Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana on tällä kertaa Lasse Kurki, joka kaivoi muistojensa kätköistä esiin Egotripin ja Anna Puun lisäksi Ipanapa 1 -levyn sessiomuistot.
Egotrippi: Matkustaja
Sony BMG 2003
Työskentely Egotripin kanssa oli Lasse Kurjelle neljän albumin mittainen rupeama. Matkustaja oli periodin toinen etappi, levy joka lopulta nosti Egotripin Suomen ykkösbändien joukkoon.
Yhtyeen ensimmäinen hitti oli 1997 julkaistu Unihiekkaa, jossa jo väreili lupaus jostain suuremmasta. Vaikka seuraavalta Alter Ego -albumiltakin lohkesi yksittäinen hitti, bändi ei vielä kiilannut kunnolla eturiviin. Keikkaa riitti, mutta levymyynnit pyörivät viiden-kuuden tuhannen lukemissa.
Lasse Kurki hyppäsi mukaan Helsinki – Hollola -levyllä. Ilmassa oli toive, josko tässä nyt syntyisi viimein Se Albumi. Mutta ei. Vielä tarvittiin yksi levy ja vasta Matkustaja teki sen, mitä oli odotettu ja mitä odottaessa oli jo ehditty turhautua. Kurki tietää mikä aiheutti muutoksen.
– Suurelta osin kyse Älä koskaan ikinä -biisistä, josta tuli iso hitti. Mutta se oli myös levy, jolla bändi meni syvemmälle lyriikoissaan ja onnistui tekemään musaa, joka puhutteli ilman, että olisi ollut jotenkin vain älyllisesti pikkunäppärää tai sävelteknisesti oivaltavaa.
Albumia suunniteltaessa luotiin pari dogmaa, joiden mukaan toimitaan. Ensimmäinen oli, että mennään biisin ehdoilla eikä välitetä mitä muut sanovat. Toinen, että albumista ei tehdä mitenkään ”supermiksattua”, sillä edellinen oli ollut turboahdettu kovaääninen kitaralevy.
– Eipä silleen, että oltais joskus välitettykään muiden mielipiteistä. Mutta nyt ei välitetty mistään. Siellä oli kuitenkin esimerkiksi Pakkasukko, josta tehtiin kasiraiturilla demo treeniksellä. Rummut yhdellä raidalla ja diggailtiin, että tää kuulostaa ihan sairaan hyvältä. Äänitetään vähän tavaraa vaan päälle ja sillä hyvä.
Biisin ehdoilla mentiin myös Kurjen olohuoneessa, jossa purkitettiin Onneton-kappale. Rumpuina toimi mikitetty kantapää, joka tupsutteli parkettia epävireisen pianon kanssa. Koko biisi tehtiin makuu- ja olohuoneessa.
Kurki muistaa projektin pääsääntöisesti ihanana, koska koko ajan tehtiin kaikkea mitä haluttiin. Jossain vaiheessa kuitenkin bändin korkea vaatimustaso niin omille kuin muidenkin tuotoksille sekä tapa kyseenalaistaa aivan kaikki alkoivat syödä voimavaroja. Jotkut biisit eivät myöskään tuntuneet löytävän jenkoilleen. Esimerkkinä Kurki mainitsee kappaleen Mustat varjot, josta Kalle Chydenius oli jo tehnyt yhden version, ja joka sen jälkeen siirtyi perintönä Kurjelle työstettäväksi.
– Yhdessä vaiheessa oltiin Jyrki Tuovisen (albumin äänittäjä) kanssa lukittautuneena miksauskoppiin, että bändi ei saa nyt tulla tänne. ”Me tehdään nyt tästä versio, joka on meidän mielestä helvetin hyvä ja saatte kuulla sen vasta kun se on valmis!” Ja ovessa lappu, että EI BÄNDIN JÄSENILLE!!
– Tehtiin biisiä puoltoista päivää, ja oltiin ihan fiiliksissä, että meillä on aivan sikahyvä miksaus. Kundit tulee studioon; syvä hiljaisuus, jonka jälkeen alkaa mutina ja puhaltelu. Ne oli hetkiä jolloin huomasin, että aletaan olla kaikki ihan hapoilla.
Miltei kaksi vuotta kestäneet sessiot kävivät lopulta Kurjen voimille sen verran, että mies alkoi kärsiä toden teolla. Tämä kävi selväksi viimeistään loppuvaiheessa, kun levy oli periaatteessa jo valmis, mutta vielä kerran piti palata Mustat varjot -kappaleeseen.
– Eggarit oli tulossa meille editoimaan, ja sinä yönä ennen kuin bändi tuli, sain hengen ahdistusta. ”Ei saakeli! Ego-trippi – ne tappaa mut.”
