Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka jäävät usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja ratkaisut syntyivät.
Pitkään kestäneen ja edelleen jatkuvan juttusarjan avasi aikanaan Rauli "Rake" Eskolin, joka kevättalvella 2014 poimi Riffin pyynnöstä esiin kolme ikimuistoista hanketta, hyvin erilaista sellaista. Ja näinhän tuo juttu silloin meni.
Neljä Ruusua: Uusi aalto (1999, Parlophone, EMI)
Eskolin oli vuonna 1995 tutustunut hiljattain Gabi Hakaseen, joka oli kiinnittänyt hänen Ann Bell Fell -kokoonpanonsa levy-yhtiölleen. Kahden levyn jälkeen Hakanen alkoi tilata konemusiikkiin friikahtaneelta Eskolinilta remixejä ja tuotantoja. Yhteistyön syventyessä miehet päättivät perustaa yhdessä tuotantoyhtiön. Neljän Ruusun Uusi aalto -albumi oli siihen asti enimmäkseen demoja tehneelle Eskolinille ensimmäinen iso albumiprojekti.
– Tähän levyyn liittyy tosi paljon sellaista mikä oli täysin uutta mulle. Neljä Ruusua halusi tehdä suomenkielisen paluualbumin, kun englanninkielinen sivupolku oli mennyt vähän reisille. Kuuntelin demoja ja totesin että näähän on helvetin hyviä biisejä.
Eskolin kertoo että ”vähän jänskätti”, koska oli elektro-miehen maineessa eikä ollut tehnyt professionaalimielessä yhtään bändilevyä, lukuunottamatta satunnaisia demoja 90-luvulla. Eli ei mitenkään hänen vahvinta aluettaan.
– Otin ennakkoa tuotannosta ja ostin itselleni Pro Toolsin 24 -bittisen ”Mix:in”, että tällä tää levy tehdään. Rummut äänitettiin Finnvoxissa. Silloin elettiin vanhan ja uuden murroskautta. Halusin ehdottomasti että rummut äänitetään nauhalle. Suoraan ”Toolsille” äänittäminen jotenkin ahdisti ja nauha oli mulle tuttu formaatti. Hauska sessio kun ei ollut mitään rutiineja mihinkään. Bändilläkin oli hillitön kokeilunhalu ja ne halusi lähestya asiaa laatikon ulkopuolelta.
Rumpuja äänitettäessä mikkien päälle laitettiin Finnvoxin kahviautomaatin muovikuppeja ja rumpujen eteen laitettiin erilaisia laatikoita, joissa oli mikrofoneja sisällä. Näitä raitoja myös käytettiin lopputuotteessa.
– Oli sivukanavia missä ajoin putkisäröä rumpuihin ja sellasta. Saatiin tosi persoonallinen rumpusoundi. Finnvoxin tila tuli vielä hyvin siihen mukaan. Olin ihan pihalla sen Pro Toolsin kanssa. Olinhan mä tehnyt mainoksia sillä, mutten ollut miksannut bändimusaa. Mentiin vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Siellä on jonkun verran tavaraa digitaalisella säröllä ja headroom loppui plugareista, mutta emmä niitä paljon murehtinut, jos se vaan kuulosti hyvältä. Ei jääty hieromaan paljon mitään vaan äänitettiin kaikki friikkailut talteen.
Maltoitko pitää sisäisen elektromiehen piilossa?
– On siellä jonkun verran niitäkin juttuja, mutta päätettiin kuitenkin tehdä oikeilla rumpukompeilla. Kyllä siinä kuuluu ajan henki. William Orbit oli just tehnyt Madonnan Frozenin ja tuottanut Bluria. Sehän teki semmoista aika metelöivää bändituotantoa. Tässä haettiin jotain vähän samanlaista.
– Studio ei ollut vielä rakennettu, joten tein sen loppuun Herodeksen studion sivuhuoneessa, nelikanttisessa kellarissa, jossa ei ollut mitään akustointia. Jos synalla soitti jotain bassokuviota niin se hävis aina välillä. Siellä oli semmosia järkyttäviä seisovia aaltoja.
Kuinka paljon sessio venyi ajallisesti?
