"Toto, minusta tuntuu, että emme ole enää Kansasissa", kuuluu Judy Garlandin kuuluisa tokaisu elokuvaklassikosta Ihmemaa Oz. Nimi on sittemmin liitetty bändiin, joka on tarponut omaa leveää sarkaansa populaarimusiikin kärjessä jo lähes 30 vuotta. Melkoinen rupeama aikoina, joina keskiverrompi idoli vanhenee vuodessa! Toton basisti Mike Porcaro (51) asettui pöytään ja iski tarinaa.
Soitat ilmiselvästi kappaleen ehdoilla, ja tarpeen mukaan sormin, plektran kanssa tai slap-tekniikalla.
– Kyllä, kaikki kolme tekniikkaa ovat käytössäni, mutta enimmäkseen soitan sormin. Se tekniikka tuli luonnostaan ja oli tuttua, koska olin jo soittanut pystybassoa siirtyessäni sähköiseen. Se r ´n´ b -materiaali; Aretha Franklin ja King Curtiss. Vuosien saatossa plektra- ja slap-tekniikkani kouliintuivat nekin. Yhdessä vaiheessa slapista tuli oikein muoti, mutta itse ohitin sen innostuksen nopeasti. Se on hauskaa, mutta tuo perkussiivinen ote kaikkialla ja koko ajan soitettuna ei ollut ominta itseäni. Minulla on kompetenssia kaikkiin noihin kolmeen tyyliin, kuittaa Mike lyhyesti.
Otetaan esimerkiksi kappale Stop Loving You (Toto - Seventh One 1988). Bassokikkasi on yksinkertainen, mutta tehokas.
– Se tuli täysin hatusta! Juttu on olennainen osa Toton filosofiaa. Annamme toisillemme tilaa, ja siksi olemme päässeet näinkin pitkälle ja viihtyneet keskenämme näin kauan! Koin ja kuulin sen sävelmän sillä tavalla. Kikka on helppo, ainoastaan yksittäinen paukahdus! Enkä olisi halunnut ehkä tehdä sitäkään, kun en ole niitä slappaajia! Se sopi siihen grooveen, hersyy Mike.
– Olin rumpali, ja opiskellut niitä paljon perusteellisemmin kuin bassoa. Asiaan vaikutti tietysti se, että isäni oli lyömäsoittaja myös (Joe Porcaro). Teini-iässä sitten opettelin basson kanssa, pääasiassa kuunnellen levyjä. Pidän itseäni enemmänkin kadunmiehenä kuin kultivoituneena muusikkona. Nuottien lukukin on rumpujen soiton mukana tullutta oppia. Olen siis perustaltani itseoppinut. Isäni jazz-levyjen kuuntelu – se walking bass – basso on säestäjä, jos minulta kysytään. Muistan, kun Jaco Pastoriuksen ensimmäinen levy ilmestyi. Se räjäytti tajuntani täysin! En ollut koskaan tajunnut bassoa kuten hän, mikä on totta kai vahinko (räjähtää nauruun)! Mutta sellainen olen. Soitan bassoa kuin rumpali! Kyse on bassarin lukitsemisesta rytmiin, ja kappaleen perustan luomisesta niin. Se on tyylini, rauhoittuu Mike.
Teet hyvin erilaisia sessioita. Mistä tyylistä saat eniten mielihyvää itsellesi?
