Heikki Silvennoisen Blues Blue Sky -soololevy pamahti markkinoille kevättalvesta ja samaan syssyyn tehtiin kiertue, jonka Tavastia-klubilla pidetystä ensikeikasta poimittiin myös TV-taltiointi. RRRock-ohjelma putkahtaa pihalle Pitkäperjantain illalla TV-ykköseltä, joten nyt lienee mitä mainioin aika kurkata kulissien taakse.
Kun kokeneet sessioketut ryhtyvät bluesiin, nousee monella juurimusiikin tosiystävällä kulmakarva kysyvään positioon. Silvennoisen Rest-yhtyeessä rumpuja soittavalla Anssi Nykäsellä on kuitenkin selkeä käsitys siitä, millaisella mielellä puuhaan on lähdetty.
– Ei pyritä siihen, että äijät vetää professionaalia bluesia, vaan että se saa vähän mennä eteen ja jäädä taakse. Bluesia haapamäkeläisellä otteella - että jos Väinö Linna vetäis bluesia niin sillä lailla… Suomalaista – ei niin amerikkalaista…
Heikki Silvennoinen puolestaan luonnehtii ihmisyyteen kuuluvien toleranssien tausta-ajattelua seuraavasti:
– Kaikki tekee virheitä, se on kuitenkin ihan selvä. Jos ei keikalla niin sitten takahuoneessa! Virhe tulee ja se on inhimillistä… Varsinkin sen takia on vähän sääli, että kun katsoo nykyään jotain live-taltiointeja, niin niitä niin paljon korjaillaan. Yritetään saada siitä täydellistä. Musta se tuo heti sellaisen mukavan leiman, kun joku vetää ihan päin seiniä välillä. Se antaa maanläheisemmän kuvan siitä touhusta.
Ja maanläheiseen tapaan myös Silvennoisen uusi levy on tehty kokonaan Porkkanaryhmän omassa studiossa, jonka Soundscape-systeemillä materiaali tallennettiin. Apuvälineenä mies käytti kotipajansa Fostex-kovalevytallenninta, jonka tuella lauluraitoja saattoi äänitellä kaikessa rauhassa kotosalla.
– Etenkin tällaiseen blues-henkiseen levyyn se on sopinut hyvin - se koko soundi tulee siitä talosta. Aika semmoinen kursailematon: efektejä hyvin vähän ja mahdollisimman vähän päällesoittoja - streitiltä pohjalta.
Työskentely omin päin ja omissa tiloissa ei sinällään ollut vierasta, mutta yksi täysin uusi askel sentään otettiin.
– Siinä mielessä, että tää on tehty ihan alusta loppuun saakka – myös masteroitu – meillä, toteaa Silvennoinen.
Sopivuus ratkaisee
Jo hyvissä ajoin viime vuosisadalla alkanut ura antaa varmasti melkoisen perspektiivin soitantaan ja soittimiin. Millaisin perustein Heikki Silvennoinen valitsee esimerkiksi kitaransa?
– Kyllä siinä ykköslähtökohta on ehdottomasti se, että millainen se on. Nimi on ihan sama - sillä ei ole mulle mitään merkitystä. Mulla on kaksi pääkitaraa, joista toinen on Nevalaisen Matin tekemä Flying Finn. Se on kymmenen kertaa parempi kuin tommoinen tehdastekoinen. Mä oon saanu sellaisen kaulan kun mä haluan ja semmoisen värin ja semmoset mikit kun mä haluan… Mattihan on ihan huippukäsityöläinen – maailmanluokan tekijä, hehkuttaa Silvennoinen ja jatkaa: Ja se toinen on sitten ihan semmoinen tuhannen viidensadan Fernandes, jossa on EMG:n mikit. Siinä vaan oli sattumalta niin hyvin mun käteen sopiva kaula, ja se kokonaisuus palveli mua – soundi ja soitettavuus.
Vuosikertasoittimiin ei vuosikertamuusikko ole liiemmin hurahtanut, myöntää tosin että sopivan yksilön vastaan osuessa saattaisi semmoinenkin olla vallan käypä peli. Minkäänlaisen soitinmuseon ylläpitoon Silvennoinen ei kuitenkaan vetoa tunne.
– Ne on tehty soitettavaksi! Jos mulla seinillä seisoo kitaroita, niin kyllä mä aika nopeasti myyn ne pois. Mä en niitä kyllä millään muotoa keräile, ne on kaikki käyttöä varten.
