Rokkikonkari Mikko Rintanen ei ole paistatellut koko pitkää uraansa kirkkaimmassa valokeilassa. Kuitenkin yllättävän usein hänen paikkansa on löytynyt sen välittömästä läheisyydestä, kiipparien takaa tai kitara kaulassa – Royalsista Wigwamiin, Hectorista Hurriganesiin. Tämä on tarina 1970-luvusta, joka ei koskaan päättynyt.
Mikko Rintasella (s. 1958) on yhä tallella piirros, jonka hän on taiteillut kolmevuotiaana kotonaan, 1960-luvun alun Vaasassa. Piirros esittää soittajaa kitaroineen, ja kuvassa erottuvat soittimen yksityiskohdat virityskoneistoja myöten. Näky muusikkoudesta oli iskostunut päähän ilmeisen aikaisessa vaiheessa, ja poika nappasikin vahvan otteen sekä kitarasta että pianosta jo ennen kouluikää.
Asiaa edisti keikkamyyjänä toimiva eno, jonka hoitamassa diskoteekissä soi livemusa.
– Olin vielä tarpeeksi pieni saadakseni luvan pyöriä siellä päivisin – ja jopa iltaisin – ja tsiigailla sitä touhua. Ulkomaisen bändin jätkät myös asuivat siinä keikkamestassa, ja kitaristi alkoi opettaa minua. Istuttiin päivisin esiintymislavalla ja opeteltiin soittamaan Shadowsia. Se oli mystistä.
Rintanen kuvailee innostumistaan musiikista ”puhtaasti tieteelliseksi”. Kaikki muu pakettiin liittyvä tuli vasta myöhemmin.
– Olin alussa kiinnostunut vain musiikista, en vielä siitä, mitä muuta iloa se maailma voisi soittajalle tarjota, Rintanen hymähtää.
Vaasassa elettiin Ruotsin vaikutuksen alla, ja oltiin paljossa muuta Suomea edellä. Enon kautta tutuksi tuli ”Swinging London” ja 1960-luvun soundi, hieman myöhemmin myös brittiblues.
Enon tavoin Rintasen isäkin oli musadiggari, jonka kautta tutuksi tuli laaja musiikkiperintö amerikkalaisista bigbandeista Charlie Parkeriin ja klassisesta Spike Jonesiin. Kymmenvuotiaana Mikko liittyi itseään vanhempien naapurinpoikien bändiin.
– Opin ensimmäisellä kunnollisella kitarallani, teräskielisellä akustisella Framuksella, soittamaan laakista ”House of the Rising Sunin” ja ”Albatrossin” ja hätkähdin itsekin sitä, kuinka nopeasti pääsin jyvälle. Musta tuli bändin soolokitaristi – en tosin soittanut sooloja, ainoastaan melodioita.
Samalla myös piano oli tullut yhä tutummaksi. Isä hankki Mikolle Fats Dominon ja kumppanien boogie-woogie -nuotteja, mikä avasi shufflen salaisuudet ja mullisti vasemman käden tekniikan. Myöhemmin Rintanen alkoi kahlata musiikkiopistossa klassista, joskin pitkin hampain.
– Kun nyt katson risuaitoja, joita olen nuorena vedellyt, niin täytyy myöntää ettei onnistuisi enää!
Bussilla halki maan
Mikko Rintanen letkauttaa, että voisi viettää jo ”50-vuotistaiteilijajuhlaa”. Ensimmäiset varteenotettavat keikat tuli nimittäin tehtyä 12-vuotiaana vuonna 1970. Niiltä keikoilta alkoi Rintasen seitsemänkymmenluku, joka ei ole ehkä vieläkään kokonaan päättynyt.
– Soitin ekoissa bändeissä kitaraa, ja menin kerran Vaasan PSO:lta katselemaan vähän parempaa keppiä niin myyjä sanoi, että ”ei sulle mitään kitaraa myydä, sä rupeat soittamaan urkuja!”
Nuoren soittajan matkaan ei lähtenytkään Les Paul -kopio, vaan käytetty Farfisa Professional ja sen kylkeen Dan Armstrongin hieno putkistyrkkari, 8-alueisella graafisella ekvalisaattorilla.
