Tuttu nimi useammankin kotimaisen ja saksalaisen jazz-kokoonpanon taustalla on aikaansaava kitaristi Kalle Kalima. Hänen uransa keskuspaikaksi on muodostunut Suomen sijaan Saksa ja Berliini.
– Ei ole hyvä juttu, jos taide menee liian ryppyotsaiseksi, sanoo Kalle Kalima jutellessamme Tampere Jazz Happeningissä marraskuussa 2010. Hän viittaa käänteisesti hetki aiemmin Tullikamarilla diggailemaansa, jazz-historiaa ironisesti tulkinneeseen amerikkalaiskvartettiin. Ja jotenkin tuo tokaisu tuntuu kiteyttävän myös monet Kaliman omista yhtyeistä, joiden musiikki ei ole taiteellisesta kunnianhimosta huolimatta liian ryppy≠otsaista. Tämä tuli todistettua esimerkiksi myöhemmin samana iltana Telakalla, kun Kalima esitti K-18-bändin kera David Lynchin elokuvien innoittamia sävellyksiä.
Paitsi asenteensa, myös kokoonpanonsa puolesta tuo vailla kosketinsoittajaa operoinut amerikkaisbändi muistutti Kaliman omasta musiikista. Hän itse kun on soittanut paljon kitara-kontra≠basso-rummut-kokoonpanoissa, vailla pianistia.
– Se on ollut siinä mielessä tietoinen valinta, että tykkään sellaisesta avoimemmasta soundista, jossa ei ole toista harmonia≠soitinta. Ja mitä enemmän olen erikoistunut tuohon kitaratrio-hommaan, sitä enemmän olen alkanut löytää siitä uusia sävyjä. En itse asiassa pidä kauheasti pianistin kanssa soittamisesta tavallisessa jazz-tilanteessa, koska he yleensä soittavat sillä tavalla täyteen, ettei kitaralle jää enää paljon tilaa. Tietysti on poikkeuksiakin, riippuu pianistista. Kalima myöntää kuitenkin, että muitakin perusteita ratkaisuun on.
– Toisaalta kysymys on ollut ihan taloudellisestakin asiasta. Mitä pienempi kokoonpano, sitä helpompi on saada keikkaa ja ansaita elantoa.
Nykymuusikoille tyypillisesti Kalimakin jakaa aikansa monen yhtyeen kesken, ja omista bändeistä tällä hetkellä mieluisimmat ovat Klima Kalima ja Johnny La Marama. Jälkimmäinen on myös päässyt Goethe-instituutin kiertueille edustamaan Saksaa Väli- ja Etelä-Amerikassa sekä Japanissa.
– On ollut hienoa edustaa Saksaa tällaisena kansainvälisenä bändinä, sillä meistä vain yksi on saksalainen, ja lisänä suomalainen ja amerikkalainen, Kalle kehuu toisen kotimaansa kulttuuripolitiikkaa.
Berliinistä käsin
Vuonna 1973 Helsingissä syntynyt Kalle Kalima aloitti kitaransoiton reilun kymmenen vuoden iässä. Aluksi esikuvat olivat rock-musiikin peruslukemistoa, Pink Floydia, Led Zeppeliniä, Beatlesia ja Jimi Hendrixiä. Sittemmin kuvaan astuivat myös jazz-puolen soittajat, kuten John McLaughlin, John Scofield, Bill Frisell ja Raoul Björkenheim. Viimemainittu oli myös yksi Kaliman opettajista Sibelius-Akatemian Jazz-osastolla, josta hän kuitenkin päätyi opiskelijavaihdon kautta Berliinin Hans Eisler -konservatorioon.
– Arvoin vaihtopaikkaa hakiessani Pariisin ja Berliinin välillä, ja jotenkin kuvittelin, että pärjäisin ehkä paremmin englannin kielellä juuri Berliinissä. No, aika nopeasti aloitin sitten saksan opiskelun… Jotenkin kuitenkin tuntui, että minulla voisi olla mahdollisuus pärjätä siellä muusikkona. Hain sitten kouluun normaaliopiskelijaksi ja valmistuin.
Nykyään hommaa riittää kuulemma jo liiaksikin asti. Toki Kalima ei Berliinistä käsin elä pelkällä jazzin soitolla, vaan on mukana muun muassa Jimi Tenorin yhtyeessä ja soittaa teatteri- ja avantgardekeikkoja. Berliini on myös hyvä kaupunki monille free-musiikin alalajeille, joiden piirteitä löytää Kallen omastakin musiikista.