Egotripin mottona on, että jokaisen pitää olla kappaleeseen tyytyväinen. Kuinka pitkälle sellaisessa ollaan valmiita menemään ja saavutetaanko konsensusta koskaan?
– Kyllä me kaikki ollaan yleensä lopulta oltu sitä mieltä, että hyvä tämä on. Joitain biisejähän on äänitetty kahteen kertaan ja jopa miksattu loppuun ja soitettu keikoilla, kunnes niistä on tehty ihan uudet versiot.
Vaikeuskerrointa lisäsi basisti Mikko Mäkelän ero bändistä kesken sessioiden. Mikki Kauste otti homman itselleen, mutta muutos heijastui prosessiin.
– Mikki alkoi soittaa niitä bassoja, mikä ei ollut ihan helppo juttu, kun mies ei ole mikään basisti. Biisien dynamiikka muuttui aika paljon, mutta jotain mielenkiintoista ja harmonisesti rikasta siitä seurasi, kun hänen soittonsa oli aika epäkonventionaalista.
Älä koskaan ikinä -kappaleesta tuli Egotripin siihen astisen taipaleen tärkein kappale, johon Kurjen mukaan kiteytyi paljon artistina olemisen vaikeudesta ja siitä kuinka hankalaa on välillä sisältäpäin nähdä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Biisin ensimmäinen inkarnaatio oli itse asiassa mukana jo Helsinki – Hollola -sessioissa.
– Kertsi oli jo olemassa, ja sen melodiasta tykättiin tosi paljon. Muuta ei vielä ollut, eikä se sitten lähtenyt lentoon. Matkustajan aikaan mietittiin mitä levylle voisi vielä työstää ja tää biisi tuli esille. Tais olla Knipi, joka sävelsi säkeistön siihen Mikin kertsiin ja samalla syntyi idis siitä tarinasta.
Tekijät eivät itse ajatelleet, että käsissä olisi iso hitti. Älä koskaan ikinä vaikutti hyvältä powerpop-biisiltä, vähän äkkiväärällä melodialla. Kun teksti alkoi hahmottua, kappaleen potentiaalikin heräili hiljalleen. Työstövaihe seurasi toistaan.
– Mehän oltiin treenattu ja pyöritelty sitä paljon jo kämpillä, jossa mulle tuli jossain vaiheessa fiilis, että tässä pitää olla twist-komppi. Sampo (Haapaniemi, rummut) oli ihan paskana, että hän ei ikinä soittais tällasta: ”Tää on ihan hanurista”.
Tyypillinen pulma: koko muu bändi kyllä seisoi kompin takana, mutta rumpali ei halunnut sitä soittaa.
– Ymmärtääkseni Sampolla oli sit kuitenkin ihan hauskaa soittaa sitä biisiä, varsinkin festareilla!
Ratkaiseva idea syntyi, kun Kurki editoi kappaletta omassa makuuhuoneessaan: entäs jos palastellaankin koko biisin rakenne uusiksi?
– Siirsin rumpukompin alkuun ja loppukertsin breikistä kertsin siihen perään. Muistan sen fiiliksen mikä siitä tuli. ”Vittu tää on kova!” Mua pelotti soittaa sitä bändille, kun niiltä tulee kuitenkin se EI! Soitin biisin Kari Hynniselle, Eggareiden A&R -miehelle ja oli hienoa nähdä sen ilme kun se tajusi, että ”YES! Meillä on sinkku!”.
Biisi ei kuitenkaan vielä läpäissyt bändin seulaa. Knipin mielestä laulu oli ihan ”tiktakkia” ja mies uhkasi jättää bändin, jos kappaleesta tulee sinkku.
– Laulettiin se uudestaan ja miksattiin Jyrki Tuovisen kanssa. Oltiin edelleen meiningillä, että tästä ei tehdä uutta Helsinki – Hollola -soundia.
Niinpä miksauksessa haettiin luomua ja sopivasti elävää, jopa hieman ”köpöäkin” soundia. Valmis biisi lähetettiin levy-yhtiöön, jossa toinen silloinen A&R, Kerkko Koskinen kuuli sen. Kappale todettiin hyväksi, mutta Koskinen halusi miksata sen uudelleen Finnvoxissa Dan Tigerstedtin kanssa. Kun Kurki kuuli loputuloksen, meinasi pokka pettää.
– Se oli just sitä mistä oltiin puhuttu, että tällasta isoa ei tehdä. Mutta tää kuulostaa helvetin hyvältä! Noh, kaikki diggas siitä tosi paljon ja siitä tuli sinkku.
Julkaisusta kului kuitenkin vielä liki puoli vuotta läpimurtoon. Vasta biisin päätyminen Nousukausi-leffaan ja Radio Novan soittolistalle antoivat sille riittävän nosteen.
