Nykymuusikon tulee varautua uutteraan työntekoon. Tästä osaa kertoa tarinan jos toisenkin Markus Vanhala, jonka kitara soi Insomniumissa ja Omnium Gatherumissa. Hän on ääriesimerkki siitä, miten huippuosaaminen yhdistyy kovaan tahtoon ja kykyyn organisoida.
Markus Vanhalan urakoista riittäisi jaettavaa parille-kolmelle ahkeralle tekijälle. Kotkalaiskitaristi ei silti koe kantavansa suurta taakkaa. Melodisen deathmetallin veistely maailman turuilla ja toreilla Insomniumin sekä Omnium Gatherumin riveissä saa pienemmän mittakaavan vastapainoa Mal-practicen progemetallista, Wolftrapin hardrockista ja akustisista baarikeikoista.
Kiireisessä ajassamme suuresti arvostettu multi-tasking tuntuu luonnistuvan 35-vuotiaalta mieheltä, joka istahtaa haastattelulle pääbändiensä samaan tapahtumaan osuneiden esiintymisten välissä. Kysyntää riittää, vaikka genren saturaatiopiste saavutettiin jo.
– Kyllä metalli on taas painumassa marginaaliin. Mutta ei haittaa, pikemmin päinvastoin, Vanhala pohtii.
– Tuntui vähän oudolta, kun tuli sitä Euroviisu-huumaa, joku Katri-Helena poseerasi nahkahousut jalassa Marshallien edessä ja jokaisesta karvanoppa-Corollasta kaikui Stratovarius… Metalli on minusta Suomessa nyt tavallaan Saksa-moodissa. Se ei ole kaiken kansan musaa, mutta oma porukka tukee ja pitää yhtä. Osin ilmiötä tosin leimaa tietty setäytyminen eli nuorten määrä yleisössä ei näytä kasvavan.
Rushia yhtä palavasti kuin Totoakin ihaileva Markus katsoo skeneä myös kitaraopettajan näkökulmasta.
– Itselle tuntui junnuna tärkeältä, että heti kun soitin oli hommattu, kavereiden kanssa piti perustaa bändi. Minuun ei vedonnut tulla maailman parhaaksi kotikitaristiksi. En halunnut opetella Steve Vain tuotantoa ja pitää sitä omana tietonani. Eihän se ehkä ole tänäänkään monelle tärkeä motivaattori, mutta yhtyekuvioita ei omilta soitto-oppilailta juuri löydy. Se on vähän outoa. Tai ainakin vierasta.
Vielä parisen vuotta sitten Vanhalalla kävi Haminan kansalaisopistolla viikkotasolla 50 kitara-alokasta, mutta kiihkeäksi äitynyt kiertuetahti pakotti luopumaan pestistä. Opettaminen oli pianolla nelivuotiaana aloittaneelle ja kahdentoista vanhana kitaraan vaihtaneelle soittajalle muutenkin aina b-suunnitelma, ja nyt sitä on mukava jatkaa ”enemmän random-pohjalta” yksityisellä puolella ajan salliessa.
– Ehkä olen varoittava esimerkki junnuille. Näin voi käydä, jos päättää kuusivuotiaana Kissin videoita nähtyään, että tahtoo muusikoksi! Ensin halusin maailman parhaaksi kitaristiksi, mutta sitten rima kai vähän tipahti ja aloin tähdätä bändijätkäksi. Sen verran riitti älliä päässä, että opiskelin parikymppisenä niin sanotusti suoja-ammatin. Mutta vaikka soittajan ura olikin haave pikkupojasta asti, tuntuu rajulta huomata, että tässä minä nyt elätän itseni deathmetallilla.
Vanhalan kaupallisen alan tutkinto kääntyi sekin lopulta päteväksi työkaluksi, sillä hän toimii tätä nykyä myös Omnium Gatherumin ja Insomniumin manageriportaassa. Äkkiä ajattelisi, että rundilla riittää tekemistä jo soittamiseen keskittymisessä, mutta eri hattujen vaihtelu tehtävien mukaan maittaa ahkeralle tekijälle.
Yhdysvalloissa bändeillä on armollisesti sama keikkamyyjä, Euroopan ja Suomen osalta almanakka-akrobatia edellyttää yhteyden ylläpitoa Fullsteamiin, Live Nationiin, Continentaliin ja Dragoniin.
