Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin.Kertojana Nino Laurenne.
Astun sisään Sonic Pumpiin, jossa puhaltavat muutoksen tuulet. Ykköstarkkaamossa käy kova kuhina – siellä asennetaan kolmen miehen voimin uutta äänentoistoa. Kyseessä on kolmentoista Genelecin muodostama Dolby Atmos -järjestelmä, jollaisia löytyy tällä hetkellä vain kourallisesta pajoja. Systeemi rakentuu ”The Ones” -malliston kaiuttimista (juttu Riffissä 1/2018), eivätkä uudistukset tähän lopu. Sonic Pumpia on juuri laajennettu ja samalla ykköstarkkaamoon asennettiin uusi AVID S6 M40 Control Surface. Nino Laurenne kertoo, että muutos on suuri.
– Olen työskennellyt viisitoista vuotta pelkästään analogi-SSL:llä. Ei ikinä millään muulla. Nyt pöydässä on iso hiiri. Laitoin ekaan miksaukseen UAD:n SSL:n masterkompuran, että mulla olis jotain tuttuja juttuja, johon nojata.
Ensimmäisen hyppynsä digimaailmaan Laurenne aikoo tehdä miksaamalla jonkin vanhan sessionsa uudelleen.
– Tarkoitus on tehdä se täysin ”in the box”. Sessiosta löytyy se vanha masteri, joten voin vain napin painalluksella vertailla kuinka paljon on eroa. Uskon, että mun estetiikka on vielä siellä, mutta on jännää kuulla miten paljon eroa tulee.
Ari Koivunen: Fuel for the Fire
(Sony, 2007)
Laurenne aloittaa ikimuistoisimmalla sessiolla, eli maailman ainoalla Idols-hevilevyllä.
Vuonna 2007 Idols-laulukilpailu oli jotakuinkin suurimmillaan Suomessa. Voidaankin puhua koko kansaa koskettaneesta ilmiöstä. Kilpailun ensimmäisinä vuosina jokainen Idols-kokoelmalevy ylitti kultalevyrajan, kuten myös Idols-voittajan oma levy. Poikkeuksena vuoden 2006 albumi. Odotukset olivat korkealla.
Nino Laurenne saa soiton noin kaksi kuukautta ennen kisan finaalia Sonyn A&R-puolella tuolloin työskenneeltä Pete Eklundilta.
– ”Idolsissa on nuori hevijäbä joka on menossa hyvää vauhtia kohti voittoa. Sille pitäisi tehdä levy, voitti tai ei.”
Ja voittohan siitä tuli.
Levyn valmistelu alkoi siis hyvissä ajoin ennen voittoa. Toiseksi tuottajaksi valittiin Ninon vanha kaveri Pasi Heikkilä. Kun jäähallissa juhlittiin finaalia, oli Koivusen levyn biiseistä lauluja lukuunottamatta jo puolet äänitettynä. Albumin valintaan on Laurennella monta syytä. Vaikka kyseessä oli hänen ensimmäinen major label -albuminsa, on päällimmäisenä muistoissa projektin tappava tahti. Kun voittaja oli selvillä, kiidätettiin Koivunen jo seuraavana päivänä studioon.
– Vauhti oli sitä luokkaa, että kun me vielä laulatettiin vikoja pätkiä, Jesse Vainio jo miksasi toisessa tarkkaamossa. Koivusta ei saanut päästää kotiin nukkumaan, sillä oli riski, ettei häntä saa ajoissa hereille. Arilla oli parhaimmat unenlahjat mitä olen nähnyt. Kello oli kaksi iltapäivällä, Ari nukkuu tarkkaamon sohvalla, kännykkä korvan juuressa. Soitettiin sille, ja katottiin vieressä, kun puhelin soi niin kauan että akku loppui. Sen jälkeen nostettiin sohvaa pystyyn ja mies tokeni juuri ennen lattialle valahtamista.
Ja samaan aikaan paukkaa ovelle Vainio vaatien lisää materiaalia miksattavaksi. Tahti oli niin kova että loppumetreillä ei nukkunut enää kukaan.
– Jos tolla tavalla pitäis tehdä koko ajan, niin ei tulis mitään, Nino jatkaa.