– Me oltiin monta kuukautta levyn julkaisun jälkeen jo silleen, että ei tääkään lähtenyt. Kaikki tapahtui jotenkin tosi hitaasti ja kulmikkaasti.
Egotripin toimintatapana on äänittää biisit kahden-kolmen biisin ryppäissä, sitä mukaa kun niitä valmistuu. Prosessi muovautuu koko ajan äänitysten myötä ja yhtye toimii näin vieläkin. Kun levyä tehdään pätkittäin, yhtenäisen soundin luominen levylle voi olla vaikeaa.
Kurjen kanssa tehdyillä Egotrippi-albumeilla on ollut aina alussa jokin mielikuva tavoiteltavasta soundista. Helsinki – Hollolalle haettiin kitaravetoista turboahdettua soundia, jota olisi kiva kuunnella avoautolla Kaliforniassa. Matkustajalla sointi sai olla taiteellinen ja koliseva, vastakohta Helsinki – Hollolalle. Vielä koittaa uusi aika -levyllä taas haettiin isompaa bändisoundia joka toimisi livenä.
– Enemmän ehkä sitä Älä koskaan ikinä -biisin tuotettua meininkiä. Maailmanloppua odotellessa -albumilla pohjalla oli taas Ipanapat, jolla olin ihanalla tavalla onnistunut rikkomaan ajatukset siitä, miten musaa pitää tehdä. Mennään biisikohtaisesti ja tehdään vain mitä se vaatii. Valmista soundia ilman viittätoista rumpumikkiä. Kolme riittää ja annetaan sen mikityksen ohjata mitä siihen päälle soitetaan. Mua ei ole koskaan pelottanut tehdä valmista soundia. En ole ikinä kaivannut sitä turvaverkkoa, että rummuissa on kaksikymmentä mikkiä. Siinä pitää myös olla aika itsevarma ja tietää mitä tekee. Onhan sitä käynyt niinkin, että jossain biiseissä on toivonut, että ”Hitto kun oltais äänitetty kunnolla…”
Nykyään Matkustaja-albumin kuuntelu ei aiheuta Kurjelle hengenahdistusta, mutta sessioiden jälkeen ensimmäiseen kuuntelukertaan meni puolitoista vuotta. Mies on kuitenkin ”sika-ylpeä” tuottamastaan levystä.
– Meillä on vitsi Sininen-biisistä. Levyversio on mun makkarissa tekemä miksaus. Siitäkin tehtiin erikseen Jyrkin kanssa hienompi miksaus, mutta Egotripin rohkeutta ja hienoutta kuvaa se että tää raakamiksaus oli parempi ja jäi levylle. Siitä sitten lähti vitsi, että tätä ei mun CV:hen.
– Matkustaja on klassinen levy, jossa ihmiset vaan ajaa itsensä ja toisensa aivan loppuun. Jopa silleen että ihan lopussa tuli vielä se Matkustaja-biisi, josta tiedettiin että on hyvä biisi, mutta kenellekään ei vaan ollut enää voimia sen työstöön. Tärkeintä albumissa kuitenkin oli että Mikki ja Knipi löysi lyyrisesti semmosen maailman joka kommunikoi isomman yleisön kanssa. Maailman joka meni ihon alle. Ne ei olleet enää mitään kikattelevia raitapaita-opiskelijapoikia, vaan heistä oli tullut miehiä. Heidän tarinat välittyivät, mikä oli mun mielestä se juttu miksi Egotripistä tuli iso bändi.
Varmentamattomien tietojen mukaan ”Matkustaja nousi Suomen virallisen listan sijalle 9 ja sai kultalevyn ylitettyään siihen oikeuttavan 15 000 myydyn albumin rajan vuonna 2004”. Tähän mennessä albumia on myyty 18 628 kappaletta.
Anna Puu: Anna Puu
Sony Music 2009Kurki pudistelee päätään aloittaessaan Anna Puun debyyttilevyn synnyn kertaamisen. Se, että levy on ylipäätään olemassa, on kuulemma pieni ihme. Tarinan pohjalla on Kurjen ja Ego-tri-pin Knipin pitkä yhteinen historia.
– Me ollaan molemmat fanitettu toistemme tekemisiä, käyty toistemme keikoilla ja tehty yhdessä biisejä The Krispiesille, muttei muille (Krispies on Knipin ja Kurjen yhteinen kokoonpano, jonka levyn syntyä muisteli aikanaan tämän saman juttusarjan puitteissa Tom Nyman. Artikkeli julkaistiin Riffissä 2/2015, ja se on luettavissa myös osoitteesta riffi.fi). Kun Anna oli Idolsissa, se lauloi biisejä mitä mä diggasin, mutta muut ei tuntuneet diggaavan. ”Tuollapa on hyvä musamaku ja tuntuu selkeästi tietävän mitä tekee”.
