Bassoja, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset basistit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä bassoja” Nyt vuorossa Mikko Löytty…
Catwalkista, Q-Stonesta, Hurriganesista ja monesta muusta yhteydestä tunnettu Mikko Löytty on viime vuosina nostanut profiiliaan myös laulajana ja laulujen säveltäjänä. Tänä syksynä julkaistiin jo neljäs sooloalbumi, ”Höyhen”.
Laulaneensa Mikko Löytty kertoo nuoruudesta saakka, mutta kun aikoinaan kutsu kävi keikkaileviin bändeihin, hän keskittyi ”rokkibasson soittamiseen”. Laulu on kuitenkin hänen mielestään ”ehkä paras instrumentti maailmassa: ei mitään välikäsiä.” Vuosituhannen alussa, ensimmäistä soololevyään suunnitellessa Löytty tekikin päätöksen, että ”rohkeesti vaan kukin äänellänsä”. Nyt hän laulaa lähes kaikissa kokoonpanoissaan biisin tai pari illassa.
Ja niitä kokoonpanoja riittää: on blues-yhtye Slim Butler & Slim Cuts, ”rehtiä suomenkielistä rokkia” esittävä Lohkare, zydecoa soittava Crawfish Kings, bluesrockia ja progea yhdistelevä 5. Vuodenaika, lastenmusiikkia tekevä Herra Heinämäen Lato-orkesteri sekä Jaakko Löytyn bändi. Ja tottakai SF-Blues tekee aina vuosittaisen kiertueensa. Kaiken kaikkiaan hän toteaa olevansa todella tyytyväinen ja kiitollinen uravalinnastaan, vaikkei se aina taloudellisesti niin turvallista ole ollutkaan: ”Ois tää voinut huonomminkin mennä”, kuten hän uudella levyllään laulaa.
”Fender-basistiksi” itsensä luokitteleva Mikko Löytty toteaa, ettei hän ole koskaan omistanut kovin montaa soitinta. Nykyiset työbassot ovat olleet hallussa jo pidemmän aikaa, ja niistä jokainen perustuu Leo Fenderin aivoituksiin.
Tapasimme Mikko Löytyn Tampereen Onkiniemessä, jossa vanha trikootehdas tarjoaa treenitilat monelle tamperelaismuusikolle.
G&L-basso, ’80-luvun alusta
– ’90-luvun lopulle asti soitin kaikki keikat ja levytykset tällä G&L:n bassolla, jonka hommasin ilmeisesti jo vuonna ’82. Tiedän sen siitä, että soitan tällä eräällä videolla, joka on kuvattu kyseisenä vuonna ensimmäisessä Räikkärockissa Ylöjärvellä. Se oli Catwalk-yhtyeen aikaa. Sitä ennen soitin Music Man Sting Ray -bassolla, josta pidin todella paljon. Se kuitenkin varastettiin, mikä harmittaa vielä tänäkin päivänä; kyseessä oli kuitenkin ihan niitä ekoja Sting Ray -malleja. Sen seurauksena hankin sitten tämän, jossa on paljon Musaria, Presaria ja Jazz-Bassoa: kaula on järeä, mikrofoneja on kaksi ja ne ovat aktiiviset. Ne saa kytkettyä passiivisiksi ja myös yksikelaisiksi. Tähän ihastuin silloin, ja tällä soitin kaikki Q-Stone-levyt ja muut.
– Kyseessä on siinäkin mielessä laadukas basso, että vireen voi laskea aika matalaksi. Nyt olen virittänyt sen D:hen eli kaikki kielet ovat sävelaskeleen normaalia alempana. Esimerkiksi D-sävellajissa on mahtavaa, kun saa sen ala-D:n sieltä. Uudella levyllä soitin esimerkiksi Laulutyttö-kappaleen tällä vireellä. Hipshottiakin kokeilin joskus, mutta pudotus D:hen ei koskaan mennyt vireessä, joten luovuin siitä aika nopeasti.