Levyn työstö alkoi kappaleiden etsimisellä. Laurenne ja Eklund Sonylta ottivat yhteyttä tuttuihin hevikavereihin, joiden kädenjälkeen voi luottaa. Hän kutsuu biisimateriaalia täsmäiskuiksi, sillä ylimääräistä pois raakattavaa ei juurikaan ollut. Säveltäjinä olivat Marco Hietala, Janne Joutsenniemi, Timo Tolkki, Jarkko Ahola, Tuomas Heikkinen, Kimmo Blom, Laurenne, Heikkilä ja Tony Kakko, joka myöhemmin julkaisi kappaleen myös yhtyeensä Sonata Arctican albumilla.
Koivusella ei ollut juurikaan sanaa albumin materiaaliin. Levyhän oli jo melkein valmis. Tämä on kuitenkin aivan normaali käytäntö tämän tyyyppisissä kilpailuissa.
Bänditaustan omaava Laurenne pohtii, että se on kaksipiippuinen juttu.
– Hevissä on normihommaa, että bändi tekee ite. Kakkoslevyllään artisti oli jo enemmän mukana. Se oli muutenkin enemmän bändilevy. Eka levy myi tuplaplatinaa, toka just ja just kultaa ja kolmatta ei enää tehty.
Ari Koivunen oli käynyt jo ennen studiota läpi hirvittävän Idols-myllytyksen, jossa kilpailijoita grillattiin päivittäin eri medioissa. Jonkun kisaajan naama oli iltapävälehtien etusivulla joka päivä.
– Kyllähän hänestä näki että aikamoinen väsymys oli päällä. Ensin Idols-mylly läpi ja sitten me tullaan siihen kauheella innolla että ”Nyt aletaan tekemään perkele hevilevyä!”
Siihen päälle vielä levy-yhtiön painostus. Mutta eihän se poikkea mitenkään muista Idols-levyistä.
Jos tämä ei ollut vielä tarpeeksi uuvuttavaa, niin lisätään siihen nuoren pojan taipumus syömättömyyteen. Kun ei vaan ole nälkä.
– Kerran kuului kolahdus tarkkaamosta, kun kaveri otti polvea siellä. Pitäiskö nyt syödä jotain?
Kun aikataulu on noin tiukka, ei biisien treenaamiseen ole liiemmin aikaa. Ammattisoittajat pystyvät tietenkin hoitamaan homman lapuista, mutta laulamisen kanssa on hieman mutkikkaampaa.
– Laulajathan haluis pyöritellä niitä biisejä rauhassa ja laittaa vähän omaa juttua sekaan. Mutta tässä tapauksessa kaveri joutui tulemaan studioon ja pääsääntöisesti vaan kuunneltiin biisi, että ”nyt sä vedät näin.” Se opetteli ne siinä ja sitten vaan koppiin vetämään. Onneksi Arilla on aika vankka karaokelaulajan tausta, niin se on tottunut ottamaan biisit aika nopeasti haltuun. Ja koska on laulanut melodista heviä pienen ikänsä, niin biisien vaatima estetiikka oli hallussa. Homma oli yllättävän kivutonta.
Eikö tällaisen myllytyksen keskellä Laurenteelle tullut ollenkaan pistoa sieluun, että tässä riistettäisiin nuorta herkkää sieluparkaa?
– Ai huono omatunto? Että olisin joku paha setä? Jälkeenpäin kun miettii, niin olis ehkä pitänyt, mutta sitä oli itekin niin fiiliksissä. Ja pakkohan levy oli valmiiksi saada.
– Omasta puolesta voin sanoa, että jokainen tuota levyä tekemässä ollut oli aivan täpinöissään. Mitä muutakaan siinä olis voinut tehdä? Kaveri oli tehnyt sopimuksen ja oli käsittääkseni aivan fiiliksissä levyn soittajista ja tyypeistä jotka oli hänelle biisejä tehnyt. Ari on muutenkin tyyppinä sellainen, ettei helpolla ala valittamaan. Se vaan painaa menemään. Jälkeenpäin kun ajattelee, niin toi oli kyllä huonoin ajankohta laulajalle alkaa tekemään levyä. Mutta hyvinhän se siellä vetää.
Laurenne lisää, että kilpailijat eivät aina ymmärrä mihin he sopimuksen kirjoitettuaan ryhtyvät. Sitä ryöpytyksen määrää ei voi kukaan ymmärtää.
– Levyn jälkeenhän alkoi vielä kolmas ryöpytys, kun keikkailu alkoi. Ja toka levy laitettiin heti vuoden sisällä perään. Jos Ari olis ollut yhtään viinaan menevä mies, niin ei olis homma hoitunut. Onneksi ei ollut, vaan hoiti kaikki hommat erittäin hienosti.
Ja sen verran hyvin hoitikin, että nyt albumia kuunnellessaan Nino Laurenne ei muuttaisi siltä mitään.