Myös Knipi katseli kotisohvalla, kun tuohon aikaan Anna Puustjärvenä tunnettu neito lauloi Emiliana Torrinia ja Death Cab for a Cutie:ta tv:ssä. Erään jakson jälkeen Knipiltä lähti viesti Kurjelle, että tehdäänkö biisi tuolle? Puustjärven po-ten-tiaa-li oli näkyvillä ja sielujen sympatiaa ilmassa.
Kun Puustjärvi sijoittui kilpailussa toiseksi, kysyi Sony Musicin A&R Janne Halmkrona Kurkea Puustjärven levyn tuottajaksi. Yksin ei Kurki olisi hommaan suostunut, mutta kun mukaan saatiin myös Jukka Immonen, niin miksikäs ei. Näin kasassa oli Kurjen, Immosen ja Knipin muodostama tuotantotiimi.
– Biisejä syntyi Knipin kanssa aika nopeasti ja luontevasti. Linnuton puu tuli helposti ja tuli fiilis, että nyt tapahtui jotain sikamakeeta. Levy-yhtiössä sanotiin vaan, että tehkää hyvä levy. Ei mitään painetta siitä, millaista tulee.
Ihmettelen levy-yhtiön liberaalia suhtautumista, enkä voi olla toteamatta kyynisesti, että eikös levy-yhtiöissä oltu kuitenkin aika varmoja, siitä että Idols-top 3 myy aina hyvin, oli musiikki millaista tahansa?
– Aikoinaan oltiin, muttei enää. Nykyäänhän siitä on tullut pelkkä ohjelma. Me oltais oltu tyytyväisiä vaikka se olis myynyt seitsemäntuhatta, eikä edes kultaa.
Ja niin alkoi levyn teko heti isolla päätöksellä: tehdäänkö suomeksi vai englanniksi? Suomeksi tehdään, jos tulee hyviä tarinoita. Onneksi miesten suhteet Tuure Kilpeläiseen, Mariskaan ja Timo Kiiskiseen olivat kunnossa. Syntyi myös ajatus, että ennen kuin hommiin aletaan, olisi laulajan hyvä tavata kyseiset lyyrikot.
– Oli vahva fiilis, että kirjoittajien pitää kuulla laulajan tarinat ja kirjoittaa tekstit niiden pohjalta.
Puustjärvi sai eräästä, vielä nimeämättömästä sävelmästä seuraavanlaisia mielikuvia: ”Kuin heräisi aamulla märkä villasukka vasemmassa jalassa. Sellainen fiilis, että asiat ovat menossa pieleen…” Tämä briiffi lähetettiin Mariskalle, ja takaisin tuli teksti kappaleeseen C’est la vie. Tätä ennen biisistä oli puhuttu Tuomari Nurmio -biisinä, sen hyvin paljon nykyisestä poikkeavan sovituksen johdosta.
Epäilen, että tuotantotiimi olisi tehnyt päätöksen laulukielestä Puustjärven puolesta, mutta Kurjen mukaan he korkeintaan auttoivat päätöksessä.
– Suomessa enkuksi tekeminen on sellaista 8+-hommaa, kun se ei kuitenkaan ei ole meidän äidinkieli. Tosi harva sen silleen hyvin taitaa. Oikea kieli löytyi vain kokeilemalla. Ny-kyään Anna tekee itse sanoitukset. Sillä on ollut aina hyvä näkemys teksteistä ja siitä mitä se haluaa. Hän erottaa teksteistä olennaisen. Alussa oli niitä kujeilevia juttuja. Me tykättiin kaikki flirttailla 50 – 60-luvun suomispiritin kanssa, mikä oli myös osa Annan imagoa ja henkeä.
Kun Idolsin tulos selvisi, alkoi hitonmoinen kiire, kun voittajan levy piti saada momentumiin. Kurjen tuotantotiimi taas oli onnekas, kun Puustjärvi ei voittanut kisaa, sillä nyt aikaa levyn julkaisuun oli pari kuukautta enemmän kuin kisan voittaneella Koop Arposella. Sitä paitsi numero kakkosen ei myöskään tarvinnut juosta haastatteluissa niin paljon kuin hallitsevan mestarin.
– Annalla oli alusta asti hyvä meininki. Se ei antanut mitään turhia haastiksia, vaan nyt keskityttiin levyyn. Tehtiin sellaista musaa jota digataan, ja kuunneltiin paljon myös muiden biisejä, muttei siellä mitään ollut.