– Siihen oli varattu aika paljon aikaa. Me tehtiin sitä melkein koko kevät ja sessiot on sikälikin jäänyt mieleen kun mun äiti kuoli niiden aikana. Se oli tavallaan raskasta, mutta samalla tosi hyvä että oli toi duuni niin sai uppoutua siihen. Muutenkin olin muuttanut pari kuukautta aikaisemmin Hämeenlinnasta Helsinkiin. Siinä oli semmonen uuden alun meininki niin bändillä kuin mulla. Se tuntu tosi hyvältä.
Vaikkei tietoa eikä taitoa kauheasti ollut ja pääpaino oli luovassa friikkailussa, niin masteroitu levy sai kehuja tiukasta ja kompaktista soundistaan. Mutta:
– Huomasin että kun olin äänittänyt finalizerilla sisään jotain raitoja, niin päällä ollut ylipäästösuodatin oli seitsemässäkymmenessäneljässä hertsissä ja se oli leikannut kaiken alapään pois myös masterista. Kukaan ei edes huomannut sitä.
Miltä levy kuulostaa tänä päivänä?
– Ei tietysti niin hyvältä kun tämän päivän tuotannot, mutta se friikkailu ajaa sen ohitse. Siinä on paikoitellen semmonen arvaamaton ja rosoinen soundi. Kyllä mä tykkään kuunnella sitä. Alapäätä sais olla enemmän.
Suhteellisen kokematon juniori tuottamassa isoa bändiä. Vaikean oloinen tilanne, varsinkaan kun bändiproggiksien toteutuksesta ei ollut paljoakaan kokemusta. Sessioiden sosiaalinen puoli pitää hoitaa kieli keskellä suuta.
– Haasteellisin vaihe on pohjien soitto, kun kellään ei ole visiota mitä siitä oikeastaan tulee ja kaikki keskittyy siihen, meneekö basari pum pam pu-pu pam vai pum pam pum pa-pa. Varsinkin kun tuottajan työ perustuu osalta siihen, että näkee etukäteen, onko siinä hommassa potentiaalia ja mitä siitä voi tulla. Detaljien hierominen voi olla aika rasittavaa ja saattaa tuntua turhalta. Tottakai ne pitää olla kunnossa, mutta joskus saattaa mennä tahmeaksi. Siinä kohdassa tuottajan pitää osata käännellä niitä virtauksia, ettei juututa liian lyhytnäköisesti johonkin detaljeihin.
Pohjien äänittäminen onkin oikeastaan ainoa hetki jolloin koko bändi on paikalla. Siitä eteenpäin työskennellään enemmän yksittäisten soittajien kanssa. Mitä vähemmän kokkeja, sen intensiivisempi tunnelma.
– En muista että session aikana olisi ollut jotain hankaluuksia. Päinvastoin, johtuen just siitä kun kellään ei ollut mitään ennakko-odotuksia, niin kaikki oli innoissaan kun päästiin tekemään jotain uudella tavalla. Sen takia valitsin tän levyn, koska on suorastaan sääli, ettei samanlaista tilannetta enää tule. Että lähtee ihan noin puhtaalta pöydältä liikkeelle.
CMX: Aion
(Herodes/EMI, 2003)
– Pidän tätä tietyssä mielessä hienoimpana sessiona mitä mulla on ollut. Sitä pidetään yleisestikin ehkä CMX:n parhaana levynä. Siitä on tietysti monia mielipiteitä …
Tilanne oli tämä:
– Olin tehnyt Gabi Hakasen kanssa Dinosaurus Stereophonicuksen (2000) ja siinä oli tullut paljon hyviä ideoita mutta se oli tehty enemmän retro-progetyyliin. Oli fiilis että haluttiin raskaampaa ja koneellisempaa lähestymistapaa, joka jäi toteutamatta. Välissä Gabi tuotti Isohaara-levyn. Nälkä jäi kuitenkin ja kun lähdettiin Aionia tekemään niin mä tykkäsin siitä biisimateriaalista ihan järjettömästi. Sehän on teemalevy pahuudesta ja paholaisesta, ja jotenkin meillä vaan musiikilliset intressit natsas täydellisesti.