– Kyse ei ole niinkään tyylistä, vaan kappaleesta. Myös session muilla soittajilla ja varsinaisella artistilla on merkitystä. Eniten olen kuluneiden vuosien aikana nauttinut näistä r ´n´ b -sessioista. Sitä musiikkia kuunnellen vartuin. Oma ympyräni on sulkeutunut siinä mielessä, että aikanaan Aretha Franklinin musiikki sai minut innostumaan sähköbassosta. Hänen ensimmäiset levytyksensä, Respect siellä mukana… Yksi urani tähänastisista kohokohdista oli, kun 25 vuotta myöhemmin sain tehdä töitä hänen kanssaan samoissa sessioissa! Siellä oli veljeni Jeff, Aretha pianossa ja minä! Hän näytti pianolla, mistä oli kyse. Se, mistä ei yleisesti paljon puhuta, on se, että hän on aivan loistava gospel-pianisti! Hänen otteensa ja tunteensa musiikista on ihan omaa luokkaansa. Me vain kuin soljuimme sen jutun läpi ja juuri tuollaiset hommat ovat niitä kaikkein parhaimpia. En tarkoita, että ne olisivat mitenkään sen helpompia, vaan kaikki ikään kuin loksahtaa tarkasti paikoilleen. Energiat virtaavat, ja sitä vain tietää, mitä seuraavaksi pitää tehdä. On kyse lahjakkuudesta. Sitä se on. Sellaisen henkilön kanssa kuin Aretha on – siinä saa itsestään kaiken irti ja tekee huomaamattaan sellaista jälkeä, mihin ei koskaan aikaisemmin ole välttämättä edes vielä pystynyt, kuvaa tarkkaan elokuvan kertojan lailla Mike.
– Kun sitten piano-osuus oli tallennetu, Aretha tarttui laulumikrofoniin ja lauloi kappaleen nauhalle. Ei mitään tukiraitaa, vaan varsinaisen vokaaliosuuden! Hänen tapauksessaan huono otto
-käsitettä ei edes ole, lisää haltioitunut Porcaro. Muistan sen selvästi: Heti pianon äänityksen jälkeen hän lauloi yhdellä ainoalla otolla koko kappaleen lauluosuuden läpi, ja se oli siinä! Kuinka monesta laulajasta voi sanoa samaa? On epäpuhtaita nuotteja, huonoja fraseerauksia… Olimme Jeffin kanssa aivan äimistyneitä, ja vain seurasimme hänen työskentelyään leveät hymyt kasvoillamme… Takanani on paljon hienoja sessioita, mutta tuo – se oli jotakin hyvin mieleenpainuvaa, palaa Mike taas arkeen.
Mikä sinut saa niin mestarillisesti sukkuloimaan eri tyylien ja genrejen seassa?
– Kasvuympäristölläni on asiassa suuri rooli. Meillä Porcaron veljeksillä oli suuri etu siinä, että molemmat vanhempamme ovat kyvykkäitä muusikoita. Isäni työskenteli orkestereiden, oopperan ja baletin kanssa… kesäteatterissa… Musiikin skaala kotonani oli aina hyvin laaja, ja kriittisyys oli myös läsnä. Jazzia ja klassista soitettiin, eikä kyse ollut siitä, mikä oli musiikin tyyli, vaan sen avarakatseinen arvostus ja kannustus sen pariin olivat hyvin merkityksellisiä meille kaikille.
– Tunsimme eroavaisuudet ja ne leimat, mitkä minkäkin suuntauksen "otsaan" oli liimattu, mutta emme välittäneet niistä. Yhä edelleen kuuntelen hyvin paljon klassista kotona ollessani, ja kun rentoudun. Se on vaikuttanut paljon tapaan, miten lähestyn rockia omassa työssäni. Kaikki nämä elementit ovat vaikuttaneet melkoisesti minuun muusikkona. Mielestäni muusikoille yleensäkin olisi tärkeää löytää se hyvä musiikki, oli tyyli sitten mikä tahansa. Vaikka soittaisikin vain jotakin tiettyä musiikkia, on aina löydettävissä nyansseja ja sitä voi tavallaan kuin lukea rivien välistä, kun musiikkia kuuntelee, oli se mitä hyvänsä. Eri aineksia voi sitten käyttää ja yhdistellä omissa tekemisissään. Siitä omalla kohdallani on kyse, kartoittaa Mike.
Katse peiliin ja peliin nimeltä Toto
Miten kuvaisit itseäsi basistina?