– Berliinissä vaikuttaa paljon muusikoita, jotka soittavat joko ihan free-jazzia tai sitten sävellettyä jazzia, joka vain on jollain tapaa kummallista ja mainstreamista poikkeavaa. Ja lisäksi kaupungista löytyy myös lähinnä hälyääniin perustuva improvisoidun noise-musiikin skene.
– Omista bändeistäni Johnny La Marama on tavallaan kollektiivi. Improvisoimme yhdessä, ja käytämme noita improvisaatioita sävellyksiemme pohjana. Kaikki myös tuovat omia sävellyksiä, mutta toinen saattaa sitten ottaa niitä ja pistää paloiksi, josta sitten yhdessä sovitamme. Homma menee aika hyvin yleisön jakeluun, koska meidän mielestämme bändin tulee olla myös viihdyttävä.
Muusikon työolosuhteet eivät Kallen mukaan Saksassa sinänsä poikkea kotimaisista, sillä esimerkiksi Berliinissä jazzia soitetaaan pääosin lipputulopohjalta.
– Siitä ei paljon jää käteen muusikoille, joita on siellä tuhansia. Saksassa on myös jazzyhdistyksiä, jotka järjestävät konsertteja. Niillä on sitten sponsoreita tai julkista tukea, ja liksat vastaavat suomalaisia. Festivaaleja ja konserttipaikkoja on runsaasti, mutta toisaalta muusikoita suhteessa ainakin yhtä paljon, joten keikkojen buukkaamisessa saa olla todella aktiivinen.
Custom-kitara ja Fender-klangi
Kalle Kalima on etupäässä sähkökitaristi, ja hänen pääasiallinen työvälineensä on saksalaisen Frank Deimelin rakentama Severus custom-kitara. Soitin toteutettiin yhdessä tehdyn suunnittelun pohjalta, jossa yksi lähtökohta oli hyvä soittoergonomia.
– Vaikka rungon muodon lähtökohtana oli Fender Jaguar, kitara toteutettiin kahdella sarvella ja soololovilla. Tavoitteena oli soitin, joka istuisi hyvin sylissä, mutta jota olisi mukava soittaa myös hihnan kanssa. Siksi rungossa on ergonomiaa parantavia muotoja niin edessä kuin takana, Frank Deimel kertoo sähköpostitse.
Instrumentin erottaa Jaguarista myös se, että Deimel käytti kaulan ja rungon yhdistämisessä liimaliitosta pitkältä matkalta soivuuden maksimoimiseksi. Itse runko on valmistettu yhdestä palasesta Hondurasin mahonkia sekä kolmesta palasta Sipo-mahonkia. Otelauta puolestaan on ruusupuuta.
Oma erikoisuutensa Deimel Severus -kitarassa on sen mikrofonisysteemi, joka antaa monipuolisen soundikattauksen vailla hurinoita. Keskellä oleva Joe Bardenin Telecaster-mikrofoni ei koskaan toimi vain yksistään, vaan kytkeytyy joko kaula- tai tallamikrofonien kanssa, jotka niin ikään voi kytkeä kahdestaan samanaikaisesti päälle. Lisäksi kaikki soundit voi vielä sekoittaa L.R.Baggsin pietson kanssa. Sille on kitarassa oma ulostulo, joten pietsosignaalin pystyy ajamaan erilliseen vahvistimeen.
Vahvistimina Kalima suosii Fenderin comboja, kuten Hot Rod- tai Blues Deluxea, Twiniä ja Super Reverbiä. Lisäksi arsenaalista löytyy yksi Mesa Boogie. Oleellista on yleensä kahden vahvistimen käyttö stereona, jonka lisäksi mukaan tulee myös pietsosoundi.
Klima Kaliman ”Chasing Yellow” -levyllä (2007) kitarasoundi on mukavasti särön ja puhtaan välimaastossa. Merkillepantavaa on se, että särö tulee yksinomaan pedaaleista, joita usein nimenomaan on vaikea saada toimimaan puhtaan fendermäisen klangin päällä. Se on kuitenkin tässä tapauksessa lähtökohta.
– Säädän nuo Fenderin vahvistimet aina puhtaalle. Minulla on ihan tietyt säädötkin niihin: treblet neloselle, basso ja middle nollaan. Jos kyseessä on Fenderin Twin, laitan kaikki neloselle. Kaiku taas on aina kakkosella tai nelosella. Särösoundin teen usein uusiseelantilaisella Hot Cake -pedaalilla, mutta käytän myös Ratt-pedaalia. Samoin Danelectron poljinta käytän säröön joskus, Kalle kertoo.