– 1980-luvulla soitin G&L-bassoa melkein aina aktiivisena, laitoin napit niin, että soundi tuli niin lujaa ja tanakasti kuin mahdollista. Vasta myöhemmin löysin sen passiiviasennon. Silloin teki muutenkin paljon tyhmyyksiä. Minulla oli vanhat Marshal-lin bassokamat, kaksi kaappia ja nuppi. Pidin niistä todella paljon, mutta kun ääntä ei tullut tarpeeksi ”lujaa”, niin ostin jonkun transitorivahvistimen ja myin Marshallit halvalla. Nyt ne olisi arvokkaat.
Fender Jazz Bass ’64 & nauhaton Fender-hybridi
– Jazz Bass on suosikkibassoni, jonka tarina liittyy ystävääni Harri Rantaseen. Tapasimme ensimmäisen kerran 1970-luvun lopulla. Hän antoi minulle vinkin, että Kitarapajassa olisi tällainen, pitäisikö se hakea sieltä turvaan. Tämä tapahtui vuonna ’97 tai niillä nurkilla.
– Jazz-Basson metkuihin tottuminen kesti aika kauan G&L:n jälkeen, vaikka olinkin sellaisesta aina haaveillut. Mutta nykyään kun lähden keikalle ja aamulla mietin, kumman näistä otan, niin Jazz-Bassoon melkein aina päädyn. Hurriganesissa oli käytössä myös G&L, koska se kaljupäinen rumpali oli välillä sitä mieltä, että tästä ei lähtenyt jotain tarpeeksi. Niinpä sitten vaihtelin näiden väillä. Siinä bändissä soitin plektralla ja Eb-vireellä, joka on triolle tosi toimiva ja tanakka vire.
– Myös nauhattomaan bassooni liittyy Harri Rantanen, sillä ostin tämän häneltä joskus ’80-luvun lopulla. Nykyään häntä taitaa se kauppa jo vähän harmittaakin. Tässä on Presarin kaula ja Jazz-Basson runko, ja ilmeisesti ne molemmat on ’70-luvun alusta. En tiedä kuka tämän on varsinaisesti tehnyt, sillä Harrikin hommasi tämän tällaisena. Nauhatonta olen soittanut lähinnä levytyksissä, mutta nyt olen jälleen kaivellut tämän esiin, jotta tulisi treenattua enemmän. Aikoinaan nauhaton oli kyllä tehokkaassa käytössä, sillä Pastorius oli niin kova kolahdus, että kaikki yritti olla pastoriuksia. Nyt voisi olla jo vähän omaakin soundia. Tähän soittimeen vaihdoin aikoinaan aktiivimikit, samoin erilaisen tallan, jotta sain paremman sustainin. Olisko tällainen järeämpi talla ollut Pastoriuksellakin? Nykyään taidetaan ajatella enemmänkin niin, että tietyn ikäisiin bassoihin kuuluu ne tietynlaiset tallat.
Melodioiden etsimistä
Mikko Löytyn Höyhen-levyn muusikkokaartiin kuuluvat hänen itsensä ohella Jarkka Rissanen, Janne Louhivuori, Simo Laihonen, Anssi Salminen, Kepa Kettunen, Arto Piispanen, Kaisa Leskinen, Sakari Löytty, Jarkko Helin, Harri Raudaskoski, Nipa Niilola sekä Tapio Ylinen, joka myös on julkaissut levyn Eclipse-merkillään.
Kappaleet ovat kauttaaltaan Mikko Löytyn sävellyksiä. Niiden tekemistä hän kutsuu ”palapeliksi”.
– Joskus biisit lähtevät kitarariffeistä, ja välillä koko biisi voi olla yhtä riffiä. Toisaalta etsin melodioita. Joku voi jäädä kummittelemaan vuosiksi, ja sitten se pulpahtaa sieltä. Joistan kappaleista olen tehnyt vuosien varrella montakin erilaista demoa, mutta aina jokin on tökkinyt. Joku biisi taas tulee viidessä minuutissa, kuin tippuisi taivaalta. Esimerkiksi Laulutyttöni on uuden levyn kappaleista tällainen. Sehän on vähän sellainen pastissi, ajattelen, että se on ikään kuin ollut olemassa. Samoin Ois tää voinut huonomminkin mennä, sekin on vähän sellaista kantriperinnettä.
