Jotkut meistä ehtivät istua useammalla jakkaralla kuin toiset – ja jotkut vieläkin useammalla. Ties kuinka monta instrumenttia taitavalla Matti Kalliolla on lusikka niin monessa sopassa ja niin syvällä, että yritetäänpä heti kärkeen selvittää mikä hän itse kokee olevansa: muusikko vai tuottaja, säveltäjä vai sovittaja, vai…?
– Tätä itseltänikin välillä tivaan, Kallio tokaisee ja kysymys jää vaille vastausta.
Musiikkia mies tekee ja esittää, on tehnyt sitä ammattimaisesti jo parikymmentä vuotta, ja välillä jokin osa-alue painottuu toista enemmän.
– 1990-luvun lopulla tein tosi paljon keikkoja, jopa 200 vuodessa. Viime vuosina liveproggikset ovat olleet valikoidumpia ja olen keskittynyt enemmän levyjen tuotantohommiin.
Tuottamisesta Kallio muistaa unelmoineensa jo teininä, ja ensimmäinen levytuotanto tulikin eteen jo parikymppisenä. Biisien väsäämistä ja taltiointia oli onneksi tullut kotioloissa harjoiteltua jo aiemmin midin ja sekvensserisoftien avustuksella.
Varsinaiset studiotyön jipot alkoivat paljastua lukion jälkeen. Kallio muistelee tulleensa heitetyksi suoraan ”syvään päähän” Helsingin kaupungin omistamassa äänitysstudiossa, jonne sai sivarivuoden mittaisen pestin ja pääsi harjoittelemaan alaa käytännössä – äänittämällä ja miksaamalla helsinkiläisten koulukokoonpanojen tallenteita kaikissa genreissä kuolonmetallista kuorolauluun.
Huilua Hectorille
Kallion musiikilliset esikuvat ja suuntaukset ovat vaihdelleet ikäkausien myötä, niin kuin kai useimmilla. Yksi kuitenkin pysyy.
– Jos minut herätetään keskellä yötä sikeästä unesta ja tivataan mikä on sydämeni musiikkia, niin se on ilman muuta irlantilainen kansanmusiikki.
Palo irkkumusaa kohtaan roihahti jo 1990-luvulla eikä ole osoittanut hiipumisen merkkejä.
– Nykyisen kotimaani Islannin irkkuskene on aika olematon, joten yritän käydä välillä Irlannissa vähintään jameissa soittamassa, Kallio sanoo ja alkaa innostuneesti kuvailla tunnelmia sikäläisissä pubeissa, joista parhaimmissa akustinen elävä musiikki soi vuoden jokaisena päivänä keskipäivästä puoleen yöhön.
Irkkuskeneen nivoutuu myös Kallion ajautuminen Hectorin luottomuusikoksi.
– Iltasanomat teki 2000-luvun alussa juttua helsinkiläisistä irkkujameista, joissa kävin viikoittain soittamassa 2-rivistä haitaria, tinapilliä ja irkkuhuilua. Seuraavana päivän puhelin soi, ”Heikki Harma täällä, hyvää päivää”.
Hector oli tekemässä elokuvamusiikkia, johon etsi irkkuhuilun soittajaa ja Kallio sai keikan.
Muutamaa vuotta myöhemmin omaa levyään työstäessään Harma kutsui Kallion vierailemaan parille raidalle ja niiden myötä avautui pesti keikkakokoonpanossakin. Ja kun Hectorille valkeni, että pillinsoittaja voisi hoidella koskettimet sekä tukun muitakin soittimia, Kallio tuli merkanneeksi bändistä itselleen isomman tontin kuin aluksi pitikään.
Multisoittajan kioskissa
Kallio laskeskelee olleensa viimeisen 12 vuoden ajan mukana kaikilla Hectorin keikoilla. Myös niinä vuosina kun ei ole rundattu, on yksittäisiä konsertteja ja esiintymisiä.