– Hyviä biisejä, kovat soittajat ja kova miksaaja ympärillä. Hyvä draivi ja näyttämisen halu kaikilla. Ei sellaisella tiimillä voi mennä pieleen. Kunhan liidilaulu on tarpeeksi kovalla niin loppu kyllä hioutuu ajan kanssa kohdilleen. Se on sen ajan sillä tempolla tehty hyvä levy, jota oli kiva tehdä. Ainutlaatuinen kokemus.
Fuel for the Fire myi ilmestymisvuonna tuplaplatinaa. Ifpin tilastojen mukaan sitä on myyty tähän mennessä 69 149 kappaletta. Fuel for the Fire on eniten myynyt Idols-voittajan levy Suomessa.
Lost Society: Fast Loud Death
(Nuclear Blast, 2013)
Nino Laurenneen otetaan yhteyttä Saksasta, Nuclear Blast -levy-yhtiöstä;
– ”Kun sulla on toi trash-menneisyys, niin meillä on bändi joka on voittanut meidän skaban. Voisitko tuottaa?”
Kyse oli jyväskyläläisestä Lost Societysta, joka oli juuri voittanut Nuclear Blastin järjestämän Global Battle of the Bands -kilpailun Lontoossa. Kaikki yhtyeen jäsenet olivat tuohon aikaan alle kaksikymppisiä. Bändi ei tehnyt Ninoon suurtakaan vaikutusta.
– Kuuntelin jotain livepätkää, onpa räimettä, totesin. Noh, pantiin äijät lauteille, kuuntelut kaikille ja antaa mennä. Kuuntelin vähän aikaa, että mitä hittoa tuolla tapahtuu?
Lienee syytä lisätä, että järkytys oli positiivinen. Ensi kohtaaminen oli muutenkin unohtumaton. Poikia katsellessaan Ninosta tuntui kuin olisi tuijottanut teini-ikäistä itseään.
– Tehän näytätte ihan samalta kuin mä kakskytviis vuotta sitten. Injun-lippis, valkoiset varsilenkkarit ja bändipaita päällä.
Laurenne on tehnyt kaikki yhtyeen albumit. Hänelle kaikki kolme levyä ovat yhtä ja samaa sessiota. Jokaisessa on tehty asiat samanlaisella flowlla ilman mitään suurempia ongelmia. Nuoruuden energia on tarttuvaa lajia.
– Jätkät on parhaita kavereita keskenään. Se niiden sekoilu ja keskinäinen vittuilu… mä olen nelkytkuus ja voisin olla niiden faija, mutta niin sitä vaan huomaa laskeutuvansa samalle älykääpiötasolle.
Itse sessioissa ei ole mitään ikimuistoista. Kyse on vain ”uskomattomasta paketista” nimeltä Lost Society.
– Pitkään aikaan ei ollut tullut vastaan sellaista bändiä, joka skulaa kuin he. Nyt menee biisit niin kuin niiden pitää mennä. Musa ei ehkä ole mitään uutta. Kyllä noi rässiriffit on kuultu, mutta se vastustamaton energia ja kun se yhdistyy aivan huikeaan talenttiin, niin se on siinä. Kuulee, että ne treenaa seitsemän kertaa viikossa.
Aloitettiin äänitykset. Tässä vaiheessa yleensä mietitään olisiko olemassa jotain soundireferenssejä. Ei ollut, eikä tarvinnut.
– Riffeissähän kuulee ne Anthraxit ja Testamentit. Kun homma on tolla tasolla, jätkillä sataprosenttinen varmuus siitä mitä ne tekee, niin eikun punasta päälle ja jauhamaan. Siinä sulle referenssiä! Tässä luodaan referenssiä!
Homma oli muutenkin Ninolle helppoa, sillä ei Lost Societyn kaltaisia bändejä voi liiemmin alkaa tuottamaan. Niillä kun paketti on jo hyvin kasassa. Demolla ja levyllä kappalemateriaalin eroavaisuudet ovat yleensä hyvin pieniä. Metallipuolella tuottaminen onkin monesti enemmän soundituottamista.
– Popissa musaa on helpompi muokkaa mihin suuntaan tahansa. Kantridemo voi ulos tullessaan olla vaikka iso syntikkasolovari. Hevissä ne muutokset on pienempiä. Tuottajahan tosi usein myös miksaa ne.
Biisit äänitettiin noin kolmessa viikossa ja niitä miksattiin noin kymmenen päivää. Ninon mielestä näin perinteistä kamaa ei kannata alkaa kauheasti hinkkaamaan.