– Soundi oli järkyttävän hyvä. Myöhemmin selvisi, että Stevie Winwoodilla oli ollut samanlainen – ja myös Sly & Family Stonella, Woodstockissa!
Keikkaa alkoi pukata mukavasti, ja koulunkäynti jäi. Vaasan laivoilla soivat sulassa sovussa paikallinen tanssimusiikki eli ”ruotsalainen kantrirokki”, Procol Harum ja instrumentaali. Sitten koko bändille tarjottiin paikkaa Esko ”Suikki” Jääskän perustamassa isossa orkesterissa: Super-Suikkis oli torvisektioineen, gogo-tyttöineen ja kaksine rumpaleineen pohjanmaalainen versio Danny Show’sta.
Noihin aikoihin Rintasen kioski oli kasvanut messeviin mittoihin: oli Wurlitzer, klavinetti ja MiniKorg 700S, josta sai Moog-tyyppisiä synasoundeja. Ja tärkeimpänä WLM, Hammondilta kuulostava transistoriurku, jota oli helppo roudata, kun se painoi ”vain” 70 kiloa.
Super-Suikkis sukkuloi bussilla ympäri maata, ja Tavastiallakin käytiin. Enimmillään porukkaa saattoi olla bändissä – ainakin lähdössä – tusinan verran.
– Vaikka kaikki lähtivät keikalle ihan jokainen ei aina löytänyt lavalle asti. Onneksi bändissä oli soittajia tuplamäärä! Rintanen nauraa.
Kutsu superbändiin
1970-luvun puolivälin suomalaiselle ykkösbändille, Hurriganesille, tietynlaiseksi vastapariksi soviteltu Royals vaikutti alalla vajaat kolme vuotta, mutta jätti unohtumattoman jäljen suomalaiseen rock-skeneen. Vuodet olivat kai tuolloin pidempiä kuin nykyään.
Pave Maijasen ja Albert Järvisen luotsaaman ryhmän täydensi suomalaiseksi supertrioksi rumpali Ippe Kätkä, ja loppusuoralla bändi nappasi vahvistuksekseen kosketinsoittajan.
Rintanen näki itsensä jo kehäkettuna, kun hänelle 19-vuotiaana tarjoutui soittajan paikka Royalsissa. Hän asui Tukholmassa, joka oli kesällä 1977 kuin Länsi-Berliini, siinä kun Helsinki oli Itä-Berliini. Tukholmasta tuntui löytyvän kaikki tarvittava – vilkasta klubimeininkiä, hienoja konsertteja ja loputtomasti mahdollisuuksia kemialliseen tajunnanlaajentamiseen.
– Pave lähetti kirjeen, ja kutsui mut Helsinkiin jammaamaan Royalsin treenikämpälle. Royalsin biiseissä vaikeimmaksi osoittautui se, että ne olivatkin aika yksinkertaisia. Sellaisten soittaminen vaatii tarkkuutta ja makua. Otin tietysti neuvoja vastaan, koska musiikissa on tärkeää se mitä ei soita. Kun halusin kehittää improvisaatiota, sain Ipeltä luettavaksi Castanedan kirjan ”Matka Ixtlaniin”. Siitä oli hyötyä.
Rintanen uskoo, että hänelle olisi näytetty ovea saman tien, jos hänellä ei olisi ollut asioista laajaa ymmärrystä.
– Se kaikki oli tarttunut mun ilmaisuun faijan ja kotona kuunnellun musan kautta. Kiitos sen, olin harvinaisen sopiva hommaan.
Rintanen muistuttaa, että Albert oli jo Hurriganesista lähtien tottunut siihen, että joutuu soittamaan biisit täyteen – eli soolot ja harmoniat päällekkäin – ja arvelee, että tämä tottumus saattoi heikentää kitaravirtuoosin ilmaisua.
– Pian Albert alkoi rentoutua tajutessaan, että joku latoo nyt sointuja alle. Soitin Royalsissa pääasiassa kiippareita, mutta komppasin myös skitalla muutamissa biiseissä.