– Hectorin keikat ja rundit ovat aina juhlaa, soittajanuran huippuhetkiä. Ja tässä viime vuoden lopun juhlakiertueessa oli jotain erityistä: artisti itse on vapautunut vuosien mittaan, ja tuntuu nauttivan tilanteesta enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja se säteilee bändiin ja soittajiin.
Kallio omistaa huomattavasti suuremman kokoelman soittimia, kuin tuo keikoille mukaan. Millä perusteella valinta tapahtuu?
– Esimerkiksi Hectorin hommassa kattaus on ollut aika vakio, pääperiaatteena ”keep it simple, stupid”. Eli valitsen ne millä pystyn hoitamaan tonttiini kuuluvat asiat.
Kallion ykköskiipparina on Nord Stage, josta hän kaivaa pianot, Rhodesit ja Wurlitzerit. Nordin päällä on toinen midikoskettimisto, jolla hän käskyttää Nordin Hammond-soundeja.
– Kolmantena on Rolandin RD-600, joka on nykyään melkein jo vintagea. Käytän siitä vain yhtä mattoa, joka on sen vehkeen ainoa oikeasti hyvä soundi. RD-600 toimi hyvin parikymmentä vuotta, mutta hajosi talven rundilla ensimmäistä kertaa, onneksi teknikot ehtivät kiikuttaa sen välipäivinä korjattavaksi maahantuojan huoltoon.
Aitojen sormioiden lisäksi kioskiin oli tulossa Macbook sampleplugareineen, mutta sitä ei matkaan tarvittu.
– Se oli siltä varalta, jos treeneissä olisi ilmaantunut erikoistarpeita, niin olisin voinut alkaa leipoa soundeja ”isoista kirjastoista”.
Huilut kuuluvat aina mukaan. Talven kiertueelle pääsivät D-vireiset irkkuhuilu, low whistle ja nokkahuilu.
Hectorin bändissä haitaritonttia hallitsee Esa Kotilainen, mutta muulloin Kallion spesiaalisoittimiin kuuluu ehdottomasti vähintään irlantilaisvireinen 2-rivinen haitari, joka toimii kuin huuliharppu: paljetta vetäessä ja työntäessä tulee eri sävel.
– Normaalia 5-rivistä pienestä asti soittaneena tämän kanssa meni aluksi jonkun aikaa pähkäillessä, että ”ei voi olla todellista”!
Etnojunan veturina
– Minun proggiksissani taiteellinen tuottaminen, miksaaminen, sovittaminen ja säveltäminenkin usein sulautuvat toisiinsa, Kallio pohtii levytyspuolen toimenkuviaan ja roolejaan.
Yhtenä merkittävimmistä miehelle langenneista musiikillisista vetovastuista voi pitää Värttinää, jonka täysjäseneksi Kallio liittyi vuosikymmenen taitteessa ja viihtyi pestissä viime vuoteen saakka. Hän tutustui bändiin kiertuemuusikon roolissa 2000-luvun alkuvuosina tullessaan tuuraamaan silloista vakiohaitaristia Markku Lepistöä.
Kun Kallio liittyi jäseneksi, Värttinä oli muutosten kourissa. Takana oli monen vuoden työ kansainvälisen ”Taru sormusten herrasta” -musikaalin parissa, ja monta voimahahmoa oli lähtenyt bändin muusikkoryhmästä. Bändin omiin levyjulkaisuihin tuli pitkä tauko.
Uusi kokoonpano astui studioon viimein 2011, ja Värttinän kaksi tuoreinta albumia, ”Utu” (2012) ja ”Viena” (2015) ovat Kallion tuottamia ja pitkälti säveltämiä.
– Värttinään laitoin paljon energiaa, ja se oli minulle tärkeä luova kanava, Kallio summaa lyhyesti seitsemän vuoden pestinsä Suomen kansainvälisesti tunnetuimman etnobändin ytimessä.