– Viimeinen lisäys tiimiin oli ihana Heimo Hatakka, joka oli ottanut Knipiin yhteyttä, että ”Kirjoittelen tekstejä ja diggailen sun biisejä. Mulla on fiilis, että meillä vois olla connection”.
Sieltä tuli pari hienoa tekstiä, kuten Kaunis päivä ja Melankolian riemut. Silloin tuli fiilis, että meillä on tämmönen jengi – bändi. Samalla porukalla ollaan tehty jo neljä levyä. Tähän jengiin on tosi vaikea kenenkään muun tulla ulkopuolelta. Meille on syntynyt semmonen mieletön yhteys, mikä on tosi harvinaista.
Ensimmäisenä asiana levyn sessioista Kurjen mieleen tulevat pitkät keskustelut
– Musta tuntuu, että me vaan juteltiin.
Aiheita tuntui riittävän: musiikki, tekstit, Annan syvin olemus… Myös albumin sointimaailmasta keskusteltiin ja päädyttiin seuraavaan: pitää kuulostaa orgaaniselta, mutta mukana saa olla myös koodattua tavaraa. Levy ei saa olla liian hienostunut sillä tavalla, että kaikki on ”kondiksessa ja oikein” vaan musassa pitää olla fiilis, että ”tää on purkalla ja teipillä kasassa”. Tähän tähdäten tiimi soitti miltei kaikki raidat itse, hieman epävireistä bassoa myöten.
– Mä tai Knipi oltiin välillä rummuissa, vaikkei kumpikaan osaa niitä oikeastaan soittaa. Se soitti, kenellä oli fiilis. Kuka nyt sattui olemaan jonkun soittimen äärellä. Ja se oli maailman hauskinta. Sit kun tuli kiire, niin piti soittaa Sampo (Haapaniemi, Egotripin entinen rumpali) pariin biisiin rumpuihin, kun ei meidän köpsöttelyt toiminut vaikka koodasi ne gridiin.
Kaunis päivä -kappaleesta syntyi hyvä fiilis, mutta silti jotain puuttui. Loppujen lopuksi paikalle pyydettiin Pessi Levanto soittamaan oikea pianoraita.
– Silloin totesin, että luojan kiitos, on olemassa ihmisiä, jotka osaa oikeasti soittaa näitä soittimia. Mulle on aina ollut studiossa tärkeetä, että on olemassa muusikoita, jotka on superhyviä siinä, että ne toistaa jonkun olemassa olevan asian, ja pystyy viemään sen livenä seuraavalle tasolle. Ne ei kuitenkaan ole aina maailman luovimpia muusikoita studiossa, koska ne on niin soittimensa pauloissa. Ne ei välttämättä osaa kuulla sitä mitä tää biisi tarvitsee. Olen aina tykännyt siitä, että kun joku teknisesti rajallinen soittaa, siellä on vain ne olennaiset asiat.
Kurjen mukaan Annan Puun levyjen sointi muodostuu pitkälle juuri siitä, että soittamassa eivät ole virtuoosit. Totta kai trumpetisti Mikko Karjalainen, Pessi Levanto ja Haapaniemi ovat soittimensa rautaisia taitajia, mutta heitä käytettiin ainoas-taan erikoistapauksissa. Näissäkin ta-pauk-sis-sa kokeiltiin melkein aina ensin itse.
– Varsinkin Antaudun-levyllä tehtiin paljon yhdellä-kahdella mikillä, soundi edellä; isoja päätöksiä hyvin äkkiä. Kun mukana ei ollut esimerkiksi jotain ammattirumpalia, joka miettii miltä tomit soundaa. Tää on klassikko: aina kun tulee miksaus, niin rumpali kommentoi tomeja, Kurki hihittää.
– Meillä ei ollut mitään tollasta. Se oli vaan sitä meidän puuhastelua, juttelua ja kahvittelua.
Ja lopulta valmistui levy, Jukka Immosen tyyliin kuuluvalla tavalla: vaikka aikaa olisi kuinka paljon, niin viimeiset yöt kuluvat aina töitä paiskiessa.
– Se fiilistelee niin pitkään kuin mahdollista. Tehtiin Vieraiden valo -biisiä, jonka piti olla miksattuna yhdeksältä aamulla, että saadaan se masterointiin. Kolmen aikaan yöllä Jukalla herää epäusko: ”Onks tää c-osa hyvä? Ei vittu, tää on ihan paska…”
– ”Jukka, ei ole. Tää on ihan hyvä, meidän pitää vaan miettiä mitä tää vielä tarvitsee”. Sitten mä soittelen jotain symbaalia siihen päälle ja loppujen lopuksi ollaan ihan fiiliksissä siitä. Se vaan on nii-in hienoa, kun sä meet siihen loppukirin zoneen ja viimeisellä minuutilla alat kyseenalaistamaan niitä juttuja.