Edellämainittujen lisäksi käyttöesineiden valikoimaan kuuluu muutama sähkötönkin soitin.
– Mulla Timo Mustosen tekemä akustinen kitara. Se teki sitä hartaasti ja kauan, mutta se on kyllä hyvä. Tottakai, jos tästä maasta tulee tollaista käsityötä niin kyllä mä paljon mielummin soitan sellaisella kuin jollain mailman merkillä, kiteyttää Silvennoinen ja latelee lisää tiskiin: Sitten on vielä normaali puudobro, jonka sain 40-vuotislahjaksi kavereilta. Se on hyvä yksilö: vienoääninen hieno soitin. Akustisessa pätee mun mielestä ihan sama – sen kokonaisuuden täytyy sopia mulle. Niissä on kumminkin enemmän sitä, että semmoiset hyväksi todetut merkit, kalliimmat akustiset kitarat on tosiaan useimmiten hyviä. Niissä on panostettu enemmän materiaaleihin, käsityöhän ja lakkauksiin… Ei ole sarjatuotantoa ihan täysin. Niissä mun mielestä kyllä nimi painaa, pohtii Silvennoinen.
Vuosien varrella hyppysten kautta on kulkenut monta eri soitinta. Vaihtuvatko mieltymykset vai löytyykö hyvän tilalle aina lopulta parempi?
– Nää on vain erilaisia. Nuorempana ei ehkä ymmärrä kitaroista niin paljon – ei tiedä välttämättä edes että mitä hakee. Ottaa vaan jonkun sellaisen standardihyvän kitaran, jonka aattelee, että tää on nyt hintaluokassaan toimiva. Eikä sitä osaa oikein trimmata eikä laittaa eikä säätää semmoiseksi kun haluaa. Ajanoloon mielet muuttuu. Mä soitin pitkään Les Paulilla ja se oli oikeastaan mun ainoa kitara. Se oli niin omanlaisensa, että siihen ei pystynyt sotkemaan muita rinnalle keikoilla. Oli soitettava sillä sitten, kun kaikki muut tuntui niin tosi vierailta. Se oli oman aikansa juttu. Mutta vanhemmiten sitä haluaa ehkä semmoista herkkyyttä ja nää stratotyyppiset kitarat reagoi käden lyöntiin – siihen hiljaiseen ja siihen kovaan – herkemmin mun mielestä kuin Gibsonit, jotka on jotenkin tasaisempia. Strato on ehkä vähän vaativampi: kun soitetaan kovaa, niin pitää oikeasti lyödä kovaa ja hiljaisuus on sitten taas tosi hiljaisuutta – on nyansseja enemmän. Aika monet kitaristit jostain syystä siirtyy vanhemmiten Fender-tyyppisiin kitaroihin. Ja tottakai se korva kanssa kehittyy ja kasvaa siinä matkan varrella. Mutta nää on niin makujuttuja, vaikea näihin on mitään konkreettista syytä löytää. Ja kai siinä pitää tietysti olla vähän vaihteluakin, naurahtaa Silvennoinen.
Vaihtelua tuo myös bluesiin oleellisesti liittyvä slide-soitto, joka luonnollisesti vaatii omat soittimensa ja vireensä silloin kun sitä harjoitetaan.
– Tässä setissä soitan itseasiassa vaan akustisella slidella ja se mulla on avoimessa e-vireessä. Kyllä mä sitten muuten soitan avoimessa g- ja d-vireessä eli näillä niin sanotuilla oikeilla slide-vireillä: se ohjaa kumminkin sitä soittoa. Soundi on erilainen ja harmoniat on ihan toisenlaisia. Joskus myös hädän tullen vedän tällä ihan normaalilla vireellä. Mä en ole mitenkään erikoistunut slideen vaan se on sellaista ruinimista, vähättelee Silvennoinen taitojaan, vaikka lisääkin heti perään: Mutta mä tykkään siitä kovasti. Varsinkin akustisella!
Kielipolitiikan suhteen määräävä tekijä tuntuu olevan kielen notkeus tai sen kankeus.
