”Viemme kuulijat mukaan matkalle”, kuvailee Ritenour musiikkinsa olemusta ja tarkoitusta, eikä luonnehdinta lainkaan hassumpi olekaan. Kyllähän yli 40 uran varrella julkaistua soololevyä sisältävät niin runsaasti eri musiikkityylien yhdistelyä ja perinteiden peilausta, että kuuntelija voi hyvinkin ummistaa silmänsä ja uneksia sävelten kantamana itsensä milloin mihinkin maailman kolkkaan.
Lee Ritenourin ura alkoi 1970-luvulla studioista, joissa hän nopeasti kohosi A-listan harvalukuiseen eliittijoukkoon. Soiton taidokkuus ja soundien hienostuneisuus on tunnustettu aina, mutta samalla on usein sivulauseessa valiteltu sen oman äänen tai persoonallisen käsialan puuttumista. Voisiko tuo kaivattu ulottuvuus kuitenkin olla juuri nimenomaan se vaivattomuus, jolla Ritenour liukuu tyylistä toiseen ja tuntuu olevan aina yhtä kotonaan?
Kun Ritenour piipahti taannoin pitkästä aikaa Suomessa, mahtui ohjelmaan myös tapaaminen Tavastian kaikkea nähneessä takahuoneessa. Aluksi näytän Ritenourille brittiläistä Guitar-lehteä vuodelta ’79, jossa kannessa on hänen kuvansa ja sisällä haastattelu jo tuolloin menestyksekkään studiokauden sekä alkaneen soolouran tiimoilta. Vieläkö tuo vaihe muistuu mieleen?
– Vau, johan on pitkä aika tuosta, mutta muistan sen vielä, hän naureskelee.
Silloin haastattelussa mainitaan useaan otteeseen, että melodialla on keskeinen osa soitossasi. Onko näin edelleenkin?
– Ehdottomasti. Ikää on tullut lisää, ja mielestäni artistina olen ottanut haasteita ja kokeillut erilaisia tyylejä laajemmin kuin tuolloin varhaisessa vaiheessa. 6 String Theory -levyllä on mukana klassista ja yhdistelen eri tyylejä. Samoin viimeisimmällä Rhythm Sessions -albumilla taas mukana oli rytmisektio tähtisoittajista. Lisäksi olen tuottajana nyt paljon kokeneempi kuin aikoinaan. Ensimmäisille albumeilleni keräsin materiaalia sieltä täältä, mutta nykyisin lähden tekemään levyjä hyvin tarkoin määritellyllä suunnalla.
Samaan hengenvetoon Ritenour tähdentää, ettei melodisuus tarkoita vapaata maalailua tai pulssitonta ajelehtimista.
– Kannattaa muistaa lisäksi, että olen mielestäni hyvin rytminen soittaja, rytmillä on suuri merkitys minulle musiikissa – alkaen jo siitä kun kuuntelin teini-iässä Motownin levytyksiä. Ehkä tästä syystä en koskaan ole ollut ihan suoraa jazzia soittava kitaristi. Tyylini kitaralla, sävellyksissä ja tuotannossa toimivat yhdessä ja kuulun vanhaan koulukuntaan, jossa ajatellaan albumeja kokonaisuuksina.
Vanhan haastattelun lopussa kerroit, että olet menossa Brasiliaan levyttämään, ja nythän tiedetään, että brasilialaisesta musiikista on tullut urallesi yksi tärkeistä suuntaviivoista.
– Pitää paikkansa. Tapasin vaimoni Brasiliassa ja poikani Wesley on puoliksi brasilialainen. Vuonna ’79 äänittämäni albumi Rio oli ensimmäinen levyni, jolla soitin vain akustista kitaraa, ja pari sen biiseistä on edelleenkin mukana ohjelmistossani. Syvennyin brasilialaiseen musiikkiin vielä enemmän tuon jälkeisinä vuosina ja pääsin soittamaan ja levyttämään monien suurimpien sikäläisten tähtien kuten João Boscon, Djavanin, Caetano Veloson ja Ivan Linsin kanssa.
Lisäksi urallasi toistuvia musiikillisia teemoja ovat vaikutteet Wes Montgomerylta ja klassisesta musiikista.