Silloin pitää myös löytyä ratkaisuja, totean Kurjelle, joka jatkaa, että sen takia olikin hyvä että tuottajia oli kaksi. Kun yksi romahti, niin toinen jatkoi siitä. ”Mee kahville hetkeksi, mä hoidan”.
– Just tuon takia Jukan kanssa on ollut ihana tehdä Annan levyjä. Siitä on myös tullut se yhtenäinen sointi niille levyille, kun ne on tehty aika ryppäässä saman energian alla, vaikkakin biisi kerrallaan ja ihan sen ehdoilla.
Tässä tullaankin Kurjen mukaan musiikin tekemisen hienouteen. Taide on herkkä laji, henkien hommaa ja tuulien haistelua. Yhtenä päivänä homma ei lähde ollenkaan ja toisena taas kuin vettä vain.
– Nehän niin pieniä asioita, joita normaali ihminen ei edes välttämättä kuule, mutta kun me itse ollaan syvällä siellä ihan atomitasolla, missä me tekijät kuullaan ne erot, niin sieltä se suuruus kuitenkin tulee. Kun välittää niistä pienistä yksityiskohdista ja jaksaa sen viimeisen kyseenalaistuksen. Siinä on jotain jumalaista, kun biisi alkaa heräämään henkiin.
Levy valmistui ja alkoi perinteinen ”sinkkupaini”. Tuottajien valinta oli Linnuton puu, mutta levy-yhtiö oli eri mieltä. Kaikki biisit käytiin läpi ja vasta loppukaarteessa kärkeen kiilasi C’est la vie. ”Tuomari Nurmio -biisi” oli kokenut aikamoisen muodonmuutoksen Immosen lisättyä jousia siihen. Kappale muutti muotoaan periaatteessa miksauspöydällä, kun jousien myötä mukaan tuli tietynlainen suuruuden tuntu.
– Siitä tuli semmonen poppi, jossa oli siihen Amy Winehouse -aikaan sopiva retrosoul-fiilis. Miksatessa kaikki alkoi fiilistelemään sitä biisiä, mutta ei me tajuttu sitä hyvyyttä siinä matkalla.
– Sama juttu Kaunis päivä -biisin kanssa, josta tuli toinen sinkku. Ensiksi soitettiin sitä kitarariffiä isoilla Marshalleilla ja se jotenkin tosi kulmikas ja jäykkä. Sitten tuli Pessin pianot ja Jukka koodas yks yö ne jouset. Mä olin et Wau!
Kauniin päivän ensimmäisessä versiossa jousia käytettiin vain kappaleen alussa, mutta Kurki kaipasi niitä lisää. Jousista olikin jotenkin tullut sen biisin juttu ja kun ne lisättiin ensimmäisen säkeistön perään, oli toinen sinkku selviö.
– Sitä ennen oltiin vähän kipuiltu, että mikä tää juttu on? Kun se voi olla ihan pieni oivallus, joka ohjaa sen sille tielle, että siitä tulee koko kansan rakastama biisi. Pikku juttu, joka ratkaisee mitä ja kuinka suurta jostain biisistä tulee. Ison sinkun tekeminen on maailman vaikeinta. Oikeasti kestävän ja merkityksellisen luominen on supervaikeata.
Anna Puun debyytti nousi ilmestyessään listaykköseksi ja pysyi siellä seitsemäntoista viikkoa. Kaikkiaan albumi pysyi top 3:ssa kaksikymmentäyksi viikkoa. Ilmestymisvuonna rikottiin platinaraja ja seuraavana vuonna jo tuplaplatinaraja. Tietojen mukaan myös albumin debyyttisinglen, C’est la vie:n myynti on ylittänyt kultarajan. Tähän mennessä ”Anna Puu” on myynyt Ifpin tilastojen mukaan 77 925 kappaletta.
Ipanapa 1
Ipanapa Records/EMI 2007Elettiin aikaa jolloin Lasse Kurki oli viimeisen päälle kyllästynyt tuottamiseen ja halusi keskittyä säveltämiseen. Tuottamistaukoa oli kestänyt jo puolitoista vuotta ja takaisin artistiksi muuntautunut Kurki oli jopa hankkinut työhuoneen.
– Mä olin vaan tehnyt liikaa. Tuottaminen on raskasta duunia, joka imee kuiviin. Eikä siitä niin paljoa fyrkkaa saa, että se olis aina sen arvoista; ellet tee sitä ihan vain intohimosta.
Sitten kävi niin, että puhelin taskussa hälyytti, Berliinissä, jossa Kurki oli vaimonsa kanssa lomailemassa. Timo Kuoppamäki EMI:ltä soittaa, että nyt olisi lastenlevyproggis, johon tulisi uusia biisejä joita esittäisivät eri artistit genrestä riippumatta. Tulisitko tuottamaan?