Lujaa mutta uljaasti
Pestin myötä nuoren kosketinsoittajan WLM vaihtui saman tien Hammond M100:ksi, olihan nyt päästy maan kovimpaan bändiin.
– Kirjoittivat MS-Audiotronissa uruille nätit osamaksulaput. En kylläkään koskaan maksanut yhtään erää, keikkaliksoille löytyi aina muuta käyttöä.
– Sarapaltio oli tietysti aluksi raivoissaan, mutta antoi lopulta periksi ja lupasi että saan käyttää urkuja sen ajan kun bändi on pystyssä. Royals oli niin iso asiakas MS:lle – PA-kamat, styrkkarit, rummut ja muut oli hankittu samasta lafkasta.
Royalsin lopetettua Rintasen Hammondit palautettiin Sarapaltiolle varsin heikossa jamassa.
Bändin varustelu ja puitteet olivat aikaan nähden hulppeat: neljä soittajaa, jopa neljä teknikkoa ja bussin täydeltä kamaa. Roudarit kantoivat ja kytkivät, muusikon ei tarvinnut muuta kuin astua lavalle ja soittaa. Ja lujaa soi – niin lavalle kuin yleisöönkin suuntaan.
– Molemmilla puolilla lavaa kolmemetrinen kaappikasa, ja tehoa tuhansia watteja – oikeita watteja, ei mitään D-luokan ”digiwatteja”. Mutta kyllä se kuulosti järkyttävän hyvältä, jos kuunteli soundcheckiä katsomon puolelta. Olin aina otettu Royalsin soundista, josta vastasi minun aikanani pitkälti Janne Ödner. Hänellä oli hommaan musikaalinen ja taiteellinen ote.
Royalsin levytyksistä Rintanen ehti mukaan yhdelle sinkulle jopa osasäveltäjänä, sekä tupla-livelle joka taltioitiin bändin viimeiseltä keikalta. Royals tähyili uransa alussa myös rajojen ulkopuolelle, mutta yksikään ulkomaankeikka ei koskaan toteutunut. Royalsin tarina päättyi samassa rysäyksessä, joka pyyhkäisi bändikartalta Wigwamit ja kumppanit. Kysyntä englanninkieliselle, vaikeammalle musiikille hyytyi, kun punk- ja teddy-aallot muuttivat yleisön maun melkein yhdessä yössä.
Rintasen mukaan on Maijasen ansiota, että bändi pysyi koossa, ilman Pavea olisi kaaduttu paljon aiemmin. Rintanen kokee olevansa Royalsille paljon velkaa, Tukholmassa oli nimittäin ennen Paven yhteydenottoa alkanut mennä vähän liian lujaa.
– Royals pelasti ehkä henkeni, ja ainakin se pelasti muusikkouteni! Rintanen vakuuttaa.
Stikkanin tallissa
Royalsin jälkeen veri veti tietenkin takaisin Tukholmaan, ja jotain siellä alkoikin kehkeytyä sikäläisen North Connection -bändin ympärille.
– Bändin kitaristit, minä ja edesmennyt Janne Stolpe tulimme Vaasasta. Bändin tukholmalaiset soittajat halusivat tehdä pirteää ruotsalaista kasarifunkkia, jota me kaksi yritettiin väkisin vääntää bluesin ja Little Featin suuntaan. Ehkä vähän onnistuttiinkin siinä.
– Hiillostimme Stikkan Andersonia, että päästäisi tekemään levyä. Hän varmaan mietti, että hänellä on Abba ja Thomas Ledin, mitä helvettiä hän tämmöisellä bändillä tekee, mutta antoi lopulta periksi.
Vuosi oli 1980 ja paikka Polar-studiot St. Eriksplanilla, maailman kuumin äänitysmesta noihin aikoihin. Siellä pörräsivät Abban friidujen lisäksi Jimmy Page, Robert Plant ja Phil Collins.
– Polarilta löytyi kaikki sen ajan kovimmat äänitys- ja soittokamat. Siellä oli niin monumentaalisen siistiä, että teki mieli ottaa kengät jalasta ja hattu päästä kun astui sisään.