– Wes Montgomerysta olen aina pitänyt sekä hänen virtuoosimaisuutensa ja rytmikkyytensä vuoksi, että erityisesti hänen soundinsa takia: soundi oli reilusti edellä aikaansa – eikä pelkästään jazz-levytyksillä, vaan myös viihteellisemmissä projekteissa tai Jimmy Smithin kanssa. Wesin soitto oli juuri taskussa, kun taas monet jazz-kitaristit ovat enemmän rytmin päällä. Hyviä soittajia he ovat tietysti, mutta minuun vetoavat rytmin hallitsijat, myös muillakin soittimilla, kuten Stanley Turrentine, Sonny Rollins, John Coltrane ja Stan Getz, joilla on oma käsityksensä taimista. En silti tavoittele tarkkaa toisten tyylin kopiointia, muutoinhan voisi suoraan ottaa kuunteluun alkuperäisen artistin levytyksen.
Työvälineet nätille soundille
Kiertueelle Ritenour otti mukaansa kaksi komeaa Gibsonia, joista toinen oli hänen nimikkoversionsa klassisesta huippumallista L-5.
– Tämän kaula on tarkka kopio minulla olevasta vuoden ’49 yksilöstä, mutta runko on pienempi kuin L-5:ssa normaalisti ja olen täyttänyt sen vaahtomuovilla, joten se ei soi akustisesti. Mikkinä on kelluva Johnny Smith. Kitaran ainoa huono puoli on sen hinta: kun Gibson toi sen markkinoille, hinnaksi ilmoitettiin melkein 10 000 dollaria. Kysyin, kenellä on varaa näin kalliiseen soittimeen, mutta he sanoivat, että lääkärit ja lakimiehet ostavat tällaisia, Ritenour kertoo sylissään pitämästään soittimesta.
Toinen Gibson oli hienolla loimukannella varustettu Les Paul.
– Minulla ei pitkään aikaan ollut hyvää Les Paulia, koska olin aikoinaan myynyt ’59 LP:ni liian halvalla. Tunsin Mike McGuiren Gibsonin Custom Shopista jo lapsuudesta – kävimme samoilla kitaratunneilla – ja pyysin tekemään samanlaisen. Heiltä löytyikin 15 vuotta varastoidut puut ja kolmessa kuukaudessa niistä tehtiin tämä kitara. Eräänä päivänä studion ovikello soi ja lähetti toi kitaran. Tämä oli samana päivänä kun Les Paul kuoli, joten kirjoitin kappaleen For Les Paul levylle 6 String Theory. Mukaan tuli Pat Martino, joten kappaleessa on tupla-annos Les Pauleja.
Kiertueen kolmantena kitarana oli nailonkielinen Yamahan Silent Guitar SLG-110N.
Sinulla ei nyt ole mukana kovinkaan monta pedaalia, mutta olet urasi aikana nähnyt efektilaitteiden kehittymisen ja varmaankin kokeillut melkein kaikkia niiden tullessa markkinoille.
– Studiomuusikkona ’70-luvulla minulla oli valtava pedaalilauta, mitä vain markkinoilta löytyi, ja niitä tarvittiinkin orkesteroinneissa paljon. Nykyään taas efektejä on tarjolla melkein liikaakin. Mutta valmistajissa on paljon erittäin hyviä ja laitteiden käyttäjät löytävät aina uusia tapoja. Minullekin lähetetään kokeiltavaksi uutuuksia ja testaan niitä, mutten ota moniakaan käyttöön, koska olen bändissäni ja levyilläni johtoääni ja minusta melodiaan ei tarvita juurikaan efektejä. Efekteillä saa hienoja värityksiä taustoihin ja sovituksiin sekä laulun alle, mutta selkeä ja simppeli soolosoundi on minusta paras.
Tavastialla Ritenourin pedaalilautaan kuului Live 6:n Pod X3 Live stereokaikua ja modulaatioefektejä varten, Ernie Ballin volyymipedaali, Aphexin optinen Punch Factory -kompressori, Lehlen vaihtokytkin Little Dual sekä Rodenbergin boosteri, josta vielä lisää.
Ei varsinaista kaiken kattavaa pedaalilautaa vaan kaksi toiminnallista kokonaisuutta ja lisänä monitoreihin teipattu viritys-mittari. Käy se näinkin…
Ennen haastattelua Ritenour bändeineen (Melvin Davis, basso; Sonny Emory, rummut; Jesse Millner, koskettimet) soitti perusteellisen soundcheckin, jossa kitaran upean kirkas sointi kuuluikin hienosti.
Taustalla oli vahvistimina kaksi Fenderin comboa ja niiden keskellä Mesa/Boogien nuppi kaappeineen, mutta arvaus niiden rooleista – Fender puhtaille ja Mesa/Boogie särölle – osoittautui vääräksi.