– Mulla oli pitkän aikaa ollut ajatus, että olis kiva kun Aholan Kalle (mm. Don Huonot) tai joku muu rokkari tekis lastenbiisin. Se oli kuitenkin ollut ohimenevä ajatus, jota en koskaan edes sanonut ääneen. Timo esitteli konseptia, ja sanoi että tuottajana saan kasata bändin ja kerätä laulajat. Ei hitto, kuulostaa hauskalta. Mutta mä olen periaatteessa tauolla, joten pitää miettiä.
Vaimo kuitenkin rohkaisi miestään ja ajatus tarpeeksi erilaisesta proggiksesta ja etenkin oman unelmabändin kasaamisesta alkoi houkuttaa. Vastaus oli kyllä.
Soittajat bändiin valittiin kuin tähdistökentälliseen ikään. Rumpuihin Sami Kuoppamäki, jota Kurki oli ihaillut aikoinaan jo Kettutien nuorisotalolla, kun silloin vasta 12 vuotias ”Kuoppis” oli soittanut Angel Dust -bändissä. Kitaraan Miikka Paatelainen, Kurjen luonnehdinnan mukaan jumalainen kitaristi ja muusikko. Pianistin jakkaralle Pessi Levanto, jonka muusikkoutta Kurki kertoo arvostavansa äärimmäisesti. Ja bassoon Pekka Gröhn, jota Kurki luonnehtii monisanaisesti:
– Loistava kiipparisti, jonka halusin nimenomaan basistiksi, semmonen äkkiväärä ja melodinen soittaja. Pekka oli tavallaan se ”rikkinäinen” palanen, epäsovinnainen osa. Joka proggiksessa pitää olla joku semmonen. Yleensä minä.
Kasassa oli nyt Kurjen unelmabändi, jossa mies itse ”soitteli sit kitaraa”.
Alettiin haalia materiaalia, ja biisien pummailu oli samalla hyvä keino kontaktoitua artistien kanssa. Kurki sai myytyä ajatuksen lastenlevystä aika monelle tyypille mainossanoin, että nyt saa tehdä ihan mitä huvittaa. Nyt olisi mahdollisuus päästä uudelle tontille ja kaataa raja-aitoja.
– Oli hauskaa, kun Samuli Putro ja Jarkko Martikainen mielettöminä sanaseppoina pystyivät tuomaan omaa osaamistaan ihan uudella tavalla esille. Idiksenä oli ettei lyriikka saa olla tyhmää, vaan sen pitää olla myös sellaista, josta vanhemmat diggaa. Ei skidejä pidä aliarvioida, sillä ne on oikeasti skarppeja.
Yksi johtoajatuksista oli saada englanniksi tekeviä tyyppejä laulamaan suomeksi. Ei itsestäänselvää, sillä ”silloin vielä oli englanniksi laulavia artisteja…” Esimerkkinä olkoon Palefacen Hip hoppii englantii, jonka syntyaikoihin mies esitti musiikkiaan vielä englannin kielellä.
– Muistan, kun kuulin Tuure Kilpeläisen Kuningas Ei:n – näähän on ihan klassikkobiisejä. Ja jotkut kritisoi, että tää on aikuisten levy, mutta mun mielestä se on enemmänkin niiden kritisoijien ongelma. Mä sain tietää, että jokainen biisi oli jonkun lapsen lempibiisi, kun sain siitä paljon viestiä. Levyn idis oli, että sitä kuuntelee kummatkin.
Kurki teki Ipanapaa yhteensä kolme levyä ja yhden ep:n. Pelkästään kolmen levyn tiimoilta mies sai äänittää viittäkymmentä eri solistia ja työskennellä monen eri biisintekijän kanssa, mikä oli hyvin inspiroivaa.
– Siinä oppi aika paljon laulattamisesta ja tavallaan tajus sen että me kaikki toimitaan eri tavalla, mutta musan tekeminen on kaikilla loppupeleissä intuitiivista. Opin myös, että on olemassa kahdenlaista tekijää. Niitä jotka tekee samantien, kun pyydetään ja niitä jotka tekee kun deadline on jo mennyt. Siinä välissä ei ole oikein mitään.
Bändin jäsenet olivat Kurjen unelmasoittajia, mutta valintoihin oli toinen, yhtä tärkeä syy: heillä kaikilla oli lapsia. Tuohon aikaan hänellä ei itsellään vielä niitä ollut, mutta bändin kautta pysyi jokin tuntuma siihen, tykkäisivätkö lapset tällaisesta.