– Kun hevilevyä tehdään varsinkin tuollaisen porukan kanssa, homma on aika suoraviivaista ja nopeeta. Äänitetään rummut ja fiksataan mitä fiksataan.
Basson Laurenne äänittää usein vasta kitaroiden jälkeen.
– Joskun uran alkuaikoina kävi niin, että olin äänittänyt bassoa vähän huonosti soitetun epävireisen demoskeban päälle. Kun alat äänittämään lopullisia kitaroita, niin välillä basso on ollutkin epävireessä ja yleensä vielä ylävireessä, kun sitä aletaan hakkaamaan kunnolla. Kaikki bassolainit sekä fillit on musta mukavampi äänittää tiukkojen komppikitaroiden kanssa. Kun skitta ja rummut on äänitetty, on perusta kasassa.
Ensimmäisissä sessioissa bändin rumpali ei ollut ihan samalla tasolla kuin muut. Kertoo paljon nuoren bändin asenteesta, että sekin asia korjaantui.
– On poikkeuksellista, että kun opastat nuorta jannua, että näitä asioita pitäisi parantaa niin seuraavalla levyllä se on tehnyt ne tarvittavat korjaukset.
Kaikki biisit äänitettiin klikin kanssa, vaikka vanhoja ”klikittömiä” trash-bändejä yritettiinkin kunnioittaa. Lost Societyn kohdalla metronomin käyttö kuulosti luontevalta.
– Rumpuja äänitettäessä yhdeksänkymmentä prosenttia hevibändeistä vetää yksin, demokitara korvassa. Jotkut vetää jopa ulkomuistista pelkän klikin päälle. Nää taas oli samassa huoneessa puoliympyrässä luurit päässä, mikä on hyvä juttu. Jos siinä vaiheessa tarvii vielä muuttaa vaikka biisin rakennetta, se on helpompaa.
Rumpuja äänitettäessä tuottajan pitää katsoa aina tilanteen mukaan, miten mennään. Joskus on parempi että rumpali soittaa yksin. Jotkut taas haluavat soittaa pätkä kerrallaan, mikä hiukkasen kummastuttaa Ninoa.
– Siinä vaiheessa menee vähän fiilis itselläkin painella sitä punaista, kun soitosta katoaa se legendaarinen kaari vaikka biisi kasattais lopussa miten pätkistä tahansa.
Nino Laurenne muistelee lämmöllä Lost Societyn debyyttilevyn sessioita. Vaikka bändi oli ”sairaan kovassa iskussa” ja voimiensa tunnossa, oli heillä mukana hieno nöyryys ilman mitään turhia pokkurointeja.
– Ne kuunteli mitä sanottiin, vaikka olisivatkin voineet ajatella, että ”älä tule pappa neuvomaan”.
The Rasmus: Dark Matters
(Playground Music, 2017)
Nino Laurenne työsti The Rasmuksen viimeisimmän albumin sessioissa yhteensä viisi kappaletta. Kaksi niistä on julkaistu tähän mennessä. Teardrops näki päivänvalon singlen B-puolena ja Wondermanista tuli Dark Matters -albumin kolmas single. Tarina alkaa kolme vuotta ennen albumin julkaisua.
– Sain soiton Paulilta (Rantasalmi, yhtyeen kitaristi-tuottaja), että kiinnostaisko lähteä tekemään Rasmusta? Nyt haluttais jotain aivan muuta, jotain raskaampaa.
Wondermanin demolla oli jopa tuplabasaria, joka oli täysin ennenkuulematonta The Rasmuksen kohdalla. Alkuun oli puhetta, että tuplat koodattaisiin biisiin, sillä rumpali Aki Hakala ei ollut koskaan sellaisia soittanut.
– Ei käy, mä haluun että se soitetaan. Laitettiin klikki loopille, ja Aki soitti sitä niin kauan, että lähtee. Ja kyllähän se loppujen lopuksi ne sieltä takoi.
Laurenne muistelee hilpeätä fiilistä, kun pari miljoonaa myyneet muusikot hihkuvat innosta kun tuplabasarit jauhaa ja baritoni-kitarat möyryää.
Vaikka bändillä oli selkeä visio omasta jutustaan, sai Wondermanissa kuulua kuitenkin Laurennen oma soundi.
– Hienoa rohkeutta bändiltä, että uskaltaa lähteä tekemään tollasia juttuja. Toisaalta, helkkarin hyvä biisi ja jäbät tietää tasan tarkkaan mitä ne tekee. Kyllä noin voi tehdä.