Satujen saarelle
Juuri ennen kuin kun kutsu Värttinään tuli, Kallio oli päättänyt muuttaa puolisonsa kotimaahan Islantiin. Ja päätös piti, vaikka treenimatkoille tulikin hieman mittaa. Kallio on nyt asunut Reykjavikissa kahdeksatta vuotta.
Islantiin hän päätyi ensi kertaa viime vuosituhannen viimeisinä päivinä. Helsingistä oli tulossa vuonna 2000 yksi Euroopan yhdeksästä kulttuuripääkaupungista, kuten myös Reykjavikista. Kaikkien kulttuuripääkaupunkien nuorista laulajista kasattu satapäinen kuoro matkusti Islantiin esiintymään Björkin kanssa suorassa lähetyksessä noin miljardille tv-katsojalle. Kallio oli helsinkiläisten edustusjoukkueessa, ja löysi isäntämaan kuorosta tulevan vaimonsa.
Björk ei ole jäänyt ainoaksi kansainväliseksi tähdeksi, jonka kanssa Kallio on Islannissa saanut musisoida. Sikäläinen progehenkinen Todmobile-bändi on säännöllisesti kutsunut konserttiensa keulakuviksi Genesiksen ja Yesin kaltaisten bändien jäseniä, ja Kalliolla on Todmobilen kanssa säpinää.
– Kun esimerkiksi Yesin ex-vokalisti Jon Anderson konsertoi Islannissa viime vuonna Todmobilen ja ison orkesterin kanssa, minulla oli ilo olla mukana yhtenä kiipparistina.
Vastaava keikka oli viime syksynä luvassa myös Nik Kershawin kanssa, mutta sen Kallio missasi, koska oli samaan aikaan buukattuna Suomeen.
Satanen lasissa
Erilaisissa rooleissa Kalliolle on kertynyt kredittejä jo yli sadalla albumilla. Näin nuorella uralla se tarkoittaa pahimmillaan melkein levyä per kuukausi?
– Juu, kyllä näin on ollut, ja mikä sen ihanampaa! Olen saanut olla osallisena tosi erilaisissa jutuissa: joskus soitan yhden raidan johonkin ja toisinaan tuotan koko levyn.
Kallion ansiolistaa satunnaisotannalla selaillen käy ilmi, että mies on paitsi säveltänyt Värttinän tapaisille ryhmille, myös tehnyt paljon esimerkiksi lastenmusiikkia niin levyille kuin televisioon, ja laulusovituksia Rajattomalle ja Club for Fivelle sekä orkesterisovituksia UMO:lle.
Tänä vuonna vaaka näyttäisi taas kallistuvan levytuotantojen suuntaan.
– Egill Ólafssonille on tekeillä uusi soololevy. Hän on vähän kuin Islannin Hector, elävä legenda, laulaja ja biisintekijä ja lisäksi vielä näyttelijä. Tuotin hänen edellisenkin levynsä, ja hän räväytti minulle nyt hurjan kasan arkistonauhoja kuunteluun, että mitä niistä saisi aikaan. Musasta tulee paikoitellen mieleen Wigwam, se on vähän progehtavaa materiaalia.
Lisäksi Kallio on luvannut itselleen, että tänä vuonna pintaan nousee myös oman musiikin tekeminen.
– Täytyy antaa sille aikaa, ja saada jotain julkaisukuntoon, Matti Kallio ilmoittaa jämäkästi.
Paja Atlantin rannalla
Matti Kallion ”Fireland”-studio sijaitsee Reykjavikin satamassa makasiinirakennuksessa. Ikkunasta aukeaa näkymä Atlantille, sisällä äänitys- ja sovitushommien keskiössä on iMac, ja sen tärkeimpiä softia Sibelius sekä Pro Tools. Jälkimmäinen on ainakin pari versiota jäljessä päiväntasaisesta.
– Minua hirvittää jo etukäteen se tilanne, kun joudun Toolsini päivittämään. Se päivä lähenee. Yritän aina pitää softien kanssa pääni kylmänä – vaikka niihin kehitetään uusia houkuttelevia ominaisuuksia yritän olla lähtemättä siihen kelkkaan, ennen kuin minulla on aikaa hoitaa siirtymä rauhassa.