– Hmm, sepäs onkin paha kysymys! Nöyryys on se, mitä soitossani on paljon. Olen jotenkin aina onnistunut tekemään sen, mitä olen halunnutkin. Oma kykyni, ja lahja, jonka olen saanut, vaikutteet, joita olen saanut, ja se, että olen tehnyt hartiavoimin töitä menestyäkseni, on kaiken summa. Yhä tänä päivänä harjoittelen kolme-neljä tuntia päivässä. Kaivan jazz-kirjoja esiin, ja luen nuotteja terävöittääkseni otettani, ja päästäkseni taas uudelle tasolle. Kuvailisin itseni nöyräksi basistiksi, en käynyt mitään kouluja, enkä ole suorittanut mitään arvosanoja. Teen, kuten isäni teki. Jos hän ei soittanut missään, hän harjoitteli. Kyse on rakkaudesta omaan instrumenttiin ja siitä, että rakastaa soittamista. Siitä, että haluaa kehittää itseään ja taitojaan sekä pitää taitotasonsa korkealla, ja kenties saavuttaa taas uusia tasoja siinä samalla.
– Viime aikoina olen tehnyt paljon teoriatöitä kotona, ja kuunnellut paljon jazzia. Olen soittanut levyjen mukana, ja nyt kun laitteet antavat siihen mahdollisuuden, olen hidastflanut soittoa, ja tarkastellut, mitä kappaleessa oikein soitetaan, sooloja… Itse en ole mikään sooloilija, olen säestäjä. Sillä tavalla olen aina basson hahmottanut. Arvostan kyllä kovin näitä solisteja. He kun ovat niin melodisia ja siitä toisesta syrjästä sarkaa…
Kuten joku Stuart Hamm, ehdotan.
– Aivan! Mikä loistava mies! Näistä useat ovat käyneet Berkleyn musiikkiahjon läpi. Kunpa minäkin olisin, pohtii haastateltavani ja jatkaa: Menestys tuli vain osaksemme aika nuorena. Jo lukioaikoina L.A:ssa meitä pyydettiin soittamaan eri sessioihin, ja siinä sitä sitten oltiin soittamassa vähän yhden ja toisen artistin levyillä heti, kun koulusta pystyimme livahtamaan, muistelee Porcaro.
Jos sinulla olisi viimeinen sana, mihin suuntaan Totoa ohjaisit?
– Voi veljet! En muuttaisi mitään, en piirun vertaa. Jos tekisin jotakin, olisi loppu varmasti lähellä, kuittaa Mike. Totossa kyse on siitä, että pidämme erilaisten juttujen tekemisestä. Ei ole yhtä suuntaa, vaan monta. Itse pidän eniten siitä groove-kamastamme; siinä olen eniten kotonani, ja se on minulle helpointa soittaa. Kun sellainen sälli kuin Jeff (edesmennyt rumpali-legenda, Toton alkuperäinen rytmi-ihme) oli vielä veli, se oli basistin unelma. Tunsimme toisemme täydellisesti, kun olimme kasvaneet yhdessä, ja kun hän aloitti fillin, tiesin heti, mihin hän oli menossa! Kommunikaatiomme, ja alitajuinen yhteytemme; groovemme oli kuin yhtä puuta! Time, beat, eteen tai taakse… Groove ja r ´n´ b -materiaali, sitä muusikkona olen, ynnää Mike.
Toton levyillä on aina välillä huippuvierailijoita, kuten esimerkiksi edesmennyt Miles Davis tai vaikkapa David Sanborn. Miltä tuon tason taustatuki tuntuu?
– Uskomattomalta! Vaikka olemme tottuneet tekemään töitä heidän kanssaan usein jo eri sessioissa. Veljeni Steve kirjoitti esimerkiksi Michael Jacksonin Thriller-levylle kappaleen Human Nature, josta kehkeytyi sitten suuri hitti. Miles puolestaan sitten omalla levyllään versioi sitä. Hän ei koskaan jäänyt lepäämään laakeÍreilleen, vaan pyrki valloittamaan uusia ulottuvuuksia. Mies oli siinä vaiheessa sopivasti hollilla, joten kysyimme, olisiko hänellä mielenkiintoa tämän instrumentaalimme (Don´t Stop Me Know, Fahreinheit, 1986) äänityksiin. Hän ei epäröinyt, vaan tuli ja soitti sen trumpettiosuuden. Eikä siinä kaikki! Hän soitti kuten kulta-aikoinaan ja ihmisten vastaanotto siitä soolosta oli haltioitunutta. Mileshan oli viimeiset 25 vuotta ollut melkoisen avantgardistinen, ja soittanut ihan toisella otteella, kun tämä taas oli aivan traditionaalinen jazz-balladi. Mies palasi hetkeksi omaan ’50- tai ’60-luvun meininkiinsä! Kukaan ei ollut pystynyt saamaan häntä ryhtymään moiseen, muistaa hienoja hetkiään Porcaro.
