Tammikuiset aamukahvit juotiinkin soitinverstaalla, jonka isäntä aloittaa oman kolumnipalstansa kirjoittamisen tässä samassa numerossa.
Ikaalisista soitinrakentajaksi 2005 valmistuneen Liljeströmin uralle mahtuu niin soitinten korjausta kuin niiden rakentamistakin. Alkuun Anders työskenteli sekä Lottosen että Liikasenkin verstailla ja yhtenä työllistäjänä oli Hellas-Piano, joka tuohon aikaan oli merkittävä kitaroiden maahantuoja.
Nykyisin pääpaino on soitinten rakentamisessa, vain noin 20 prosenttia työajasta kuluu korjausten parissa, mm. Kitarapajan huoltopalvelun ja omien asiakaskontaktien kautta.
Ei etä- vaan lähitöissä
Liljeströmin verstas sijaitsee kotitalon alakerrassa, eikä neliöitä ole valtavasti. Pienet ikkunat kellarin kivijalassa laskevat sisään yllättävän paljon valoa ja järjestys on kerta kaikkiaan tip top.
– Tämä on pieni ja helppo pitää siistinä. Tiedän missä kaikki tavarat ovat ja lisäksi tämä ohjaa tekemään aika paljon käsityökaluilla, kuvailee isäntä itse, ja toteaa saman tien, että koneiden vähyys pakottaa valitsemaan puutkin tarkemmin.
– Jos on vaikka oiko/tasohöylä, niin kyllähän se jaksaa työstää vaikka minkälaista syytä. Mutta jos käsityökaluilla yrittää höylätä ja se syykuvio on jotenkin miten sattuu, niin kyllä siinä huomaa ettei tämä ole hyvä puu, eikä tätä saa hyväksi. Tällaisen pienen tilan hyöty on, että se puskee oikeaan suuntaan. Tulee ajatelleeksi tarkemmin mitä valikoi materiaaliksi, kun tietää joutuvansa sen itse höyläämään. Ei mitään käkkärä-väkkärä-puuta vaan mahdollisimman hyvin sahattua!
Eikä kyse ole vain työstettävyydestä, hyvin sahattu materiaali johtaa myös parempaan sointiin.
– Kyllä mäkin olen innostunut joskus, että onpas nyt villit kuviot! Mutta ei niillä kuvioilla ole soinnin kannalta muuta kuin ehkä vähän heikentävää vaikutusta.
Voimakkaasti kuvioitujen soitinpuiden käyttöön ei aina olekaan syynä materiaalin erinomaisuus tai edes estetiikka. Esimerkiksi Liljeström nostaa brasilian ruusupuun, jonka varannot ovat huvenneet jo lähes olemattomiksi.
– Jos katsoo 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun kitaroita, jolloin tuli vähän yleisemmäksi käyttää ruusupuuta, niin niiden syythän ovat ihan suoraa viivaa ja ne ovat aika tiheässä. Silloin oli vielä riittävästi puita ja joku, joka osasi sahata varttiin, että saatiin soitinrakennukseen sopivaa lankkua. Sitten kun puusta alkoi olla jo pulaa, niin soittimistakin näkyy, että tämä pala on nyt otettu jostain maanrajan läheltä kannosta, jossa ne syyt menee aivan miten sattuu. Kuviot voi olla hyvinkin villejä, mutta ei se ole sitä puuta, jonka puuseppä valitsisi.
Asialla on vaikutusta myös soittimen sointiin.
– Resonanssit kulkevat eri suuntiin, mutta suora syy on aina jäykempi, ja jäykempi taas resonoi paremmin.
Toisaalta soitinrakennuksessa ei aina ole muutenkaan asetettu rakenteellista järkevyyttä etusijalle.
– Jos ajatellaan akustista kitaraa, niin tuo reikähän on ihan tyhmässä paikassa. Se on laitettu juuri siihen, missä kulkisi eniten värähtelyä pitkittäin. Ja missä pitäisi olla eniten tukea, että kansi kestää kielten vetoa. Mutta juuri siinä kohdassa kansipuun syyt on sitten katkaistu kokonaan, Anders toteaa huvittuneena.
Toden totta, tyypillisen akustisen kitaran kannessa on vain kaksi kapeaa kaitaletta, joissa syyt kulkevat yhtenäisenä kopan päädystä päätyyn. Niiden sijasta kielten alle sijoittuva leveä kaista taas olisi oiva kohta yhtenäiselle puulle.
– Tämähän olisi rakenteellisesti paljon parempi tapa, Anders toteaa esitellessään f-aukkoisen kitaran kantta. Ihan viulunrakennusoppien mukaan!
Myös ääni yllättää Andersin soittaessa malliksi muutaman akordin. Sointi on heleä ja vahva, kitara soi pitkään eikä ole puhettakaan siitä lyhyestä tylppänokkaisesta näkätyksestä, jota lajityyppi usein ilmentää.