– Tässä normaali e-vireisessä mulla on kympin setti ja siinä Fernandesissa, joka on matalammassa D-vireessä, on nollakakstoistaset. Se vastaa jäykkyydeltään sitten suurinpiirtein tätä kymppiä tai on ehkä hieman jäykempi. Ton kympin mä olen todennut semmoiseksi, että jos on pitkiä keikkoja, puolentoista tunnin tai silleen, niin tää ei vielä käy siinä loppumetreillä hirveästi käden päälle. Jos olis pitkiä rundeja, niin vois tietysti vaihtaa yhteentoista ihan hyvin. Soittokunto kasvaa – tulee kestävyyttä, ja sitä vaaditaan kyllä yllättävän paljon. Kädet kramppaa helposti, jos paljon venytellään…
Tarvitaanko ennen keikkaa myös jonkinlaista verryttelyä tai lämmittelyä sormien vetreyttämiseen?
– Kyllä mä pyrin vähän aikaa soittamaan. Se vaikuttaa samalla tavalla kuin äänen avaus laulamiseen.
Entäs soittotuntuma muuten? Pysyykö se kunnossa vuosien myötä kertyneellä pääomalla vai täytyykö sitä pitää yllä ankaralla kotiharjoittelulla?
– Kyllä sitä on pakko pitää. Varsinkin jos meinaa olla itse joskus edes vähän tyytyväinen suoritukseensa. Tai että se tuntuis jotenkin rennolta ja semmoiselta, että se soitto vaan tulee ja pystyy vähän miettimään, että miten tän soittaisi. Mä yritän joka päivä soittaa jotain, että säilyis edes sellainen jonkinlainen ansatsi.
Silvennoisen blues-pitoinen soitanta on perinteistä, silti persoonallista ja tunnistettavaa. Mistä löytyvät vaikutteet?
– Clapton ja Peter Green oli mulle ekana kolahtaneet kitaristit, jotka oli sellaisia lyyrisiä ja aika melodisia soittajia. Nuorelle pojalle sopi jotenkin se heidän sellainen jollakin tavalla ujo, sulkeutunut tapa ilmaista itseänsä. Vähän niinkuin silleen, että vedetään käsijarru päällä, mutta kaasu pohjassa. Mä en silloin esimerkiksi Hedrixiäkään ens alkuun hiffannut, vaan se maailma aukes vasta myöhemmin ja aloin diggaamaan sitä ihan toisella tavalla. Jos niistä nyt muodostui jonkinlaiset esikuvat silloin nuorena miehenä, niin niitten kautta mä olen tutustunut B.B Kingiin, Freddie Kingiin ja Albert Kingiin, jotka on sitten taas heidän esikuviaan, minkä kuulee selvästi. Tai Stevie Rayn kohdalla Albert King, jonka kuulee todella selvästi. Mutta se on kumminkin aika hyvä mitä Santana sanoi, että meitä on paljon ja onneksi me ollaan kaikki erilaisia. Aina jokaisella on joku – kaikki kopioi tavalla tai toisella toisiaan ja kuuntelee muita kitaristeja, mutta aina joku tuo sitten sen oman säväyksensä siihen mukaan, sellaisen pienen raapaisun. Ja se varmaan riittää.
Stereo tuo leveyttä sointiin
Kaluston suhteen Silvennoinen liikkuu melko maltillisen arsenaalin kanssa. perussoundi tehdään kahden erilaisen vahvistimen stereosysteemillä.
– Matchless on semmoinen vähän Vox-mainen, keskialuevoittoinen ja pehmeämpi. Marshallissa on sitten taas sitä alapään jyrinää. Siinä on sellainen vanha kaappi, jossa on neljä kertaa kaksvitoset Celestionit. Se on jostain vuodelta ’74, ja itse asiassa se on ollut lähes alusta asti mulla. Siinä on leslie-simulaattori (Marshallin ja Matchlessin) välissä ja semmoinen mieto leslie, jonka kanssa ne mun mielestä toimii oikein hyvin kimpassa. Mulla oli ennen Fender ton Marshallin parina, mutta ne ei oikein toimineet niin hyvin. Sen Fenderin alamiddlen toisto ei ollut ihan niin hyvä kuin ton Matchlessin, jossa alamiddle on pehmeämpi ja antaa vähän periksi – ihan niin kuin Marshallissakin. Siinä on itsessään jo hiukan semmoista kompressointia ihan vahvistinvaiheessa.
Keikalla ei myöskään viljellä liikoja efektejä vaan mausteet anniskellaan muutamasta hyvin valikoidusta luottopurkista.
