Bassoja, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset basistit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä bassoja”. Vuorossa Jan-Olof Strandberg
Jan-Olof Strandberg sanoo, että ”sitten kun pääsen eläkkeelle, alan ammattilaiseksi”. Vaikka Strandbergin soittoura on ollut kansainvälinen ja kontaktit monen bassomaailman huippunimen kanssa jopa hämmentävän hyvät, hänellä on aina ollut toinen leipätyö, viimeiset parikymmentä vuotta musiikkilaitteiden myynnin parissa.
Strandberg on soittanut bassolla monenmoista musiikkia eri tilanteissa. Tietyissä projekteissa basso on ollut soolosoitin, toisissa taas säestysroolissa. Hieman Strandbergia harmittaa se, että ”basson kokonaisvaltaisuus on nykyään jossain määrin unohdettu”, sillä ”bassokitara on instrumentti, jolla voi tehdä monenlaisia asioita, kuten muillakin soittimilla”.
Tapasimme Jan-Olof Strandbergin hänen kotonaan Helsingissä. Kuulimme mainioita tarinoita ja joimme erinomaiset kahvit.
Alembic Series I & II 1990-luvun alusta
– Tutustuin paljon uusiin ihmisiin, kun aikoinaan aloin käydä messuilla soittamassa. Kerran Alembic kutsui koko perheen San Fransiscoon. Ron Wickersham on tehnyt bassojen aktiivielektroniikan, ja hän on mielestäni bassopuolen kovimpia innovaattoreita. Hän harrastaa tähtitiedettä, ja kun juttelet hänen kanssaan puoli minuuttia, niin et enää ymmärrä yhtään mistä hän puhuu! Sitäkin ihmettelin, kun niiden kotona Santa Rosassa ei ollut lukkoa ulko-ovessa: ne sanoi ettei täällä mitään tapahdu, ootte katsoneet ihan liikaa amerikkalaisia elokuvia! No, me tultiin hyvin toimeen, ja ne rakensi mulle 5- ja 6-kieliset bassot. Niillä oli sellainen puupala, joita he säästivät vain hyville kavereille, ja laittoivat yhden.
– Näiden Series I- ja Series II -bassojen vuoksi myin kaikki silloiset bassot ja styrkkarit pois. Ajattelin, että tämä on sellainen tilaisuus, mikä ei tule ikinä toistumaan. Pyysin tekemään leveämmät otelaudat, sillä sitä ennen esimerkiksi 5-kieliset oli usein tehty niin, että viides kieli oli vaan tungettu normaalibasson otelautaan. Näissä on rungossa pähkinäpuuta, ja sisältä runko on kammioitu ja soitin soi siksi akustisesti lujaa ja erottelevasti. Otelauta on 6-kielisessä Madakaskarin eebenpuuta, ja 5-kielisessä mustaa eebenpuuta. Otelaudan yläpäässä olevan metallilevyn otin pois, koska Suomessa joutuu joskus säätämään kaularautaa.
– Alembic on stereobasso: esimerkiksi Stanley Clarke käyttää sitä niin, että hän laittaa kaulamikin subbareihin ja tallamikki menee kymppituumaisten kaiuttimien läpi ja sitten skittastyrkkariin. Jimmy Johnson taas soittaa enemmän monona, kuten itsekin teen. Tämä basso vaatii kaksi yhdeksän voltin paristoa eli elektroniikka toimii 18 voltin jännitteellä. Alembicin bassoihin on myös virtalähde, joka syöttää virran bassoihin. Monolähdössä on se huono puoli, että jos käyttää paristoja, ne kestävät vain 24 tuntia, sillä elektroniikkaa on niin paljon. Käytän näitä yleensä studiossa, silloin kun on tuttu äänittäjä. Kun tehtiin Bianca Moralesin uutta levyä, niin Bianca tykästyi soundiin ja toivoi kaikki uudet biisit Alembicilla.
Alembic Distillate Short Scale & Alembic Signature -mallit
– Tämä Distillate on lyhytskaalainen (tarkalleen 30,75 tuumaa), jolla voin tehdä laajoja sormituksia. Tuon Signaturen (34 tuumaa) taas olen muuttanut nauhattomaksi. Tämän ostin Kitarapajasta käytettynä, ja se saattaa olla HIM:in basistin vanha. Se oli myös Anssi Saarnilehdolla jossakin vaiheessa. Koska basson kaula kulkee rungon läpi, se myös soi, vaikka onkin lyhytskaalainen. Mielestäni tämä Alembic on yksi parhaita soittimia mitä on ikinä rakennettu. Soitinmyynti on kuitenkin kaupallinen bisnes, joten eihän näitä kaupoissa ole.