F-aukkojakin voi olla kovin montaa kokoa ja muotoa. Anders toteaakin ettei oikeastaan tiedä mikä olisi soinnillisesti se kaikkein paras ratkaisu. Ja muistuttaa, ettei f-kirjain ole myöskään ainoa mahdollinen muoto, rakentaahan amerikkalainen McPherson mm. akustiset kitaransa siten, että niiden verraten suuri ja muodoltaan epäsymmetrinen kaikuaukko on puhkaistu kanteen bassokielten puolelle, kopan solakoimpaan kohtaan. Sellainen aukko ei juurikaan heikennä kitaran kannen jäykkyyttä, eikä sointiakaan sovi moittia.
– Olen soittanut niitä ja ne kuulostavat kyllä tosi hyvältä, Anders kehaisee, ja jatkaa: Se on vaan vähän erilainen, ja jollain tapaa ehkä miellyttävämpikin sointi, kun aukko on lähempänä korvaa.
Samaan aihepiiriin liittyvät myös kokeilut ns. side port -rakenteella, jossa soittimeen tehdään yksi ääniaukko kanteen ja toinen kylkeen. Tämä vaikuttaa kopan sisätilan ominaisresonssiin ja avaa perustaajuuden yläpuolelle selkeästi erottuvan kerrannaisen. Sopivilla mitoituksilla ja sijoituksilla molemmat on mahdollista saada soimaan tasapainoisesti keskenään.
Aivan täydellistä paikkaa lisäaukolle ei kuulemma vielä ole löytynyt, mutta yksi seikka on varma – kopan yläreunassa se ei ainakaan ole. Siihen sijoitetusta aukosta soittaja kuulee resonanssin yläkerrannaiset häiritsevän lujaa perustaajuuteen verrattuna.
Asian havainnollistamiseksi Anders nappaa seinältä mandoliinin, jonka kopan alareunaan on tehty ääniaukko. Kun maniskaa pidellään usein hihnan varassa myös istuallaan soitettaessa, ei kopan alareuna painu soittajan jalkaa vasten eikä aukko mene tukkoon.
– Ideanahan on, että kopassa pumppautuva ilma pääsee liikkumaan vähän helpommin ulos. Se on hyvä idea, se toimii. Mutta en sitten kuitenkaan halua sitä aukkoa tänne korvan puolelle. Haluan vain sen funktion, että ilma liikkuu.
Asia kiinnostaa laajemminkin. Anders kertoo mm. amerikkalaisen soitinrakentajan rakentamasta soittimesta, jossa kopan kylkeen eri puolille oli tehty lukuisia reikiä, joita pystyi avaamaan ja sulkemaan. Näin saatiin vertailtua kuinka eri aukot tai niiden yhdistelmät vaikuttivat sointiin.
Kaikenlaisia soittimia
Vaikka pölyä ei verstaan pinnoilla juurikaan näy, on työpisteen alla lattialla sentään sievä keko karheaa purua. Meneillään on mandoliinin kaulan muotoilu raspilla. Viereisessä pikkuhuoneessa on raakamateriaalia lisää ja mandoliinin ohessa valmistumassa on myös f-aukkoinen orkesterikitara.
Andersin rakentamat akustiset Elysee Modern Jumbo ja Shark -kitarat kävivät Riffin testissä numerossa 5/2015. Edellisen vuosikymmenen puolella kokeilussa olivat jo olleet perinteiset D- ja OM-mallit sekä hieman harvinaisempi akustinen baritoni-kitara (Riffi 4/2007).
Tuon varhaisemman jutun yhteydessä todetaan, että Liljeströmin fokus on akustisissa kitaroissa, mutta kylläpä mies on rakentanut myös koko joukon sähköisiä soittimia sekä muita kieli-instrumentteja vuosien saatossa. Poikkeuksellisen moni-ilmeisen tuotannon syy on selkeä.
– Mun mielenkiinto. Ei mua mikään muu tässä pidä. Ei tästä niin paljoa saa rahaa… mutta tää on kivointa hommaa mitä mä tiedän.
Alkuun entiset opettajat ja kollegat toivat ilmi jopa hienoisen huolensa siitä, rönsyileekö Liljeströmin mallisto niin holtittomasti, että fokus hukkuu.
– Mulla oli messuilla pöytä täynnä kaikenlaisia soittimia, niin kyllähän siinä kyseltiin, että ”pitäiskö sun vähän keskittyä johonkin näistä”. Mutta mä olen antanut itselleni luvan tehdä kaikkea. Ja kun se kantava voima tässä ei ole mikään muu kuin se, että mä tykkään tehdä, niin en mä voi sitä oikein rajata.
– Olen antanut aikanaan sen luvan itselleni, että saan valita mitä lähden tekemään. Ja se myös jää minusta jälkeen tänne… Nämä soittimet on se mun perintöni tähän maailmaan ja mielummin ne sitten on sellaisia soittimia, jotka mä halusin tehdä.
Anders tekee soittimia myös puhtaasti asiakkaan toiveiden mukaisina tilauksina, mutta valtaosin käy niin päin, että hänen itse ideoimansa soitin löytää kiinnostuneen ostajan joko jo työn aikana tai sen valmistuessa. Tässä toteutuu ajatus, joka kävisi kyllä motoksi myös musiikintekijöille.
– Tee sitä mitä rakastat ja käytä kaikki aika ja osaaminen siihen. Kyllä sitä sitten joku muukin rakastaa!
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2023. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