North Connectionin albumin äänitti legendaarinen Abba-mies Leif Mases, joka siirtyi sittemmin Jeff Beckin hommiin. Levy soi radiossa ja keikkojakin oli, mutta sitten North Connection kaatui – eikä pelkkiin musiikillisiin erimielisyyksiin vaan myös suomalaiskaksikon innokkaaseen ”entsyymien” käyttöön.
Rakkaus toi Rintasen takaisin Suomeen ja jossain vaiheessa pysyvästi Helsinkiin, jossa seuraava merkittävä kiinnitys oli Kirkan kahden albumin mittaisen hard rock -kauden (1986–87) bändissä. Siinä soitettiin Kassu Halosen säveltämien kevytmetallibiisien kyljessä Steppenwolfia, Deep Purplea, Whitesnakea ja Rainbow’ta.
– Se oli jytinää, ja hienoa aikaa, mutta lipsahti bändillä ympärivuorokautiseen juhlintaan. Suurin osa soittajista taisi saada bändistä kenkää ainakin kerran – mutta Kirka otti jotkut meistä takaisin toiselle kierrokselle.
Legendojen seurassa
1990-luvun alku tarjosi Mikko Rintaselle unelmien täyttymyksen, vähän niin kuin 1970-luvun lopun Royals-kiinnityskin. Koko 1980-luvun ajan kirosanana pidetty proge alkoi tehdä paluuta, ja Wigwam sen myötä. Rintaselle tarjottiin kosketinsoittajan tonttia kokoonpanossa, jossa legendaarisista Wiguista olivat mukana Jim Pembroke, Rekku Rechardt ja Mosse Groundstroem. Rintanen toivotettiin tervetulleeksi bändiin, jota hän oli diggaillut yli 20 vuotta, ensimmäisestä radion taltioimasta Ruisrockin keikasta alkaen!
– Jo silloin Jimin ääni oli ollut kummallisen tuttu, tuli olo kuin faija tai joku muu läheinen laulaisi. Jim teki vaikutuksen ja tuntui siltä, että mies on just niin dingdong kuin meillä kotonakin oltiin. Jimillä oli mahdoton yhden miehen ”Monty Python Live” koko ajan käynnissä. Ja nautin siitä suunnattomasti, sehän on myös mun laji.
Pembroken lahjat biisintekijänä ja tulkitsijana toki tunnustetaan laajalti, mutta soittajana miehelle ei ole annettu vastaavaa krediittiä. Rintasen mielestä pitäisi.
– Mikä taimi, tarkkuus ja huolellisuus, ja ihan missä kondiksessa tahansa!
Wigwamin uusi tuleminen poiki paljon keikkoja ja ensimmäisen uuden albumin yli viiteentoista vuoteen. Rintasen myötä Wigwam-soundiin palautettiin myös urut, jotka oli jätetty pois jo 1970-luvun puolivälissä, kun Jukka Gustavson erosi yhtyeestä.
Uusia aikoja enteillyt Light Ages -levy sai hyvän vastaanoton, samoin keikat. Wigwamin toiminta hiipui kuitenkin parin vuoden jälkeen. Rintasen mukaan se johtui turhautumisesta ja taloudesta.
– Tehtiin joku Savon kiertue, jossa keikoista jäi soittajalle 40 markkaa käteen. Kun menot ylittävät tulot, ei kenelläkään ole enää varaa olla mukana.
Rintanen palasi Wigwamin musiikin pariin myöhemmin, samassa 1990-luvun alun kokoonpanossa soittaneen rumpali Jan Noposen seurassa. Kaksikko perusti tällä vuosituhannella legendaarisen progebändin musiikkia esittävän Wigwam Revisited -kokoonpanon, joka sai merkittävää lisäpotkua, kun mukaan liittyi alkuperäinen Wigu-urkuri Gustavson.
– Parhaina vuosina kierrettiin sillä ryhmällä säännöllisesti tärkeimmät yliopistokaupungit, tuommoiset 15 keikkaa vuodessa, Rintanen summaa.