Tobias
– Tämä on niitä bassoja, joita minulla ei koskaan ollut varaa ostaa, kun olin duunissa President Musicissa jonkin aikaa. Michael Tobiaksen tunnen itseasiassa tosi hyvin, ja hän tekee ihan mielettömän hienoa duunia puun kanssa. Hän on klassinen kitaristi, ja halusi tehdä sellaisen basson joka soi samalla tavalla kuin hyvät klassiset kitarat ja akustiset instrumentit. Otelauta on pau ferroa, ja runko taitaa olla koaa. Lisäksi kaulan vahvistukseen on käytetty wengeä sun muuta. Mielettömän hieno, kiva soundi. Ostin basson oikeastaan siksi, että jos studiossa joutuu lukemaan paljon nuotteja – tämä on silloin kivempi, koska otelauta on melko kapea ja saan dempattua helposti kaikki turhat nuotit.
Fodera
– Sain tämän vaihtokaupassa Timo Toloselta, kun annoin hänelle kuusikielisen Ken Smith -basson. Olen tutustunut hyvin Vinnie Foderaan ja Joey Lauricellaan, sillä he olivat ennen töissä Ken Smithillä. Heidän filosofiana on ollut se, ettei mennä kovin kauas Fenderin soundista. Studiossa tämä on kiva basso, sillä se soi kuin parannettu Fender. Jos en tunne tuottajaa, niin tämän otan yleensä mukaan. Lisäksi tässä on parhaiten soiva b-kieli verrattuna mihin tahansa bassooni. Vinnie ja Joey sanovat, ettei koskaan tiedä etukäteen miten b-kieli toimii tällaisessa 34 tuuman bassossa – tuuleko siitä superhyvä vai sinnepäin?
– Foderan kaula oli alunperin käsitelty mehiläisvahalla. Se oli hyvä, mutta kun soitin pari kesää Mel Gaynorin bändissä ja soitettiin paljon Euroopassa kuumalla säällä, niin sittenhän mehiläisvaha meni aivan tahmeaksi. Se oli kauheaa. Foderalta sanottiin, että sitä ei saa kokonaan pois, koska se on imeytynyt niin syvälle puuhun – ainoastaan rätillä saattoi pyyhkäistä, mutta sehän oli seuraavana päivänä samanlainen.
– Vein sitten basson Kallion Petelle Soundtradeen, ja hän oli aluksi samaa mieltä, mutta soitti parin päivän päästä, ja sanoi ajattelevansa lähteä tällaiseen isompaan projektiin. Viikossa hän oli saanut sen pois ja tehnyt uuden hienon lakan. Ne kysyi Foderallakin, että miten tämä on mahdollista. Nyt tämä on äärettömän kiva soittaa.
Mayones
– Poikani Jysky, joka on Soundtoolsin myymäläpäällikkö, tutustutti minut tähän merkkiin, kuten myös Laklandin USA-tuotantoon. Mayones on Puolassa tehty, ja tehdas on vakuuttava. He ovatkin tehneet ’80-luvulta lähtien muille eurooppalaisille merkeille soittimia. Tämä on äärettömän hyvä keikkabasso. Sain valita tehtaalla tähän ’60-luvun jazz basson kaulan, vaikka ne normaalisti tekee presari-kauloja. Nyt saan myös baseball-otteen ja on kahden oktaavin kaula. Tuttu olo.
– Innostuin sen verran, että piti ostaa tämä toinenkin, nauhaton. Siinäkin kaula istuu näppiin erinomaisesti. Ida Nielsen piti myös siitä paljon, kun sen kanssa soitettiin. Halusin tähän leppäbodyn saarnin sijaan, sillä soitin joskus sellaisella, joka kuulosti mielettömältä. Otelauta on eebenpuuta. Kuuden pultin kaulaliitoksesta kuvittelin ensin, että se on vain bisnestä, mutta eipä ole otelaudassa deadspotteja niin kuin monissa muissa bassoissa.
Neuser
– Näillä soitin aikoinaan messuilla, ja he kysyivät, että mikset muutenkin soittaisi Neuserilla? Sanoin, että tehkää basso, jota ilman en voi olla. Istuvuus on napattu Spectorin bassoista. Koska diggasin Alembicia, niin sieltäkin otettiin paljon ideoita. Ostin heiltä tämän stereo-elektroniikan, mitä Alembic ei normaalisti myy erikseen. Stanley Clarke ja Nathan East ovat molemmat soittaneet tätä bassoa, ja diggasivat tosi paljon. Eastilla on kuitenkin diili Yamahan kanssa, joten hän keikkailee vain sen kanssa. Neuser-firma lopetettiin 2000-luvulla kannattamattomana.
Strandberg Signature
– Tämä oli yhteistyöprojekti, joka ei kuitenkaan mennyt maaliin saakka. Olin aikoinaan tosi innostunut akustisen basson soitosta, ja keikoilla Espanjassa ja Keski-Euroopassa jengi diggasi tästä soittimesta. Alunperin oli tarkoituksena, että kerron Raunolle (Nieminen) minkälaisen haluan, hän rakentaa sen ja sitten lopulta Landola tuottaa soittimen. Näitä käytiin demoamassa Frankfurtin messuilla ja NAMM-showssa. Tuli yhteensä 47 tilausta.