– Jeff oli muuten aika hyvä maalaaja, ja Miles piti taiteen tekemisestä myös. Kun Miles tuli studiolle äänittämään tuota osuuttaan, hän näki siellä erään Jeffin maalauksen ja kysyi voisiko saada sen. Jeff suostui häkeltyneenä ilman muuta. Samassa Miles nappasi laukustaan vesivärit ja maalasi siinä paikan päällä oman teoksensa, jonka sitten puolestaan lahjoitti Jeffille. Se oli tosi cool ele häneltä! Olimme monella tavalla hyvin mielissämme, emmekä oikein tienneet, mitä edes sanoa siinä tilanteessa!
– David Sanborn ja vastaavat tulevat tavallaan kuin vaihtamaan palveluksiaan. Teemme sessioita heille, joten juttu toimii molempiin suuntiin hienosti. Olemme melko tiivis yhteisö, kuittaa Mike.
Tuottaja vai äänittäjä – sessio!
Ovatko ulkopuoliset tuottajat jotenkin vaikuttaneet levyihinne?
– Hyvin vähän. Useinhan kyse on siitä, että haluamme levylle puhtaasti äänittäjän, kuten Elliott Scheiner (18.4.1947), Greg Ladanyi (6.7.1952 – 29.9-2009) tai Al Schmitt (7.4.1930 – 26.4.2021). He ovat hyviä siinä, mitä tekevät, ja pidämme heidän soundistaan. Jutut saivat alkunsa vaikkapa siitä, että Jeff teki jotain Steely Dan -sessioita, ja oli sitä mieltä, että meidän piti saada juuri se tietty heppu hommiin. Usein vain näiden yhteydessä käy niin, että heistä tulee niin suosittuja, että ajan myötä heistä kehittyy helposti myös aputuottajia tai tuottajia. Eli saadakseen heidät äänittämään, pitää olla valmis hyväksymään heidät myös tuotantopuolen vastuuseen mukaan. Toisaalta kysymys ei ole siitä, mistä puhutaan silloin, kun kyse on perinteisen tuottajan roolista. Ne heput kun todella osaavat näyttää jonkun jutun myös pianolla: "Miltä tämä kuulostaisi?". Jos taas ottaa hommiin jonkun sellaisen kuten David Foster, saa paitsi maksaa lisää, olla myös valmis vastaanottamaan taiteellisia ja sovituksellisia ehdotuksia. Sen takia emme enää 20 vuoteen ole käyttäneet ulkopuolista tuotantoapua, kertoo Mike.
– Toto on aina suurimmaksi osaksi tuottanut itse itsensä. Toisaalta harvassapa ovat he, jotka pääsevät sanomaan esimerkiksi David Paichille (koskettimet, Toto) – joka itsekin on jo kovan kaliiperin tuottaja – miten edetä jossakin erityisessä tilanteessa. Kun studiossa soittivat hän, Jeff ja kuka tahansa kitaristi, oli menestys taattu, täräyttää basisti.
Boz Scaggs tuntuu olevan tärkeä henkilö sinulle. Sinä, Jeff ja David olitte kaikki hänen sessioissaan?
– Se Bozin albumi (Silk Degrees 1976) oli tapaus meille kaikille! Siinä ensi kertaa pääsimme kunnolla esiin. David puolestaan suurimmaksi osaksi oli paitsi sen kirjoittamisessa, myös tuottamisessa mukana. Levy-yhtiön puolesta paikalla ollut Joe Wissert sai myös omat tuotantokrediittinsä, mutta hän pystyi lopulta vain "nostamaan jalat pöydälle", kun otti itsekin kaiken irti siitä, että antoi kaksikon David-Jeff ensi kertaa oikein kunnolla häärätä.