– Ihan alusta alkaen oli myös selvää, että jotain olennaisia paloja puuttuu. Touhu meinas siinä alkuvaiheessa mennä vähän raskaaksi, kunnes ilmoitin että mä lähden kesken session pidennetyksi viikonlopuksi metsästysreissulle. Olin Keski-Suomessa kaminateltalla pari päivää ja jätkät oli sillä aikaa treenaneet ja tehneet uusia biisejä. Sieltä tuli muutama tärkeä biisi joiden puuttuminen oli ahdistanut meitä kaikkia. Sen jälkeen se loksahti todella hyvin paikoilleen.
Tästä eteenpäin inspiraation ja innoituksen määrä singahti täysin omiin sfääreihin ja tulosta syntyi vaivattomasti sessioiden loppuun saakka.
– Mä tein jousisovitukset ja pääsin niissä oikein friikkailemaan ja tekemään sellaista atonaalista juttua, jota en ole ennen tehnyt. Se sopi levyn semmoseen korkeakylttyyri-taidepläjäys-henkeen. Siihen tuli semmonen harras intensiivinen fiilis. Muistan kun se oli valmis, niin en pystynyt oikeen päästää siitä irti. Mä kuuntelin sitä ihan järjettömästi ja se on harvinaista mulle. Mä liikutuin joka kerta kun kuuntelin sitä levyä. Siinä vain meni joku kohilleen tosi hyvin.
– Siinä oli kaikkea sellasta joka saattaa kuulostaa pöyristyttävältä. Esimerkiks Yrjänä toi öljyvärimaalausvehkeet, jotka oli siellä Inkfishin suihkussa, joka oli sen jälkeen yltä päältä öljyväreissä. Jokaisen piti maalata taulu ja niistä piti valita levyn kansi. Sieltä tuli kaikenlaista ja Yrjänän maalaus sitten päätyi siihen levynkanteen. Se oli pieni juttu, joka tehtiin kuitenkin aika luontevasti, kaikki oli ihan fiiliksissä siitäkin. Oltiin, sanotaanko, herkistyneessä tilassa. Sellaiseen on vaikea päästä. Joko se tapahtuu tai ei tapahdu. Silloin se tapahtui ja mä pystyin antamaan siihen hommaan niin paljon kuin oli mahdollista tiedollisesti ja taidollisesti.
Kaiken antaminen poiki hyvin. Aion nousi suomen albumilistan ykkössijalle kahdeksi viikoksi ja myi kultaa.
– Kun asiat natsaa niin se vaan näkyy ja kuuluu lopputuloksessa. Sitä ei voi väkisin tehdä. On meinaan yritetty.
Kummitteleeko tuon levyn tekemisessä saavutettu fiilis aina taustalla muita albumeja tehdessä?
– No ei siitä puhuta, mutta seuraava levy Pedot oli erilainen, paljon popimpi levy. Talvikuningas pääsi lähemmäksi Aionin fiilistä. Se myös paisui muodottoman isoksi. Että sen sai pysymään kasassa, niin se vaati paljon pähkäilyä. Siinä meinas kyllä tulla hulluksi.
Anna Abreu: Anna Abreu (2007, Sony Music)
– Talvikuninkaan perään tein Annan levyn ja sellaista hyppyä maailmasta toiseen ei olekaan vielä ollut. Oltiin silloin kaksi viikkoa Alavetelissä pohjanmaalla studiossa CMX:lle pohjia tekemässä. Ahdistava paikka kun ei päässyt mihinkään karkuun. Siihen aikaan Janne Halmkrona oli Sonylla A&R:nä ja hoiteli heidän Idols-kuvioita samalla ja vihjasi mulle että ”siellä on mukana semmonen 16-vuotias portugalilais-suomalainen kimma. Sä voisit tuottaa sitä…”
”Ok, olen mukana.”
– En ollut moneen vuoteen tehnyt mitään konepohjaista, mulla oli rokkitrippi meneillään. Paluu takaisin päivän poppiin vaati ison aivojen kalibraatio-operaation. Ylipäätään Annan levyn konseptin löytäminen, biisien etsiminen ja vielä silloin se Idols-julkisuus... Pyöritys mikä nuorella neidolla oli hillitön. Se menikin aika pitkälle multi-instrumentaalihommiksi.