Purilaisen välissä
Rintasen soololevy Mikko Rintanen Proudly Presents – Faustburger ilmestyi viime vuosikymmenellä, ja sen työstöön osallistui Jim Pembroken ja Maarit Hurmerinnan tasoisia nimiä.
Faustburgerin keikoilla on kuultu levyltä tuttua Rintasen säveltämää englanninkielistä progahtavaa matskua, jossa voi kuulla välähdyksiä esimerkiksi Genesiksen loiston vuosilta. Rintanen sanoo, ettei ole vieläkään toipunut Genesiksen Tukholman konsertista kesällä 1977. Peter Gabriel oli jo jättänyt bändin.
– Phil Collins oli nyt päävastuussa laulajana, skittaa soitti vielä Steve Hackett, nero jätkä, joka vetää mitä huvittaa eikä välitä kaavoista. Siitä jyräyksestä on varmasti jokin linja vedettävissä Faustburgeriin.
Faustburgerista Rintanen kaavaili bändiä, joka häärää boksin ulkopuolella ja tekee mitä huvittaa.
– Sellainen on tietenkin tuhoon tuomittu ajatus. Käytännössä levystä tuli ”Best of” siitä, mitä päässä oli pyörinyt vuosikymmenien aikana. Kaikki omia sävellyksiä, sanoituksissa olen tarvinnut apua.
Rintanen on saanut kasattua nyt uuden nipun biisejä, jotka odottavat julkaisuaan tänä vuonna otsikolla Faustburger II. Levyn työstäminen ajan kanssa ja omissa oloissa on mahdollista kavereiden kanssa perustetussa omassa studiossa, josta löytyy kaikki tarvittava.
– On hyvä mikseri, mikit ja jopa analoginauhuri, jonka avulla päästään digitaalisesta kihinästä eroon esimerkiksi symbaalien kohdalla.
Rintanen kertoo biisiensä syntyvän usein niin, että hän kuulee jotain kiinnostavaa ja saa siitä jonkun oman herätteen. Ja kun nämä herätteet ovat kulkeneet päässä olevan myllyn läpi, ne taltioidaan mahdollisimman spontaanisti.
Levyn myötä olisi lisäksi tarkoitus käynnistää keikkarupeama, jota Rintanen maalailee ”50-vuotistaiteilijajuhlakiertueeksi”. Että tässä ei millään lailla levätä laakereilla tai maata riippukeinussa?
– Ei. Mä koen, että kaikki on ollut koko ajan nousujohteista. Kyllä mä siihen riippukeinuunkin jonain päivänä pääsen tai joudun, mutta en vielä!”
Pohjalla tavataan
Jossain välissä punkin, fiftariaallon ja diskon alta kaivautuessaan Rintanenkin joutui aloittamaan soittajanuransa uudestaan aivan pohjalta, toinen toistaan sekalaisemmista kapakka- ja tanssiorkestereista. Ja kun hän alkaa kertoa noista ajoista karmaisevia tarinoitaan, ei kuuntelija voi kuin nauraa katketakseen. Hän kertoo solisteista, jotka lähtevät tuttuun biisiin joka ilta aivan satunnaisesta sävellajista, ja rumpaleista joiden fillien määrä kasvaa dramaattisesti illan kuluessa, humalatilan syvenemisen myötä. Sekä basisteista, joita kiinnostaa tietää ”pitääkö näitä kieliä kiristää?” Näistä kertomuksista voisi kirjoittaa kirjan, jolle ei valitettavasti ole tässä julkaisussa tilaa, joten palataan ruotuun ja vaikkapa kysymykseen siitä, mikä Rintaselle itselleen on soittamisessa ja musiikissa asian ydintä.
– Monet soittajat yrittävät opetella valmiiksi kaikkia erilaisia asioita, jotta kun tulee tilanne kuin tilanne niin pärjää. Mä en ole tehnyt niin, se olisi vaatinut erilaista paneutumista. Mulle soittaminen on sitä, kun joku toinen soittaa vieressä. Se keskustelu alkaa siitä.