Koska edettiin biisin osalta semiraskaissa tunnelmissa, halusi Nino kaivaa myös laulaja Ylösestä rankempia elementtejä esiin. Pienellä ”potkimisella” lauluun saatiinkin hieman rosoa. Muriseva Lauri Ylönen oli kuitenkin liikaa.
– Pauli sano mulle, ”Kato Nino, me ollaan kuitenkin pohjimmiltaan poppibändi.” Sitten ne äänitti laulut keskenään tossa mun työhuoneessa. Ja helkkarin hyvät laulut tulikin, mutta oli pakko sanoa niille, että mä olisin jättänyt ne edelliset voksut sinne.
– Mutta kai Rasmuksen kaltaisella bändillä riittää, että siellä on vähän tuplia ja baritonia. Laulujen pitää olla ihan pop. Ja varmasti oikea päätös olikin. Ehkä se olis ollut liikaa. Jos Rasmuksella joku punainen lanka pitää olla, ehkä se on sitten se Laurin laulu.
Hevihomma oli bändille täysin vierasta aluetta. ”Liidaa sinä”, oli yhtyeen ohje Laurennelle. Kun tarvittiin dempattua kitaraa, piti Ninon opastaa Rantasalmea missä kohtaa kämmenen pitää olla hyvän demppisoundin aikaan saamiseksi. Hyvinä soittajina jutut saatiin tietysti nopeasti haltuun.
– Oli aika hauskaa tavallaan opettaa heitä soittamaan heviä. Semmonen pikakurssi heviin.
Viittä biisiä tehtiin yhden trash-levyn verran, eli kaksi viikkoa. Ja siihen miksaukset päälle. Jossain vaiheessa
Jonas W. Karlsson koodasi vielä koneosastoa mukaan.
Erikoisen sessioista tekee se, että kun kappaleet saatiin valmiiksi, ne laitettiin mappiin odottamaan. Sen jälkeen yhtyeestä ei kuulunut mitään. Kuluu kaksi vuotta ja yhtäkkiä bändin suunnalta aletaan kyselemään krediittejä.
– ”Siis mitä?”, kysyi hämmästynyt tuottaja.
– ”Me ollaan nyt julkaisemassa tätä”, oli vastaus.
Laurenne kertoo, että kun yhteydenotto viimein tuli, oli fiilis makia.
– ”No, onko tän joku miksannut?” Sain sen kuultavaksi, niin sehän oli se mun miksaus. Tällaista on maailmanluokan bändin toiminta. Mulla ei ole edes hajua missä kaikkialla tuota levyä on tehty ja monta tuottajaa siinä on. Ero hevilevyihin on, että niissä yleensä sama soundi läpi koko levyn, mutta popimmassa kamassa saattaa joka biisissä olla eri soundi.
The Rasmus on isoin bändi mitä Nino Laurenne on tehnyt. Vaikka yhtye tehnyt paljon levyjä, oli heillä samanlainen poikamainen innostus kuin Lost Societyn pojilla.
– No, Rasmukset ei hyppineet seinillä kuten Lost Societyn kundit, sama innostus kuitenkin.
Palaan lopuksi osion alkuun tiedustelemalla mikä Nino Laurennen soundi sitten on? Mihin kaikkeen mies taipuu?
– Noh, mä olen pääasiassa tehnyt aina raskaampaa musaa. En mä kantrilevyä pystyis tekemään. Pitäis tietää niin paljon asioista, joista mulla ei ole mitään haisua. Pitää myöskin osata sanoa ei. Mun vahvuutena on ollut myös, että osaan pyytää apua. En tiedä tästä jutusta mitään, mutta joku tietää. Mieluummin mä annan jollekin samalla duunia ja tiedän että tulee priimaa. Lopputulos on paras kaikille.
Studioisäntä
Nino Laurenne pyörittää tuottamisen ohella Sonic Pump -studiokompleksia. Studion tiloissa toimii yli kaksikymmentä alivuokralaista. Heviä paikassa on tehty paljon.
– Sonic Pump on profiloitunut hevistudioksi, mitä se ei kuitenkaan ole ollut vuosikausiin. On hienoa nähdä studion loungessä vierekkäin istumassa räppäri, black metal -tyyppi ja gospeltyyppi. Kaikkia heitä yhdistää helkkarinmoinen innostus siihen omaan juttuunsa, mitä on aina hieno nähdä. Talo täynnä musantekijöitä – siksi tää on maailman paras duuni.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