Kallio miksaa Pro Toolsilla, mutta on myös vannoutunut Reason-käyttäjä.
– Se on mainio softa ideoiden tallentamiseen, siinä on jotain semmoista välitöntä, että kun saa biisi-idiksen niin voi lähteä saman tien rakentamaan sitä eteenpäin.
Kallion studiossa efektimaailma on pitkälti ”in the box”, eli hoituu plugareilla.
– Tarvittaessa teen myös ohjelmointeja, ja esimerkiksi Spectrasonicsin Omnisphere-softasyna on mahtava.
Digitaalitekniikkaa voi studiossa sopivasti karhentaa muutamalla valitulla analogisella sormiosoittimella, joita ovat esimerkiksi Rolandin Juno-106, Yamahan CS-15D, Hohnerin D6-klavinetti, Fender Rhodes MKII Stage 54, Hohnerin analogiviulukone sekä saksalainen Vermona Perfourmer MK II.
– Vanhoissa analogisyntikoissa minua viehättää välitön meininki, potikat ovat näkyvissä ja niitä voi alkaa heti väännellä, eikä tarvitse lähteä valikoihin sukeltelemaan.
Kielisoittimia löytyy Martinin akustisesta Fenderin bassoon, ja löytyypä nurkista vaikka mitä: tenoribanjoa, mandoliinia ja 12-kielistä kitaraa. Ja tietysti perkussioita sekä ”kasa kaikkea kivaa” kuten ”noin sata huilua” kaiken maailman etnopilleistä irkkupuhaltimiin.
– Minulle on karttunut studiolle kohtuullinen soitinkokoelma, Kallio kuittaa vaatimattomasti. – Heilutan vahvasti oikeiden soitinten ja oikeiden soittajien lippua. Minulle on kunnia-asia että äänitetäänpä mitä tahansa, vaikka lastenmusaa, niin tehdään sekin hyvin ja ”oikeesti”.
Tukea tarjolla
Asukasluvultaan Islanti ei ole edes Helsingin kokoinen. Kallio kuvaileekin nykyisen kotimaansa olevan ”kuin Tampere keskellä Pohjois-Atlanttia”. Tukikohdan siirtäminen Islantiin kahdeksan vuotta sitten oli Suomessa uraa tekevältä muusikolta rohkea veto, mutta ei vaikuta tahtia haitanneen.
– Vaikka asun Islannissa, sillat Suomeen eivät ole palaneet. Monet tulevat Suomesta tänne tekemään kivoja juttuja, ja toisaalta minulla on myös Islannissa uusia kuvioita.
Kallio kuvailee Islannissa tarjolla olevia kiehtovia äänityspaikkoja: on hänen oma pajansa Fireland, on erilaisia kaupallisia studioita, ja sokerina pohjalla aina voi räätälöidä äänitystilan jonnekin hienoon lokaatioon.
Monet Kallion kotimaisista artistikumppaneista gospelmuusikko Pekka Simojoesta vokalisti Laura Voutilaiseen ovat käyneet hakemassa ”satujen saarelta” oikeaa tunnelmaa levytyksiinsä. Viimeisin ja tunnetuin Islannissa vieraillut levyttäjä lienee Vesa-Matti Loiri.
– Veskulle haluttiin etsiä joku makea mesta, ja löysinkin yhdestä vuonosta satavuotiaan maalaistalon, joka vuokrattiin äänityksiä varten. Veskun jengi asui siellä, minä toin sinne kamat ja sinne rakennettiin studio, jonka tarkkaamosta ja laulukopista oli esteetön näkymä Atlantille ja vuorille.
Tämän vuoden alussa Islanti saattoi tiettävästi ensimmäisenä maailmassa voimaan lain, jonka nojalla valtio tukee äänitetuotantoa maksamalla kuluista neljänneksen. Koska tuotantotuen piiriin kuuluvat myös ulkomaiset produktiot, Kallionkin on entistä helpompi houkutella muusikoita, bändejä ja artisteja Islantiin äänitysreissulle.