– Tuloksena saatiin ulos hieno levy, jolla Boz sai esille upeasti kaiken sen, mitä hänellä silloin oli tarjota. Eikä unohdeta tässä yhteydessä myöskään David Hungaten (Toton alkuperäinen basisti) merkittävää osuutta rytmisektiossa, korostaa Mike.
– Boz oli Columbian tallissa. Kun siellä sitten kuultiin levy, ja se, kuka todellisuudessa oli hänen uudesta soundistaan vastuussa, se oli kutakuinkin siinä! Levy myi tuolloin neljä miljoonaa kappaletta, joka tänä päivänä vastaisi ainakin kymmenkertaista määrää! Levy oli niin vahva kokonaisuus, että yhtiön vastaavat vain pelmahtivat paikalle, ja kysyivät Jeffiltä ja Davidilta, haluaisivatko nämä kenties ihan oman levytyssopimuksen. Heidät tunnettiin kyllä siinä vaiheessa jo kyvykkäiksi sessiomuusikoiksi, mutta kun tuo tuotannon haltuunotto selvisi heille, saivat Jeff ja David vastata myöntävästi kysymykseen, että kyllä, heillä oli myös oma bändinsä. Siinä samalla syntyi Toto, kertoo Porcaro.
Jeff Porcaro
Kerro, minkälainen veljesi Jeff oli ihmisenä ja rumpalina?
– Rumpalina hän oli luonnonlahjakkuus, joka oppi isänsä opeista. Hänellä oli tuo erityinen lahjansa… Me kaikki olemme moniulotteisia. Saamme kasvaessamme erilaisia vaikuttita erilaisilta ihmisiltä ja muusikoilta. Jeff oli isoveljeni, jota katsoin ylöspäin. Hän suhtautui hyvin nöyrästi taitoihinsa ja saavutuksiinsa. Vaikka isä häntä opettikin, oli Jeff silti osittain itseoppinut. Hän totisesti osasi ja tunsi iskunsa, rudimenttinsa ja paradiddlensa. Nuo taidot hän hallitsi mennen tullen. Se, mikä mielestäni hänestä muusikkona teki hyvin erikoislaatuisen, oli hänen tulkitsijantaitonsa. Oli sitten kyse mistä tahansa modernin popin, rockin tai muun sellaisen alueella, vastaavaa kykyä ei oltu aikaisemmin koettu, suitsuttaa Mike Porcaro.
– Nyt ajat ovat tietenkin täysin erilaiset. Levyjä tehdään makuuhuoneissa Pro Toolsilla, eikä niin kuin Jeffin aikana, alan "kultakautena". Niin monet ovat tulleet kertomaan minulle sessioistaan Jeffin kanssa: "Teimme sitä biisiä, joka alunperin ei oikeastaan ollut mistään kotoisin. Jeffin tulkinta ja se, miten hän käsitteli sitä, sai sen lopulta muodostumaan ykköshitikseni". Kyse oli silloin jostakin sellaisesta, mitä ei ollut edes olemassa ennen Jeffin istuutumista rumpujen taakse. Jonkun muunkin kanssa levyn olisi toki saanut tehtyä, mutta Jeffin tapa kuulla asioita toi jotain uutta mukanaan. Luonnonlahjakkuus; miten tässä kykenisi edes selittämään näitä seikkoja. Hänellä oli kyky tuoda esiin kulloisenkin artistin kappaleesta esiin se, mitä oltiin hakemassa tavalla, josta artistilla itsellään ei ollut ennakkoon edes mitään käsitystä. Country-rallista tulikin pop-hitti! Sitä tarkoitan, kartoittaa veljeään Mike ja jatkaa:
– Sellainen hän oli, vastaavaa en ole kokenut koommin vinniecolaiutojen tai muiden kanssa. Oli kyse sitten Steely Danista, Boz Scaggsista tai Leo Sayerista. Levyjä ja esimerkkejä on tuhansia. Kyky ja mies olivat ainutlaatuisia. Laulunkirjoittajat tulivat ulos studiosta paremman kappaleen kanssa, kuin mitä alunperin olivat kirjoittaneet. He itse olivat sitä mieltä ja kyse oli siitä, että Jeffrey oli soittamassa, summaa Porcaro.