– En itse asiassa käytä lainkaan kalenteria. Kaikki on täällä, yllättää Markus naputtaen sormella ohimoaan.
– Hahmotan oman aikauniversumini melko epätavallisesti. Jos pitää miettiä, mitä tapahtui vaikka syksyllä 2007, palaan siihen, missä olin silloin keikalla. Vähän erikoinen päiväkirja ja kieroutunut maailmanhistoria.
Kuluvan vuoden loppupuolikasta Vanhala kuvaa sanoilla ”aika hoocee”. Pääbändit soittivat kesäfestareilla juhannuksesta eteenpäin yhtensä 21 kertaa. Niiden jälkeen odottivat Omnium Gatherumin Aasian-kierros, sen perään marraskuulta joulukuulle saatteleva seitsemän viikon USA:n turnee ja Insomniumin Winter’s Gate -albumijulkaisun velvoitteet.
– Tuollaiset jutut saattavat järjestelyjä tehdessä ahdistaa, ja nytkin piti muutama oma lento buukata erikseen. Mutta alan tottua jopa siihen, että tulen eri suunnasta kuin muut ja liityn seuraan vasta määränpäässä. OG:lle olen hoitanut managerin hommia aina, ja hiljan sain Insoissakin ikään kuin ylennyksen myös liiketalouspuolelle, keikoista vastaavaksi tyypiksi. Tuottaahan se pähkäilemistä, mutta toisaalta on helppoa, jos kontaktit hoitaa joku bändin sisältä. Onneksi molemmat orkesterit ovat nykyään sillä tasolla, ettei ihan kaikkea tarjottua tarvitse tehdä.
Varamiespalvelu pelastaa
Vanhalan toimenkuva on ollut kautta ammattiuran koko lailla sama, mutta toimintakenttä on viime vuosina ollut jatkuvassa murroksessa. 20 vuotta sitten Kotkassa startanneen, seitsemän albumia julkaisseen Omnium Gatherumin oheen kertyi ensin ohjelmaa kaakkois-Suomen vireässä raskaan rockin tekijöiden joukossa. Sitten tarjouksia alkoi sadella muualtakin.
Kun sana kovasta taitotasosta, nopeasta omaksumiskyvystä, korkeasta työmoraalista ja myönteisestä asenteesta levisi, tuli pyssysankarille vientiä. Pätevä palkkasoittaja pelasti pulasta porukan toisensa perään, ja viimeistään Diablon alkuvuoteen 2009 ajoittuneen Euroopan-kiertueen tuuraus sementoi metallipiireihin käsitteen ”Vanhalan varamiespalvelu”.
Alkuun työnjako myös Omnium Gatherumin ja Insomniumin välillä näyttäytyi selkeänä. Ensin mainitun kohdalla Markus on paitsi ainoa jäljellä oleva perustajajäsen, myös pääasiallinen biisinikkari eli vastuu on merkittävä. Sen vastapainoksi piti viitisen vuotta sitten alkaneen Insomnium-pestin rajoittua keikkamiehen tehtäviin.
Joensuussa 1997 perustetun yhtyeen basisti-laulaja Niilo Sevänen, kitaristi Ville Friman ja rumpali Markus Hirvonen kaipasivat toista kitaristia vain lavaolosuhteisiin. Vaan kuinkas sitten kävikään?
– Jätkät kysyivät varovasti, voisinko tehdä biisejä myös Insomniumille. Pitihän sitä hetki harkita, mutta ei kovin pitkään kuitenkaan.
Vanhalan roolin kasvattamiseen johtivat siviilielämän haasteet, joista vähäisin ei liene, että biologian tohtoriksi väitellyt Friman on työskennellyt jo jonkun aikaa Britannian Yorkissa.
– Sittemmin Niilollekin tuli kiireitä, joiden myötä hän ei voinut laatia musaa siinä määrin kuin ennen, Markus kertaa.
Kahden maailmanlaajuisesti aktiivisen orkesterin toiminnan yhteen sovittamisen avain on eri sykleissä; kun yksi äänittää, toinen painaa tien päällä. Näin siis ainakin ideaalitilanteessa. Tuorein, tunnelmiltaan kirpeää kontrastia tarjonnut ajolähtö tuli helmikuussa.