Musiikin polulla
Matti Kallio kertoo olevansa nelipäisen sisaruskatraan kuopus, josta tuli perheen ainoa ammattimuusikko. Eikä muusikkous ollut hänellekään ainoa vaihtoehto. Mitä reittiä hän sitten mahtoi ajautua vahvasti musiikin viitoittamalle elämänpolulle?
– Perheessä oli sellainen tapa, että soittotunneille mennään. Jokainen sisaruksista aloitti pianolla ja parin vuoden päästä valittiin rinnalle toinen soitin.
Kallio päätyi harmonikkaan, mihin vaikutti osittain kummisetä, jolla oli tapana jossain vaiheessa iltaa tempaista esiin 5-rivinen haitarinsa, ja loihtia sillä ilmoille valikoidut valssit ja polkat.
Kallio lähti Itä-Helsingin musiikkiopistoon opiskelemaan pianoa ja harmonikkaa, ja otti myöhemmin rinnalle popimman ja jatsimman pianon ”Ogelissa”. Kotona soi koko ajan ja kaikissa genreissä. Kallion isoveljet diggailivat 1970-luvun progea ja 1980-luvun speedmetallia.
– Jos itse yritti kuunnella Mozartin klarinettikonserttoa, niin naapurihuoneesta vyöryi Anthraxia aika kovalla paineella, Kallio nauraa nuoruuden sävelkylpyään.
Niin vakava harrastus kuin musiikki Kalliolle olikin, siitä ei pitänyt tulla ammattia.
– Abivuonna musiikinopettaja ehdotti, että kokeile Sibiksen Musiikkikasvatuksen osastoa. Tein diilin itseni kanssa, että yritän kerran ja jos ei natsaa, pyrin Valtiotieteelliseen ja tähtään toimittajan hommiin.
MuKa otti Kallion vastaan, ja maa jäi yhtä toimittajaa köyhemmäksi, mutta sai vaihdossa monipuolisen musiikintekijän ja -esittäjän. Kallio kiittelee MuKaa ”varmaan Suomen monipuolisimmaksi yleismusiikilliseksi kouluksi” sovitus- ja musiikkiteknologian oppijaksoineen.
Verkostoitumisen kannaltakaan Sibiksen merkitystä ei sovi väheksyä. Tekemisentäyteinen ilmapiiri imaisi Kallionkin niin mukaansa, että paperien saaminen vei 12 vuotta, mikä lienee tuplat ellei triplat ihanteellisesta valmistumisajasta.
Kun miehen musiikkimieltymykset ulottuvat sekamelskana kaikkien kuviteltavien genrerajojen yli klassisesta kansanmusiikkiin, popista progeen ja jotain toista reittiä takaisin, syntyy suosikkilistasta loputon suo. Pystyisikö joukosta mitenkään poimimaan vain muutaman?
Kallio yrittää, ja kertoo että kotioloissa on tullut kuunneltua paljon klassista pienestä pitäen, ja kiipparivetoisen musiikin puolelta varhaisia vaikuttajia olivat Jean-Michel Jarre ja rokin puolelta esimerkiksi Van Halen sekä ”Sting, tietysti”. Kallion levylautasella on luonnollisesti pyöritelty läjittäin irkkubändien lättyjä sekä kotimaista kansanmusiikkia, oman harmonikkaopettajan Maria Kalaniemen tuotannosta alkaen.
Yksi Kallion uusia suosikkeja on kansainvälistä uraa tekevä färsaarelainen laulajatar Eivør Pálsdóttir.
– Todella kovaa matskua. Kun Värttinä oli vuosi sitten Islannissa kävimme porukalla kuuntelemassa Eivørin keikkaa ja olimme kaikki klapilla päähän lyötyjä!
•••
Tämä Hectorin juhlakiertueen yhteydessä tehtyyn haastatteluun perustuva artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2017. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.