Bändisoiton ohella Kalima tekee keikkoja yksin Pentasonic-projektissaan, jota on kuultu kotimaassakin Flow-festivaalilla. Projekti on julkaistu myös äänitteenä, joka tallennettiin vanhassa DDR:n radion kamarimusiikkisalissa. Pentasonicin lähtökohta on Bossin RC-50 -sämpleri, josta Kalle ajaa kolme synkronisoitua luuppia kolmeen eri vahvistimeen.
– Sen lisäksi sain idean ajaa kitaran pietsosoundin neljänteen vahvistimeen. Mukana on myös toinen sämpleri, joka ei ole välttämättä synkronisoitu, ja se taas ajetaan viidenteen vahvistimeen. Kun sitten vielä sijoittelen vahvistimet yleisön ympärille, muodostuu surround-soundi. Klubeissa asetan kaksi vahvistimista yleisön taakse jalustoille ja kolme eteen. Päätin, etten käytä läppäriä, Abletonin Liveä sun muuta. Eli yleisö voi tavallaan seurata, mitä lavalla teen.
Eikös Pentasonic ole aika vaativa juttu ihan jo fyysisenäkin suorituksena?
– Onhan se. Siinähän sitä on aika yksin, jos jotain menee pieleen tai yleisö ei ole mukana. Setit eivät kylläkään ole vain yhtä kappaletta, vaan soitan väleissä levyllä olevia lyhyitä kolmen minuutin biisejäkin, joissa ei ole mitään sämplejä tai efektejä. Homma olisi aika tylsää, jos se perustuisi vain sämpleille. Ongelmana noissa keikoissa on nimenomaan työn määrä. Kamojen kasaamiseen ja soundcheckiin menee pari-kolme tuntia, sitten on itse keikka, ja sen jälkeen kamat pitää vielä purkaakin. Vaikka keikka olisi Berliinissäkin, niin koko hommaan menee tuollainen seitsemän-kahdeksan tuntia.
Monelta kantilta
Kalle Kalima tuntuu muusikkona löytäneen sen ”oman äänen”. Yksi vaikutin sen löytymiseen lienee ollut monipuolinen musiikin kuuntelu; jazzin ohella palettiin on kuulunut paljon rock- ja popmusiikkia, elektronista musiikkia, uutta taidemusiikkia ja erilaista maailmanmusiikkia. Esimerkiksi Klima Kaliman levyillä onkin aika vähän perinteistä jazz-harmoniaa.
– Ehkä harmoniapuoleen on vaikuttanut se, että pitkään opiskelin musiikkia aika monelta kantilta, myös taidemusiikkia ja sen harmoniaa. Käytin aikaa esimerkiksi klassisen kontra≠punktin opiskeluun, vaikka en siinä mikään mestari olekaan. Sieltä olen saanut joitain jazzista poikkeavia ideoita esimerkiksi äänenkuljetukseen.
Vaikka tekniikka on viime kädessä kykyä ilmaista itseään, niin voi sanoa ihan objektiivisesti, että sinulla on hyvä tekniikka sähkökitaristina. Heruisiko vielä lopuksi lukijoille joitain vinkkejä harjoittelua ajatellen?
– No, näin vanhempana toivon, että olisin treenannut enemmän, Kalle nauraa. Nyt kun olen työelämässä ja on perhettäkin, niin aikaa ei enää ole samanlailla. Treenasin aikoinaan juuri tarpeeksi, jotta pystyn tekemään sen mitä nyt haluankin. Harjoittelussa ei tietenkään ole kysymys pelkästään tunneista, mutta kyllä nekin merkitsevät. Sanoisin, että jos aikoo alalle, niin treenitunteja olisi hyvä olla 30–50 viikossa. Itselläni se oli jotain 25. Samoin on hyvä hieman suunnitella harjoittelua ja olla kurinalainen, pitää ehkä treenipäiväkirjaa, ja katsoa ettei vain jauha sitä minkä jo osaa. Kannattaisi koittaa nähdä ne omat vahvuudet ja heikkoudet ja suunnitelmallisesti parantaa niitä, Kalima kiteyttää haastattelun lopuksi.
•••
Kalle Kaliman nykykuulumiset voi tarkistaa hänen nettisivustoltaan.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2011. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