– Vaikka kuinka ennalta suunnitellaan, aina ei luonnistu, manaa Vanhala.
– Kesä 2015 sujui minulla siten, että nauhoitin kaikki arkipäivät OG:n kanssa uutta albumia (Grey Heavens, 2016) ja soitin viikonloput Insojen kanssa festareilla. Nyt syksyllä tulevan Insomniumin seitsemännen levyn äänityksiin minun taas piti ryhtyä aika lailla suoraan OG:n Euro-rundilta kotiuduttua. Ja sen verran hoppuhan meille lopulta tuli, että sävelsimme porukalla muutamia juttuja vielä 70 000 Tons Of Metal -risteilyn keikan yhteydessä. Hyisiä talvitunnelmia Karibianmeren aalloilta, luksusristeilijän hytistä!
Vanhala luonnehtii itseään työnarkkariksi, joka saa eniten aikaan, kun ilmassa on samaan aikaan monta palloa.
– Asenteestahan se on pitkälti kiinni. Minulla menee yleensä niin, että kun on hirveä kiire, nousee myös luovuus huippunsa. Niin sanotusti vapaalla taas pääsee usein laiskuus iskemään. Deadlinet ovat hyviä kavereita.
Jos pakko joskus tulee, Vanhala suosii Omnium Gatherumia, mikä myös Insomnium-leirissä tiedetään. Toistaiseksi valintatilanne ei ole yllättänyt.
– Minulle ei ole vielä koskaan tarvinnut hakea tuuraajaa, mies pudottaa nauraen.
– Insoissakin heilui viime vuonna toisella puolella lavaa neljä eri kitaristia, kun minä puolestani soitin joka ainoalla keikalla. Siitäkin huolimatta, että olen muka se kaikkein kiireisin. Lojaliteetista tässä on kyse, vaikka bändikaverit välillä naureskelevat minua ja valintojani, että ”on se kova. Vähän tyhmä, mutta kova”.
Viime vuonna Vanhala herätti kollegoissaan kauhunsekaista kunnioitusta tekemällä kaksi Insomnium-Omnium Gatherum -yhteisrundia. Edes tämä ihmiskoe, joka käsitti yli sata esiintymistä kahden kuukauden aikana, ei ollut liikaa.
– Voin pappana kekeillä, että tulipa kerran soitettua yhden vuoden mittaan Jenkeissä viisi ja Euroopassa neljä viikkoa kaksi keikkaa illassa. Vanha varamies ei tontistaan hevillä luovu! Lisäksi järjestän nykyään muidenkin tuuraajat. Kavereille on kiva tarjota töitä.
Turvaa tutuista kuvioista
Uutta musiikkia Vanhala asettuu tekemään kotikoneelle mieluiten pakottamatta. Kokemus kertoo, että vaikka takarajalla on taipumus auttaa, vähän varkain käynnistellen syntyy rennompaa jälkeä. Usein prosessin laukaisee joku rundilla muistiin soitettu riffi tai hyräilty melodia.
– iPhonen sanelin on erinomainen muistio. Sitten demot kuntoon Garagebandin äärellä ja oikeat äänitykset käyntiin Cubasella ja Logicilla. Kun tietty zen-tila löytyy, tavallisesti yksin yöllä kotona, levyllinen tavaraa saattaa syntyä jopa kuukaudessa. Demot teen aina lauluja vaille valmiiksi, koska yhteinen aika on kummassakin pääbändissä niin kortilla.
Soitinpuolella Markus on luottanut aina Jacksoniin. Endorsement-sopimus syntyi jännittävällä tavalla 2007.
– Sieltä päin otettiin yhteyttä, koska firman artistikontakti oli törmännyt Myspacessä OG:n videoon, jossa vetelimme Jacksonin kepeillä. Homma pelitti alkuun hienosti, mutta kun tämä henkilö vaihtoi ESP:lle, alkoi hän kosiskella meitäkin sinne. Viimeksikin Arizonassa tavatessa taas syötiin sekä juotiin, ja aika paljon oli ilmaista kalustoa tarjolla. Mutta kun sähkökitaroita löytyy jo muutenkin 20, minua on vaikea niillä lahjoa. Vähän vieraissa käymisen fiilis siitä muutenkin tuli, joten pysyin uskollisena Jacksonille. Ekan Randy Rhoads -kitarani ostin aikoinaan ylioppilasrahoilla, ja se on OG:ssä yhä ykköstykkini. Vahvaripuolella vetelin pitkään Mesalla, kunnes hyvä studiokokemus sai vaihtamaan 5150:aan. Ja koska Fender omistaa nykyään sekä EVH:n että Jacksonin, kuvio toimii.