– Diili oli se, että aina kun tällainen myydään, niin minä ja Rauno käydään tarkistamassa soitin. Landola oli kuitenkin jo siinä tilassa, etteivät he ehtineet tuottaa kuin 12 soitinta, eikä me edes tsekattu niitä. B-Bandin mikkielementin kanssa oli myös aina ongelmia. Lisäksi lentoyhtiöt heittelivät soitinta niin, että kanteen tuli halkeamia, koska olin unohtanut löysätä kielet kun laitoin sen flight-caseen. Yhden levyn tein tällä, ja nyt tänä kesänä olisi projektia tarkoitus jatkaa kamariorkesterin kanssa.
Klassinen kontrabasso avasi ”systeemin”
Melkoisesta bassomäärästään huolimatta Jan-Olof Strandberg vakuuttaa, että kaikki niistä ovat käytössä.
– Jos käy vaikka jossain messuilla pitämässä klinikan, niin siitähän selviää yhdellä. Siellä aina palaakin maanpinnalle, kun näkee jonkun soittavan jollain kiinalaisella bassolla ihan kaikki jutut. Mutta on helpompaa kun on paljon bassoja, sillä jokaiseen eri tyyliin sopii tietynlainen basso.
Varhaisiksi idoleikseen hän mainitsee Steve Swallowin, Jack Brucen ja Paul McCartneyn.
– Swallow soitti plektralla, ja jossain vaiheessa luulin, että ghost-nuotteja ei pysty soittamaan muuten kuin sillä. Hän oli eka sähköbasisti, joka soitti bassolla sellaisia sooloja, joissa oli jotain pointtia. Paul McCartney, Abbey Road, vieläkin paras bassosoolo-levy. Hemmetin hienoja linjoja läpi koko levyn Rickenbackerin bassolla. Näin Wingsin vuonna 1973 Tukholmassa Gröna Lundilla, ja se kuulosti ihan kellaribändiltä, mutta kivaa musaa.
Strandberg kuului Oulunkylän Pop-Jazz-opiston ensimmäiseen vuosikurssiin. Ogeli oli hänen mukaansa ”tosi kiva paikka”, jossa häntä opettivat Ilkka Willman ja Pekka Sarmanto, mutta kolmannen opettajansa, Teppo Hauta-Ahon suosituksesta hän siirtyi Helsingin Konservatorioon opiskelemaan klassista kontrabassoa. Sen kautta avautui ”soittimen systeemi, siellä saatettiin soittaa puoli vuotta vain asteikko- ja sormiharjoituksia, että saatiin ääni muodostettua”.
”Lopullisena niittinä” toimi John McLaughlinin ja Paco DeLucian TV-konsertti, joka oli ”ihailtavaa katsottavaa ilman ääntäkin, kun niiden sormet juoksi ympäri otelautaa systemaattisesti”.
– Sitten kun laittoi äänen päälle, niin kuuli mikä atakki niiden soitossa oli, ja kuinka he hallitsivat dynamiikan ihan nollasta ylöspäin. Siinä oivalsin, että tästähän minun täytyy alkaa ammentamaan, ottaa nämä konservatoriotiedot kontrabassosta, ja alkaa tutkia tätä bassokitaraa. Huomasin, että kun painan nauhan vierestä niin tulee hyvä soundi. Otin sitten nauhat pois, koska Pastoriuskin teki niin. Tajusin myös, että ghosteja (dempattuja ääniä) pystyy soittamaan sormillakin. Tatsia tuli erilailla.
Toinen tärkeä juttu Strandbergille on ollut treenata aina akustisesti.
– Jos ne äänet saa tulemaan sähköbassolla tasaisesti sillä tavalla, niin ne toimii varmasti kun laitat styrkkarin päälle.
Viime vuosina Strandberg on tehnyt keikkoja, joissa yhtyeessä on myös toinen basisti. Onko tässä joku ”statement”?
– Siinä ei sinänsä ole kysymys kahdesta bassosta, vaan tausta on siinä, että ’90-luvulla tein hirveästi klinikoita ja demoja, matkustin paljon Euroopassa ja Japanissa, ja myös kirjoitin ruotsalaiseen Fuzz-lehteen. Näin tutustuin moniin basisteihin. Tein sitten joidenkin kanssa levyjä kimpassa, ja he sanoivat, että eikö voitais tehdä keikkoja kahdella bassolla. Paul Jackson oli ensimmäinen, jonka kanssa tehtiin pari levyä ja pikkukiertuetta Suomessa. Samalla minua kiinnosti sekin, että saisin ilmaisen tunnin: miten he säätävät vahvistimen ja mitä se koko homma on. Basistien kanssa on helppo hengailla, koska he ovat niin samanhenkisiä, tiivistää Strandberg.
•••
Jan-Olof Strandbergin johtama Strandberg Project -kokoonpano julkaisi hiljattain uuden albuminsa X. Lue levyn arvio Riffin sivustolta tämän linkin kautta.
•••
Tämä Elämäni bassot -juttusarjaan kuuluva artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