Millaisina muistat Kingdom of Desire (1992) -sessiot? Nehän olivat Jeffin viimeiset Totossa.
– Todella mukavat ja erityislaatuiset! Otetaan huomioon, että olimme siinä vaiheessa jo kolmatta kertaa epäonnistuneet ykköslaulajamme kanssa. Joseph Williams ja Fergie Frederiksen olivat mennyttä. Mietimme jo, että mitä yleisömmekin sanoisi. Pitikö meidän vain lopettaa? Meitä oli Steve (Lukather, kitara), David ja me kaksi Porcaron veljestä. Päätimme, että Toto etenisi nelimiehisenä.
– Se oli myös viimeinen kerta, kun levyämme voi luonnehtia bändilevyksi. Ryhdyimme äänityksiin Jeffin takapihalle rakennetussa studiossa ja paiskimme töitä päivittäin. Ideoita heiteltiin ilmaan vapaasti ja siinä sitten jammailtiin. Sitten laulut vain alkoivat saada muotoaan ja aloimme pähkäillä keskenämme myös lyriikoita samalla tavalla. Toinen jatkoi lennosta toisen esittämää virkettä, ja jutut alkoivat soljua. Olimme tiivis ryhmä, joka eteni kohti yhteistä maalia. Kommunikoinnissa ei ollut vaikeuksia.
– Jos jonkun levyn piti olla viimeinen Jeffin kanssa, olen iloinen, että se oli Kingdom. Mitä niihin lyriikoihin tulee, niistä varmaan 70% on nimenomaan Jeffin kynästä, mikä on hyvin epätavallista! Siinä lisätodiste hänen artistisuudestaan, summaa Mike, äänessään jo hiukan haikeuttakin.
Basso, miksaajan kauhu
Kerropa hiukan, minkälaista pelivälinettä käytössäsi on?
– Tämä on ollut sapluunani jo vuosia: Minulla on lavalla vain kaksi bassoani, jotka tuikkaan direct-boxiin. Käytän sitten lavamonitorointia apunani, koska minulla ei ole bassovahvistinta lavalla ollenkaan, saati mitään äänenprosessointilaitteita. On siis kyse vain minusta ja siitä bassosta, selvittää napakasti Mike, ja jo varsin vilkkaasti.
– Bassohan on aivan hirveä instrumentti näissä keikkahalleissa! "Tum - tum - tum - tum" on kaikki, mitä irti saat! Sen yhden ainoan nuotin kestää ikuisuuden kulkea ympäri hallin, ja tulla taas takaisin, ja tällä välin on soitettu jo lisää nuotteja. Siinäpä ne sitten yrittävät liukua lomittain keskenään! Päädyin siis tähän ratkaisuun, että vahvistinta ei ole lavalla ollenkaan tärisyttämässä koko hoitoa. Basso vuotaa rumpumikeistä, joten monitorimiksaajalla on kädet täynnä töitä. Basso tunkee itsensä joka puolelle. Se on kuin lampeen pudotettu pikkukivi! Laineet lähtevät lipumaan siitä joka suuntaan, eikä vain yhteen. Ongelma on ratkaistavissa vain siten, että sitä töminää ei päästetä lavalle! Näin saadaan huomattavasti tiukempi soundi, ja miksaajan työ helpottuu. Koko bändi kuulostaa rumpuineen, kitaroineen paljon paremmalta. Ja se basso itse! Päästään lähelle optimaalista lopputulosta. Kukin soittaja voi halutessaan saada sitä bassoa kyllä tarpeekseen omaan monitoriinsa, hahmottaa Mike.
Entäs soitin sitten? Kuulin, että jouduit vaihtamaan bassosi mallia ihan sen painon takia?