– Mulla itellä oli vahva fiilis omasta kokemuksesta lasten musaa kohtaan. Pitää olla rytmiikkaa, ja se ei saa olla laahaavaa. Tietty syke ja lyriikan pitää tietty olla oivaltavaa, hyvää ja pöhköäkin.
Kurki kertoo laulajien kokeneen projektin hyvin vapauttavana; ei tarvinnut tavallaan välittää ollenkaan omasta artistihistoriasta vaan sai puuhata vapaasti. Ketään ei myöskään haitannut, että pääsi työskentelemään huippubändin kanssa. Lastenlevyillä ei myöskään yleensä tunneta genrerajoja. Oli vain hauskaa, kun levylle tuli jazzia, rokkia, bluesia, hiphoppia ja poppia sekaisin. Mahtipontisella Kuningas Ei -kappaleella on erityinen merkitys Lasse Kurjelle.
– Siinä on samaa eeppisyyttä kuin Mikki Hiiri merihädässä -biisissä, joka on mun suosikkilastenlaulu. On mahtavaa kun mun nelivuotiaan skidin mielestä kummatkin biisit on vähän pelottavia. Se on just kiehtovaa, kun siitä huolimatta hän ha-luaa niitä kuunnella.
– Ipanapan jälkeen mä innostuin taas tuottamisesta. Se puhdisti mun paletin ja avasi hirveesti uusia ovia. Sen jälkeen en ole ottanut itseäni niin vakavasti ja olen oppinut leikittelemään musan kanssa. Ipanapa vaikutti paljon Egotripin Maailmanloppua odotellessa -levyyn, kun myös Knipi innostui siitä leikittelevyydestä ilman rajoja.
Kurki summaa, että lastenmusiikki pelasti hänen tuottaja-uransa ja muutti täysin suhtautumisen musiikintekoon. Yleensä hyppy tuntemattomaan – tilanne, jossa joutuu kysymään itseltään, että selviänkö tästä, onkin yllättäen erittäin inspiroiva.
Jokaisessa proggiksessa Kurki pyrkii maksimoimaan sen hyvän, mitä siitä löytyy. Välillä se vaatii hartiavoimia ja joskus homma on hyvä juuri näin. Hän onkin todennut, että ”hyvää tuottamista on myös sekin, että ei tee mitään, sen sijaan että tekee helvetisti. Kunhan asiat tapahtuu oikeista syistä”.
– Tämä kiteytyi Palefacen biisin kohdalla, josta oli olemassa helkkarin hyvä demo. Mietittiin, että miten tähän voisi vielä lisätä bändin? Päädyttiin käyttämään kaksi-kolmasosaa sitä demoa ja lyötiin bändi sinne loppuun. Sekin oli semmonen, ettei alettu väkisin tekemään, vaan se demo kaikessa köpösyydessään oli niin hurmaava. Mä tajusin, että me ei tulla ikinä saamaan tähän tätä fiilistä. Me voidaan tehdä tämä oikein, muttei siitä parempi tule. Piti vain miettiä, mitä tää vielä tarvii, kun oli fiilis, että biisi loppuu kesken. Eli soitettiin demon jatkeeksi bändi. Hyvä opetus siitä, että joskus on hyvä jättää tekemättä.
Kurki kiittelee Ipanapaa monella tapaa hauskimmaksi levyksi tehdä. Ulkopuolisista paineista riippumaton projekti, jossa ei tarvitse miettiä sinkkuja, tai onko samaa tyyliä kuin edellinen levy.
– Artistina helposti lokeroi omassa päässään itsensä, joka on osa sitä artistiutta. Kuitenkin monessa tapauksessa se artisti on myös paljon jotain muuta. Loppupeleissä se ääni tai bändi on aina se sama. Lemonatorin (Kurjen oma yhtye) kanssa mietittiin, että voidaanko me tehdä vaikka rumpukoneen kanssa. Mutta se kuulostaa kuitenkin siltä bändiltä. Uusien asioiden mukaan tuominen on kuitenkin hyvin innostavaa. Joskus tekee hyvää jättää nahkahousut kotiin.
Ipanapa-levyihin panostettiin perusproggista enemmän. Kurjen mukaan lastenlevyihin ei yleensä satsata paljoa rahaa, mikä valitettavasti kuuluu.
– Oli mieletöntä, että se satsaus kannatti tietysti kaupallisesti, mutta myös ihmiset arvostivat sitä satsausta. Ja muksut etenkin, vaikka lastenlevythän myydään ensisijaisesti vanhemmille.
Ipanapa 1 on myynyt Ifpin tilastojen mukaan 22 988 kappaletta. Kultaraja ylittyi ilmestymisvuonna ja se oli samana vuonna ehdolla Emma-gaalassa vuoden lastenlevyksi.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2016. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