– Lähtökohta on se, että vahvistimen soundi muuttuis mahdollisimman vähän alkuperäisestä, kun mä lyön jonkun efektin päälle. Mulla on vanha Tube Screamer, Rolandin Super Overdrive ja Voxin vauvau-pedaali. Ne ei mun mielestä hirveästi sitä vahvistimen alkuperäissoundia muuta. Noi samat pedaalit on olleet mulla ainakin 15 vuotta ja hyvin tuntuu vieläkin toimivan!
Image
Vaikka kyllä basistillakin saattoi olla jo tuohon aikaan pedaalilauta messissä!
Omatoimisuuskin voidaan palkita
Yleisradion kannalta RRRock-sarjaa tehdään melko poikkeuksellisesti. Puuhan takana ei ole varsinaisesti yhtään Ylen toimitusta vaan tekijäjoukon ytimen jäsenet ovat kuvaussihteeriä lukuunottamatta kaikki tekniikan puolelta. Ohjelman tuottajana toimii Ulf Qvickström.
– Se lähti siitä liikkeelle, että me kyllästyttiin Yleisradion musiikkiohjelmien politiikkaan, kun se on sitä humppaa, klassista ja tämmöistä. Ajateltiin että kun kukaan ei tee kunnon rock-ohjelmia niin me alettiin virittelemään ajatusta eteenpäin. Siihen syntyi sitten tämmöinen ryhmä, joka oli kiinnostunut tätä tekemään ja saatiin se idea jopa vielä kaupaksi, kuvailee äänittäjä Pasi Vatunen ohjelman taustoja.
Vatunen arvelee, että osasyynä hankkeen läpimenoon oli tarkoituksenmukainen ja kevyt tuotantotapa, jossa teknisen henkilöstön tietotaito ja kalusto saadaan tehokkaasti hyödynnettyä. Kustannustehokkuuden ohessa on luonnollisesti panostettu myös ohjelman hyvään laatuun. Mutta onko televisiotuotannon tekemisessä jotain erityispiirteitä äänittäjän kannalta?
– Jo yleensäkin TV-miksaus vaatii hieman enemmän sellaista monokelpoisuuden tarkkailua, että se kuulostaa sitten edes joltakin vielä pikku kaiuttimestakin. Mutta tässä kyseisessä ohjelmassa on vielä sekin, että tämähän miksataan vielä Dolby Surroundina.
Se antaa vielä oman vaikeuskertoimensa tähän – pitää olla yhteensopiva kolmessa suhteessa: Dolby Surround, stereo ja mono. Tuotantovaiheessa se näkyy sillä lailla, että mulla on vähän enemmän ambienssimikkejä salissa. Ja sitten se vaatii tietenkin miksaustilanteessa kooderin, vastaa Pasi Vatunen.
Kolmen eri formaatin tarkkailu tuntuu äkkiseltään melko työläältä puuhalta, mutta miten homma hoituu käytännössä?
– Miksatessa mä kuuntelen sitä Dolby-koodattua signaalia ihan niin kuin mä tekisin normaalia stereota. Ja sitten välillä mä pistän lähinnä vaan tsekkausmielessä sen purun päälle, että se jakaa sen nelikanavaiseksi. Mä olen kumminkin pitänyt pääasiallisena stereo-ääntä plus sitten sen monosummaamista.
Lopullisen surround-miksauksen Vatunen kertoo rakentavansa pitkälti samoilla periaatteilla kuin normaalin stereoäänenkin. Orkesteri sijoitetaan etukaiuttimiin ja tilavaikutelmia jaetaan takakanavien kautta.
– Joo, en mä rupea mitään instrumentteja panoroimaan takakaiuttimiin, vaan ne on ihan siinä edessä normaalistereon tapaan. Efektikaiut ja ambienssimikit on ajettu taakse – siitä tulee se tilan tuntu. Ja tässä haetaan surroundilla sitä, että kun tää on yleisötilaisuus, niin ne joilla on himassa surround-vehkeet saisi vähän sitä fiilistä, mikä siellä on ollut. Ainahan TV-ohjelmia moititaan siitä, että se latistaa tunnelman. Että ne jotka on olleet siinä kyseisessä tapahtumassa paikan päällä sanoo, että ei se nyt tommosta ollut, kertoo Vatunen.