Mä soitin ihan kaiken siihen ite, paitsi jouset. Nekin mä ääni-tin. Kaikki lattarihommat – kitarat ja lattaripiano kahden oktaavin välein. Bongot ja Cabasat myös. Käsiin sattui ihan sikana. Onneksi Beat Detective on keksitty. Aikataulu oli järjettömän tiukka kun se piti saada nopeasti ulos koska suosio oli tapissaan. Kaiken lisäksi mun kesäloma lähestyi.
Asiaa ei helpottanut Eskolinin tapa käynnistyä vasta kun deadline häämöttää kulman takana. Tasaisen tappavasti yhdeksästä viiteen ei vain inspiroi.
– Istuin siellä studiolla ja friikkailin soundien kanssa ja yritin inspiroitua. Totesin, että päivät rupee loppumaan ja levy-yhtiö alkaa olla huolissaan. Mites tää nyt onnistuu? Mä tein ratkaisun että asuin studiolla viimeiset viisi päivää ja soitin kaikki loput osat, tein kaikki editit ja miksasin sen koko levyn kahdessa ja puolessa päivässä. Mä tein silleen että mä miksasin aamuyöhön saakka ja heräsin aamu-seitsemältä jatkamaan.
Miten uskalsit luottaa omaan arvostelukykyyn kaiken tuon keskellä?
– Jännä juttu, mutta ehkä siinä vaiheessa oli tullut sen verran luottoa kuunteluun ja laitteisiin, että uskalsi. Mä olin vaihtanut mun miksauspolitiikkaa siinä Talvikuninkaan kohdalla. Siirryin analogiseen summaukseen, joka tavallaan helpotti tiettyjä asioita. Annan levy oli ensimmäinen konelevy, minkä tein samalla filosofialla.
– Halmkronan Janne A&R:nä oli mulle hyvä sparrauskumppani. Kun se ei kauheasti haukkunut, niin mä rohkaistuin siitä. Siinä kohtaa keksin tän systeemin, että näinkin voi tehdä, että vetää itsensä ihan ylikierroksille lopussa ja huomaakin että löytyy vielä ylimääräinen vaihde – myös luovassa mielessä, jota on vaikea saada jos näitä tekee vain päivätyönä. Se on oikeastaan sama fiilis, kun ekan kerran pääsee studioon niin sitä haluaa tehdä hommia yötä myöten. Se into on niin valtava. Mulla se into oli laantunut vuosien myötä ja mua ahdisti aina kun bändit tuli studioon samanlainen into päällä että ”nyt painetaan!!”
– ”Emmä jaksa, mä oon tehnyt tätä viisitoista vuotta, niinku oikeesti…”
– Mutta tässä mä kaivoin sen innon esiin kun mä sain tehdä sitä juttua itse itselleni ja omia voimavaroja hyödyntäen. Se oli aika mielenkiintoista, mutta pirun rankkaa. Lopputuloksesta tuli hyvä, huomioonottaen että konsepti syntyi ihan tyhjästä.
Abreun toinen ja kolmas levy toteutettiin samalla metodilla, jonka jälkeen tuottaja vaihtui.
– Mä jäin koukkuun siihen intesiteettiin. Siitä jäi hyvä fiilis. Eihän silleen voi koko ajan tehdä, siinähän tulis hulluksi. Pää ja kroppa hajoaa.
Tuolloin eli vuonna 2007 Eskolin oli tehnyt yhdeksän vuotta työkseen musiikkia. Tahti oli kova: sinä vuonna syntyi neljä levyä ja tulosta tuli: CMX: Talvikuningas (kultaa), Anna Abreu (tuplaplatinaa), 51 Koodia: Mustat Sydämet (heidän parhaiten myynyt levynsä), ja Herra Ylppö ja Ihmiset: Sata vuotta (kultaa, Emma sekä vuoden tuottaja-Emma)
– Silloin tajusin, etten voi jatkaa tällaista tahtia ja olenkin hidastanut siitä. Pääsin kuitenkin toteuttamaan multi-instrumentalistin fantasioitani. Annan levystä alkoi kesäloma. Pari päivää olin ihan pihalla, mutta viisi viikkoa ilman musiikkia, niin kyllä sitä toipuu.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