– Kyllä! Olen tällainen pikkukaveri, ja olen soittanut kaikenlaisia bassoja vuosien varrella. Ne kuulostavat hyviltä, mutta ovat liian painavia. Kun sitä joutuu pitelemään lavalla kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin joka ilta, sain kovia lihasjännityksiä niskaan, hartioihin ja selkään. Aloin tutkailla eri vaihtoehtoja. Peaveyn löysin lopulta ystäväni kautta. He valmistavat tätä mainiota Cirrus-mallia. Se on kuin joku vastaava custom-soitin moniosaisine kauloineen! Rakastan sen soundia! Kuin 3 000 tai 4 000 dollarin instrumentti, mutta maksaa 2 000! Otan keikalle mukaan aina muutamia vaihtoehtoja, ja lopullisen valinnan jätän miksaajalle. Hän valitsee arsenaalistani sen, mistä hän siinä paikassa parhaan soundin irti saa! En valinnut Peaveytä minkään sopimuksen takia, vaan sen takia, että se painaa huomattavasti vähemmän kuin muut pelit. En studiossa välttämättä käytä sitä, mutta keikalla se on ehdoton, selittää Mike.
Juttuhetkemme päätteeksi on aika laittaa basistit puntariin. Tehdään pikainen nimitesti!
Benny Rietveld?
– Vakaa soittaja, mainio mies! Itse asiassa muuten, soitin Santanan Supernatural-levyllä.
David Hungate?
– Hän on kuin oppi-isäni! Mainio kaveri, soittaa oikeat asiat oikeaan paikkaan. Paitsi hieno basisti, myös erinomainen kitaristi ja vetopasunisti!
Ron Carter?
– Kasvoin kuunnellen hänen soittoaan! Ne sadat jazz-levyt… varsinainen kulkuri, joka niittaa soittonsa kappaleeseen. Loistava basisti.
Donald Dunn?
– Se New Orleansin kaveri? Kuuntelimme ihan hulluina hänen tekemisiään! Klassikko, joka soittaa näistä mainitsemistasi eniten, kuten itse soitan. Upea groove ja r ´n´ b -soiton mestari.
Mike Porcaro?
– Hah haa! (meni retkuun, nauraa pitkään…) Kulkuribasisti, jolla on kelpo groove ja perusasiat hallussa. Hän on sinnitellyt ja menestynyt veljiensä ja parhaitten ystäviensä kanssa koko elämänsä. Tehnyt muutamia sessioita, joista on oppinut, ja joiden avulla on kasvanut siihen, mitä tekee. Ei mikään basso-jumala, mutta mielikuvituksekas ja rehellinen soittaja, kuvailee itsensä lopuksi Mike Porcaro.
Michael "Mike" Porcaro
(29.5.1955 – 15.4.2015)
Vuoden 2006 TOTO-kiertueella haastateltu Mike Porcaro vetäytyi yllättäen jo seuraavana vuonna yhtyeen riveistä. Syynä oli hänellä diagnosoitu ALS-sairaus, johon hän lopulta menehtyi kotonaan Kaliforniassa.
Mike Porcaron valikoituja levytyksiä:
Toto:
• Toto (1978)
• IV (1982)
• Isolation (1984)
• Fahrenheit (1986)
• Kingdom of Desire (1992)
• Absolutely Live (1993)
• Tambu (1995)
• Mindfields (1999)
• Through The Looking Glass (2002)
• Live In Amsterdam (cd / DVD 2003k)
• Falling In Between (2006)
• Mike & Steve Porcaro: Young At Heart (1997)
Sessioita:
• Lee Ritenour: Captain Fingers (1977)
• Russ Ballard: At the Third Stroke (1978)
• Yvonne Elliman: Yvonne (1979)
• Aretha Franklin: Aretha (1980)
• Country Joe McDonald: Child´s Play (1983)
• Stealin´ Horses (1985)
• Joe Walsh: The Confessor (1985)
• 38 Special: Strength In Numbers (1986)
• Jon Anderson: In the City of Angels (1988)
• Jefferson Airplane (1989)
• Cher: Heart of Stone (1991)
• Dan Fogelberg: River of Souls (1993)
• Manhattan Transfer: Tonin´ (1994)
• Santana: Supernatural (1999)
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2006. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
