäisten soolojen muistamisen hankalaksi. Bluesskaalaa on jonkin verran, mutta miinus vitosta hän ei käytä ollenkaan niin paljon kuin sen ajan jenkkikollegat. Bokseista tavallisin on se, jossa etusormi on ykkösasteella ja esimerkiksi biiseissä It Ain’t What You Do, Get On, Tallahassee Lassie, Keep On Knockin ollaan aluksi perusasemassa ja siirrytään neljänteen asemaan. Erittäin tunnistettava piirre on myös kahden kielen terssit trioleina, Valkama summaa havaintonsa muutamalla virkkeellä.
Eipä unohdeta Ile Kalliota. Musikaalin käsittelemä ajanjakso sisältää vaiheen, jossa Järvisen tilalle bändiin tulee takaisin perustajajäsen Kallio – jota Valkama siis myös esittää. Näin ollen hän on yhtä lailla perehtynyt Ilen soittotyyliin ja huomaa erot kahden kitaristin välillä.
– Ilellä on se add9-kuvio, jota tulee jonkin verran. Ilen soolot ovat huomattavasti nopeammin plokattavissa, koska ne olivat selvästi sävellettyjä ja hän soitti ne nuotista nuottiin livenä. Youtubesta löytyy kaksi pätkää nimellä Making Of Hot Wheels, jossa Remu ja Cisse kouluttavat nuorta Ileä soolon soittamisessa. Kuinkahan tarkkaan nämä määräsivät, mitä Ilen on sooloihin soitettava? Veikkaisin, että enemmän kuin Albertin kohdalla.
– Se on kuultavissa, että studiossa sekä Albert että Ile soittavat melkein kaiken alaspäin pikkaamalla. Vuoropikkausta Albertilla on sooloissa joskus. Tämän näkee Tavastian livessäkin, vaikka Albertia on kuvattu vain vähän, eikä youtubessa ääni ja kuva ole edes synkassa. Alaspäin tikutus on erittäin raskasta. Musikaalissa meillä on onneksi taukoja biisien välillä ja kädet ehtii rentoutua, mutta ei ihme, että alkuaikojen Hurriganesin keikkojen jälkeen jätkät olivat aivan läpimärkinä hiestä. Tosi tiukkaa tykitystä.
Muidenkin kitaristien jäljillä – ja oman bändin paluu
Valkamalla ei haastatteluhetkellä ole vakituista omaa bändiä, mutta projekteja riittää kyllä. Tamperelaisessa pubissa hän pyörittää kuukausittain toistuvaa house bandia vierailijoiden taustalla. Stevie Ray Vaughanin muistelevissa tribuutti-illoissa Valkama on kitaristi paikallaan. Lisäksi Ganes-musikaalinkin toteuttanut Suomen Musiikkiteatteri työllistää häntä useissa tehtävissä, joissa perehtymistaidolle on ollut käyttöä:
– Olen tehnyt siellä monia proggiksia: komppausta teatteribändeissä [Abba- ja Beatles-musikaalit] sekä Suomirockmusikaali, Tuuliajolla-musikaali, jossa esitän Ismo Alankoa. Ja Queen-musikaali, jossa esitin Brian Mayta. Se oli valtavan iso tontti, jossa sai tehdä todella ison työn saada kaikki asiat haltuun. Siellä ei kolmella soinnulla pärjää ja Queenin biisien rakenteissa oli tosi paljon haastetta. Bändillähän voi olla samasta biisistä albumiversio, singleversio ja erikois-edit – joistakin saattaa puuttua tai olla lisättynä kokonainen osa. Muutama esitys on luvassa vielä keväällä, Valkama mainostaa ohjelmistoja.
Myös yksi Valkaman vanhoista bändikokoonpanoista on aktivoitunut uudestaan pitkän tauon jälkeen – ja se ei ole Dingo, jonka kolmannessa paluussa hän ehti 2000-luvulla olla mukana yhdeksän vuotta. Oman aikansa aktiivikeikkailija Scratch nähtiin menneenä vuonna taas lavalla.
– Viime kesänä soitettiin pari keikkaa Scratchin kanssa. Aikoinaan tehtiin triona toistasataa pitkää keikkaa vuodessa. Sen jälkeen oltiin 15 vuotta telakalla, kunnes Puistoblues halusi 40-vuotisjuhliin nostalgiabändejä, jota siellä ovat aikoinaan esiintyneet. Hetken miettimisen jälkeen suostuttiin ja toinen keikka oli Lavian Huuhkajavuori Bluesissa. Kuva ja ääni on sieltä otettu talteen ja miksattu. Tehdään ainakin promovideo siitä ja ehkä ensi kesänä tuplataan keikkojen määrä.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