Päätallentimana toimivan Sonyn 24-raitaisen digitaalinauhurin rinnalla pyörii tahdistetusti vielä saman valmistajan kasiraitainen PCM-800, jonka kahdeksalle raidalle tilamikrofonien signaalit tallennetaan.
– Lavan reunalla on yksi pari, joka ottaa ihan sitä etuosaa sekä yleisöä ja sitten on kaksi erilaista paria salissa. Ajattelin jossain vaiheessa, että kun mulla on erilaisia ambienssimikkipareja salissa, niin olisin panoroinut niitä etäisyyden mukaan. Mutta se ajatus ei ihan toiminut. Jos mä vedän sen taaimmaisen ambienssimikin ihan taakse tossa surround-panoroinnissa niin sehän on ihan täydellisessä vaihevirheessä stereon kanssa – onhan se semmoista kompromissia tuo surroundin tekeminen.
Kuinka paljon illan aikana vain kerätään talteen ja miten paljon pyritään työstämään jo lopullista valmista jälkeä?
– Sellaiset perussoundit: että kaikilla raidoilla on käyttökelpoista ääntä. Kyllä mä teen korjailuja jo nauhalle mentäessä, että siellä on hyvä perusäänimateriaali olemassa. Ihan kaikkia semmoisia juttuja niinkuin yläpään nostoja en välttämättä tässä tee. Esimerkiksi lauluissa saattaa käydä, että jos sinne vääntää valmiiksi jo yläpäätä ja jälkeenpäin huomaa, että se ässä onkin ihan hirveän kuuloinen, niin kyllä siinä on silloin on kusessa. Saa hakea ässälimittereitä ja muita… Mielummin mä jätän sellaiset viimehetken viilaukset sinne miksausvaiheeseen. Mutta pyrin kyllä siinä mielessä melko valmista tekemään, että se kuulostaa jo tässä äänitysvaiheessa hyvältä. Tietenkään ei nyt mitään efektejä vielä eikä sellaisia.
Dynamiikkaa tasoitellaan sitäkin hieman jo äänitysvaiheessa. Mm. basson linjasignaali ja laulut siloitellaan Studerin tulokanavien kompressoreilla.
– Ei mitään varsinaista puristuskompressiota vaan sillä lailla, että se vähän nappaa piikkeihin kiinni ja se nauhalla oleva matsku on jo vähän tasaisempaa. Mutta kyllä mä sen varsinaisen kompression jätän miksausvaiheeseen.
Materiaalia kertyy jokaiselta keikalta enemmän kuin lopulta voidaan käyttää, joten teknisesti paremman taltionnin saamiseksi ei esimerkiksi pyydetä uusintoja kappaleista keikkasetin päätteeksi. Tavoitteena on dokumentoida tapahtumat mahdollisimman laadukkaasti ilman sen kummempia kikkailuja, päällesoittoja tai uusintoja. Miksaukseenkaan ei tavattomasti aikaa laiteta, onhan materiaali jo varsin pitkälle äänitysvaiheessa valmisteltua.
– Mä teen yhdessä kymmenen tunnin päivässä aina yhden bändin ne biisit, jotka ohjelmaan mahtuu, kuittaa Vatunen aikataulukysymyksen, mutta tarkentaa kuitenkin tilannetta: Se on yleensä riittänyt just ja just. Se on kyllä periaatteessa minimiaika ja onnistuu lähinnä siksi, että kakkosstudiolla on digitaalipöytä, jossa mulla on valmiina pohjat snapshoteina. Mä nappaa ne päälle, kirjoitan mitä raidoilla on ja rupean duuniin. Kaikki tällainen valmistelu jää pois – analogisysteemissä saattaa mennä tunti tai pari ensin siihen, että nollaa pöydän ja kytkee kaikki paikoilleen ennen kuin pääsee ollenkaan asiaan… Kakkosella pääsee aika nopeasti itse toimintaan ja siinä menee sitten tunti tai kaksi – ehkä kolmekin, että saa perussoundit kohdalleen. Sitten kun aletaan biisikohtaisesti työstämään, niin se on puolituntia tai tunti per biisi.
Perussoundit pidetään melko pitkälle samana läpi ohjelman ja miksauksessa haetaan lähinnä vain optimibalanssia kullekin biisille. Erityisempää soundihierontaa kullekin kappaleelle ei erikseen harjoiteta.