Huoltotöistä Vanhala selviää tarpeen vaatiessa itse.
– Olin kolme vuotta töissä soitinkaupassa, joten kolvi pysyy kädessä ja säädöt hoituvat ominkin voimin.
Omnium Gatherumissa monitaitaja on tottunut tekemään isotkin päätökset, Insomniumissa nuijan kopsauttavat pöytään muut. Tässä valossa oli kiintoisaa huomata, miten tulokas noudatti debytanttikierroksellaan perinteistä linjaa kaikista tiukimmin.
– Kun Shadows of the Dying Sun (2014) alkoi hahmottua, paljastui minun vahva ihastukseni esimerkiksi Above the Weeping Worldiin (2006). Ville oli jo mennyt ja menee yhä biisintekijänä koko ajan eteenpäin, joten joissakin minun jutuissani olikin yllättäen enemmän ”vanhan Insonmniumin” henkeä. Ja vähän sama toisin ilmaistuna: Ephemeral oli Insojen eka julkaistu biisi minun mukaan tuloni jälkeen, ja siinä kuultiin monessa paikassa kovastikin OG-vaikutteita. Mutta sepä olikin Villen käsialaa.
Friman on Vanhalan mukaan Insonmniumin musiikin viimeinen lukko, kun taas syyskuun lopulla ilmestyvän teemalevyn tekstisisältö perustuu Seväsen palkittuun Talven portti -fantasianovelliin vuodelta 2007.
– Molemmista bändeistä löytyy kovia progediggareita, ja Shadows of the Dying Sunin biisejä tehdessä kuuntelimme Edge Of Sanityn Crimsonia (1996). Niissä tunnelmissa joku keksi, että yksi pitkä biisi olisi hieno haaste. Itseäni on innoittanut esimerkiksi Dream Theaterin A Change of Seasons (1995) ja vastaavat järkäleet, joten sitä tyypillistä kuuden minuutin kappaleen kaavaa oli mukava rikkoa.
Synnyinkaupungissa asuminen sen sijaan on vakio, josta Markus pitää kiinni kynsin hampain. ”Lihamyllystä” pitää välillä paeta turvallisiin ympyröihin.
– Vaikka koti on Kotkan keskustassa, pääsen viidessä minuutissa joko meren rantaan tai metsään. Tutuissa kuvioissa rauhoittuminen on tärkeää, enkä kaipaa mihinkään Kallioon. Meiltä ajaa sitä paitsi Helsinki-Vantaalle alle tunnin. Elämäni saattaa kuulostaa tosi hektiseltä, mutta ehdin kyllä lötkötellä sohvalla ja katsoa esimerkiksi Dexteriä. Tai käydä koiran kanssa lenkillä.
Markuksen työjärjestelyt vaikuttavat ihmissuhteen kannalta lähes epäinhimillisiltä, mutta saman oven takana asustaa myös pitkäaikainen tyttöystävä.
– Pysyvyys on tärkeää, ja arvostan hurjasti oikeaa kotia, johon palata. Muuten mopo voisi karata maailmalla ties miten syvään rotkoon. Onneksi muutaman vuoden verran on jo jäänyt sen verran viivan alle, että kehtaan kutsua itseni muusikoksi. Elämäntyylikysymys, joka edellyttää läheisiltä suurta ymmärrystä. Kyllä deathmetallillakin näköjään toimeen tulee.
Etenkin, jos saa välillä mukavia muistumia siitä, mistä ja miten kaikki alkoi.
– Hiljan oli sellainen spesiaaliviikko, että kumpikin pääbändeistäni treenasi. Se oli erikoista. Aikoinaan kokoonnuttiin kämpille sata kertaa yhtä keikkaa kohden. Nyt kun kaikki asuvat ympäriinsä, suhdeluku tuntuu olevan päinvastoin.
•••
Tämä Petri Silaksen toimittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