Sanoittajina kuullaan tällä kertaa Heikki Saloa, Esa Elorantaa, Jouko Mäki-Louhiluomaa sekä Teppo Nuorvaa.
– Me juteltiin Tepon kanssa puhelimessa kappaleista. Esimerkiksi Laulutytön sävellyksestä molemmat oli sitä mieltä, että tämä on ilmiselvästi rakkaustarina, klassinen sellainen: nuorena rakastuu, joutuu lähtemään kauas pois merten taa, sitten palaa, ja tyttö odottikin. Samasta kaavasta on tehty elokuvia ja kirjoja. Jouko Mäki-Lohiluoman sanoittamassa Ois tää voinut huonomminkin mennä -biisissä minua taas huvittaa se, että siinä asioita ilmaistaan ikään kuin tamperelaisesti, negaation kautta.
Totean, että mielestäni myös Löytyn laulutavassa kuuluu tamperelaisuus.
– Välillä kun noita lauluja äänitin, niin siellä tuli niin Tampereen murretta. Sitä pyrin vähän välttelemään, mutta kyllä siellä ärrät kuuluu.
Musan pitää hengittää
Höyhen-levyä äänitettiin Latostudion lisäksi Studio JJ:llä sekä Janne Louhivuoren Louhipajalla Espoossa. Louhivuori myös miksasi levyn. Pohjasessioissa ideana oli se, että ”perusbändi soittaa samanaikaisesti”. Myöskään klikkiä ei käytetty.
– Muistan kun nuorena luin amerikkalaisista lehdistä, että nyt ne käyttää click-träkkiä, niin minua jännitti, että mitenkähän sen klikin kanssa pärjää, kun se tulee Suomeen. Nykyään se on itsestäänselvyys, mutta välillä se tuntuu myös orjuuttavalta. Musa ei aina hengitä, sillä pienet tempon muutokset jossain kohdissa ovat ihan luonnollisia. Mutta suhteeni asiaan ei ole fanaattinen, ja joskus se klikki saattaa pitää jonkun tunnelman kasassa paremmin. Mieluummin kuitenkin ilman.
Ennen levyjensä äänityksiä Löytty tekee aina kotona kappaleista demot soittajille.
– Äänitän ne moniraitatallentimella, ja soitan kitaran ja basson rumpukoneen päälle. Siinä samalla siis myös sovitan kappaleet. Luonnollisesti ne kaverit, jotka sitten kappaletta levylle soittavat, tuo sitten oman juttunsa ja koukkunsa siihen.
Jääkö demoilta koskaan mitään lopulliseen versioon?
– Ei, paitsi että edelliseltä levyltä käytettiin yksi kitarariffi. Laitettiin se demo sinne alle pyörimään, ja soitettiin sen päälle, koska kitaraintron soundi oli niin hyvä.
Ibanezin orkesterikitaralla demonsa soittava Mikko Löytty kuvaakin itseään ”innokkaaksi kitaraharrastajaksi”. Bassonsoittoa hän treenaa edelleen lähes joka päivä.
– Tuntuukin, että oikeastaan vasta nyt alkaa tajuamaan mistä on kysymys. Joskus se harjoittelu on sitä, että treenaan uusia biisejä ja otan sieltä jonkun jutun ja katson miten se menee. Samoin mietin sormituksia ja sointuja. Joskus treenaus on tehotonta, mutta välillä myös tehokasta. Ja sitten kun on pidempään soittamatta, niin sen myös huomaa: esimerkiksi kahden viikon lomareissun jälkeen soitin tuntuu jo oudolta.
Toisaalta, eikö pieni tauko soittamisesta silloin tällöin tuo myös herkkyyttä siihen?
– Tuo se! Tauothan on joskus tosi tärkeitä. Musassakin tauko on kova juttu, Mikko Löytty muistuttaa
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