– Ei se musta olisi tarkoituksenmukaistakaan tollaisessa live-ohjelmassa. Olisi eriasia, jos kyseessä olisi ihan puhtaasti studiossa tehty juttu, perustelee Vatunen.
Kaikkia munia ei tunnetusti kannata kantaa samassa vasussa ja niinpä tällaisessakin hankkeessa on varmistus ja varmistuksen varmistus.
– Sen takia mä pyrin kuuntelumiksauksessa valmiiseen tai lähes valmiiseen soundiin, että jos moniraidalle tapahtuisi jotakin, niin on ainakin jotain ääntä olemassa, vaikka raidoilta ei löytyiskään. Vaikka toi DASH onkin yleisesti aika luotettava formaatti, mutta eihän sitä koskaan voi olla aivan varma, kertoo Vatunen ja jatkaa: Kuuntelumiksaus menee samaan aikaan digibetalle ja lisäksi aikakoodi-DATille, eli periaatteessa kaksinkertainen varmistus. Sen tässä hommassa on oppinut, että varmistaminen ei ole koskaan pahitteeksi. Aina voi sattua kaikenlaista – joko tekniikka pettää tai sitten itse voi tehdä jonkun mokan…
Keikkataltionti on tehtävä yhteisymmärryksessä myös saliäänen toteuttajien kanssa. Löytyykö yhteinen sävel luontevasti?
– Ei tässä nyt mitään kädenvääntöjä ole tullut kenenkään miksaajan kanssa, että pannaan se mikki tohon – eikä laiteta! Jos katsotaan tätä Heikin hommaa, niin bändin PA-miksaaja Marko Luukkonen halusi käyttää tällaisia Beyerin rumpumikkejä, joista mulla ei ole itsellä vielä mitään kokemuksia. Mutta hän oli sitä mieltä että ne on hyviä, enkä mä ole mikään tiukkapipo noiden mikkien kanssa: jos ne toimii niin käytetään pois. Vaikka toi nyt ei välttämättä olis mun mikään sellainen ensimmäinen valinta rumpumikeiksi, mutta kyllä mä olen aina kiinnostunut uusista mikeistä.
Entä isot Neumannit overheadeina — Luukkosen vai Vatusen linjaus?
– Kyllä se on mun. Mä tykkään käyttää sellaisia hyviä konkkia overheadeina, että sieltä tulee periaatteessa koko setti hyvällä soundilla, eikä pelkästään joku peltien yläpää. Tietysti tää livetilanne asettaa overheadien sijoitukseen joitakin rajoituksia. Studiossa mä asetan ne usein ihan stereopariksi niin, että se olisi ikäänkuin rumpujen päämikrofoni. Tässä ne joutuu ihan käytännön syistä olemaan vähän leveämmällä ja vähän lähempänä peltejä, kuvailee Pasi Vatunen asiaa.
Entäs lavamonitoreiden vuoto. Tuottaako se merkittäviä ongelmia?
– Eipä nyt kauheasti. Jos siellä vain on asiansa osaava monitorikaveri niin, että se monitorisoundi on sinällään jo hyvä – että jos se vuotaa niin vuotaa sitten hyvällä soundilla.
Salin puolella
PA-miksauksesta vastaavalla Marko Luukkosella on hyvät pohjat puuhaan, sillä mies on hoidellut Rest-yhtyeen keikkaääntä jo puolentoista vuoden ajan ja myös äänittänyt Blues Blue Sky -levyn.
– Sen aidan ylittäminen ei sinällään ole tehtävä tai ongelma ole. Mä olen kumminkin äänittänyt ja tehnyt kaikenlaisia ääneen liittyviä keikkoja. Se vaan pitää mielen virkeänä mitä enemmän pystyy liikkumaan. Kun kuitenkin pysytään samalla alalla, kuvailee Luukkonen.
Silvennoisen ja Nikun yhteiskitarointi jakautuu lavalla kätevästi vasemmalle ja oikealle laidalle, mutta miten tilanne hallitaan PA:n osalta. Pidetäänkö herrat omilla laidoillaan vai annetaanko soittojen sulautua vapaasti?
– Se riippuu ihan biisistä. Jotkut biisit menee niin, että ne sekoittuu ihan sujuvasti. Se riippu myöskin live-tilanteessa siitä, että stereokuvaa ei pysty kumminkaan kauheasti tekemään. Tää on varmaan tässä maassa ainoa sali, jossa stereon saa oikein kunnolla aikaiseksi niin, että siitä pääsee moni kuulija nauttimaan. Yleensähän se kantaa jo aika pitkälle ihan lavaltakin ja se on siinä jo jonkinlaisena stereona, koska ne on lavan eri puolilla.