– Noin se ei mene. Kaikki kolme vahvistinta ovat käytössä koko ajan. Keskivahvistin on täysin kuivana ilman mitään efektejä. Fenderit saavat efektit ja äänimies säätää balanssin salin mukaan: jos tarvitaan lisää ilmaa sointiin, hän avaa Fendereitä enemmän. Enimmäkseen balanssi on tasoissa keskivahvistimen ja laitojen välillä. Vahvistimet ovat kaikki hyvin puhtaalla, mutta kun säröä tarvitaan, käytän saksalaista Rodenbergin pedaalia, jossa on erinomainen dynamiikka ja presence. Nämä yleensä puuttuvat säröpedaaleista, Ritenour selittää keikkasoundin asetuksia.
– Studiossa äänittäessäni toimin eri tavoin ja käytän vahvistimien omia säröominaisuuksia. Uusilla levyillä olen käyttänyt Mesa/Boogien pieniä Transatlantic TA-15:ä ja TA-30:ä, jotka on suunniteltu bluessoittoon, mutta toimivat minullakin hyvin.
Pari tuoreinta levyäsi, 6 String Theory ja Rhythm Sessions, ovat olleet yhteistyötä monien hienojen soittajien kanssa. Eikö tällaisessa tilanteessa sinulle jää vähemmän soittoaikaa?
– 6 String Theory oli tarkoitettukin yhteistyöksi, juhlistamaan kitaraa ja 50 vuottani soittajana – levy ilmestyi 2010 ja aloitin soittamisen kahdeksanvuotiaana (v. 1960). Mutta mielestäni Rhythm Sessionsilla soitan aika lailla. Ajatellaanpa Miles Davisia: hän soitti trumpettia sopivan määrän tuoden esiin persoonallisuutensa ja osoittaen suunnan, mutta antoi reilusti tilaa muille. Tämä on esimerkkinä minullekin, koska en erityisemmin pidä kitaran tunkemisesta kaikkialle levyn alusta loppuun. Tosin jonain päivänä teen vielä soololevyn ihan täyttä kitaraa.
Kun nyt esität kappaleita levyiltäsi keikoilla, kuinka tarkoin pyrit toistamaan levytettyjä versioita?
– Minusta kappaleet saavat kehittyä ja laajentua livenä. Levyn ollessa vielä tuore, saatan pysytellä kohtalaisen lähellä studioversiota, jolloin biisi tulee tutuksi, mutta kun bändi on jonkin aikaa soittanut kappaletta, alkaa tulla muutoksia ja saatetaan mennä aivan erilaisiin suuntiin kuin studiossa. Näin kappale ja ilmaisuni säilyvät tuoreina. Jos vuonna ’79 levytetty Rio Funk pitäisi aina soittaa samalla tavalla, joutuisin varmaan ampumaan itseni. Nyt voimme viedä tuon kappaleen miljooniin suuntiin ja samalla kuulijat mukaan matkalle.
Kuuden kielen teoria
Ritenourin juhlalevy, 6 String Theory, on oman taitelijauran tasavuosien juhlistajaksi melko poikkeuksellinen teos, sillä päivänsankari soittaa itse vain kahdeksassa kappaleessa, kun levyllä on niitä sentään 15. Lopuilla raidoilla pääosassa ovat arvostetut kollegat (toden-näköi-ses-ti myös ystäväpiiriin luettavat) sankarit kaikista mahdollisista ja mahdottomiltakin tuntuvista genreistä.
Listaan ovat nimensä kirjauttaneet kitaristit George Benson, Joe Bonamassa, Shon Boublil, Robert Cray, Vince Gill, Guthrie Govan, Tomoyasu Holei, B.B. King, Steve Lukather, Taj Mahal, Pat Martino, Andy McKee, Joe Robinson, John Scofield, Neal Schon, Slash, Mike Stern, Keb’ Mo’, eikä vaihteleva ja moniulotteinen rytmiryhmä ole sen vähemmän tunnettua ja arvostettua joukkoa.
Levyn nimissä järjestettiin myös kansainvälinen kilpailu, jonka palkintona oli neljä nelivuotista stipendiä Berklee College of Musiciin.
Vaikka Ritenourin omaa soittoa kuullaankin 6 String Theory -levyllä hieman niukemmin, ei kiinnostuneiden tarvitse jädä nälkäisiksi. Miehen kitarointia on nimittäin ikuistettu vuoden 76 jälkeen jo 42 soololevylle!
Ritenourin soitosta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista myös virallisia kotisivuja, jonka Music scores -osiosta löytyy nuotinnettuja kappaleita pdf-tiedostoina.
•••
Tämä arkistovalio-artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2013. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.