Kuinka paljon ääntä sitten tulee suoraan lavalta ja miten paljon balanssia pääsee todella rakentamaan mikserin päässä?
– Aika paljon tulee suoraan lavalta. Vaikka basso esimerkiksi tässä tapauksessa otetaan sekä suoraan linjaan että mikillä, niin sillä saadaan sitä vähän mukaan PA:han. On paljon tehty keikkoja sillä lailla, että aika useakin kanava on kiinni siltä pohjalta, että laulumikit auki. Paikat on sen verran pieniä ja tää on kuitenkin aika agressiivista rock-musaa silloin, kun herrat pääsee vauhtiin, kuvailee Luukkonen vallitsevaa meininkiä.
Juhlava rumpumikityskin palvelee enemmän soundin jalostusta kuin äänenpaineen nostatusta. Olennaisin tieto poimitaan overheadeilla ja tomimikeille löytyy puolestaan aivan oma roolinsa.
– Ohjelmistossa on ollut esimerkiksi sellaisia slovareita, missä ainoastaan kaiun takia oli tomimikit tarpeen. Suoraa ääntä ei ajettu niistä ollenkaan, vaan se otettiin overheadeista ja tomimikeillä vain hoidettiin siihen mukaan vähän kaikua. Jos overheadeja kauheasti kaiuttaa, niin sitä ei saa oikein erottelevaksi, perustelee Luukkonen menetelmiään.
Mikkien määrää sovitellaan aina tilanteen mukaan.
– Ensimmäisenä putoaa tomit pois – overheadit on pudonneet jo aikapäivää sitten noilta pienimmiltä klubikeikoilta pois. Siellä on bassari ja virveli, joka on lähinnä kanttilyöntien takia, että niitä voi vähän kaivaa esiin. Muutenhan se tulee sieltä aika voimallisesti, snare niin sanotusti napsahtaa sieltä.
Tavastia-klubin PA-setti on miksauskioskinkin osalta melkoisesti järeämpää luokkaa kuin muutoin tällä kiertueella käytössä oleva laitteisto. Kuinka esimerkiksi mittava määrä kompressoreita hyödynnetään?
– Esimerkiksi rumpusetissä mä kompressoin vain overhead-mikit enkä muuta. Ei bassaria tai virveliä tai muuta eikä edes niin, että ne ajettaisiin johonkin ryhmään, jota kompressoitaisiin. Hessun laulu ja taustalaulajien laulut, siinä ne onkin, mitä tarvitsee kompressoida. Bändi soittaa sen verran tasaseen ja tää on sillä lailla suoraa ja tasaista tavaraa, ettei tässä tarvitse kauheasti kikkailla noiden kompressoreiden kanssa, kertoo Luukkonen.
Tällä kiertueella ei muutoinkaan räkkilaitteilla rellestetä.
– Yksi delay, yksi kaikulaite ja kolme kompressorikanavaa on normaalisetin mukana. Tehtiin yksi koekeikka ennen rundia ja siellä mulla ei ollut esimerkiksi tyttöjen taustalauluissa mitään kompressoroita. Ne osaa sen verran hyvin nää biisit, ja kun tietää missä tullaan kovaa sisään ja missä lauletaan hiljaa, niin sen pystyy ottamaan ihan kanavafeidereillä vastaan.
Asiaan vaikuttaa sekin, että hyviä kompressoreita liikkuu keikkaseteissä melko harvoin, eikä laatuluokan vehkeistäkään saa välttämättä niin kovin suurta hyötyä etenkään pikkupaikoissa.
– PA:n antama informaatio on kumminkin kohtuullisen vähäinen siihen verrattuna, mitä lavalta tulee suoraan. Sekin ikäänkuin kompressoi jo ihan aikaerojen takia. Eikä niin lujaa voi ajaa, etteikö lavalta kuuluisi, valottaa Luukkonen keikkamiksaajan työtä sopivan balanssin ja liiallisen äänenpaineen ristivedossa.
•••
Muutamia otteita taltioidusta konsertista voi kuunnella YLEn Elävä Arkisto -palvelusta, joka avautuu vaikkapa tämän linkin kautta.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2000. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