Rintaselle musiikki on yhteistä omaisuutta, joka leijuu ympärillämme.
– Musiikki on eräänlainen olio jota pitää hoitaa. Jotkut hoitavat sitä huonosti, esimerkiksi ne, jotka haluavat vain tuoda itseään esille. Sitten on niitä, jotka haluavat parantaa itse musiikkia. Nämä ovat vastakohdat ja talouden kannalta ajatellen kuulun ikävä kyllä enemmän jälkimmäisiin. Tuntuu vähän vastenmieliseltä, kun joku tekee itselleen uran jostain ihan naurettavasta jutusta – usein yllättävän vähällä vaivalla!
Mutta on noissa veijareissa Rintasen mukaan hyvääkin: heillä nimittäin saattaa olla muusikoita työllistävä vaikutus.
Rintanen kertoo taistelevansa edelleen sen kanssa, ollako kiipparisti vai kitaristi. Hän hymähtää, että suhdeluku on ehkä ”60/50 kiipparien hyväksi” ja perustelee, että koskettimet vievät voiton lähinnä tienaamisen takia. Siinä kun kiipparit tuovat leivän, skitta on rentoutumista ja fiilistelyä varten.
Rintanen uskoo, että kahden instrumentin loukussa elämisestä on ollut haittaa soittajaprofiilin kannalta. Sitten hän keksii jotain hyötyäkin.
– Jos joku rupeaisi haukkumaan minua kiipparistina niin voisin sanoa, että mähän olenkin varsinaisesti kitaristi. Ja tarvittaessa päinvastoin!
Pumpattavat barbarat
Kitarat, bassot ja rummut ovat tänään pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin Rintasen aloitellessa vuosikymmeniä sitten. Sen sijaan kiipparipuolella kehitys on ollut raivoisaa: ensin tulivat analogisynat ja -sekvensserit, sitten digitaalisynat, samplerit, tietokonetyöasemat, plugarit, mallinnus…
Musiikin luomisen ja toteuttamisen välineissään Rintanen on pysytellyt kiippareissa – sekvensserit ja muut ovat ”säilykepurkkeja”, joihin hänellä ”ei ole avaajaa”.
Nykyisissä kiipparikamoissa luottopelinä on Nord Stage II, jonka rinnalle nousee suomalainen GEM Promega 2 +, sieltä löytyvät pianot, synat, viulut ja muut kuten Nordissa, helpolla käyttöliittymällä.
Tärkeä on myös VR-09, Rolandin vastine Nordille. Siinäkin kaikkea pääsee vääntämään nappuloista, joten se sopii soolopuolelle ja ”häiriköintiin”.
Access Virus TI2 Darkstar -kiippariaan Rintanen kuvailee pieteetillä suunnitelluksi Saksan ihmeeksi. Se sopii syvempään luotaamiseen ja on kuulemma soundiltaan sen verran lähellä Minimoogia, ettei kannata alkaa kunnostaa ja raahata keikoille aitoa vanhaa Minimoogia.
Samalla kun Rintanen uskoo, että yleisö varmasti olisi tyytyväisempi jos näkisi lavalla aitoja vuosikertasoittimia, ei arvostuksen määrän kasvu korvaa vanhojen kiippareiden roudaamisesta, kolvaamisesta ja korjaamisesta koituvaa vaivaa. Varsinkin kun päällä väijyy koko ajan pelko siitä, toimivatko kamat keikan loppuun saakka.
– Royalsin aikoihin Hammondia joutui lämmittämään hiustenkuivaajalla ennen keikkaa, sillä jos se oli jäässä niin se lähti käyntiin oktaavia matalammalta. Uusista kamoista tietää, että kun laittaa virrat päälle niin valo syttyy aina.
Toisiko aidolla, alkuperäisellä kiipparilla soittaminen kuitenkin jotain lisää?
– Kyllähän se toisi sitä ekstraa mitä joskus tarvitaan. Jos edessä on oikea flyygeli, B3, Mellotron, Clavinet tai Minimoog niin ilman muuta sellaisilla soittaa mieluummin.
Rintanen sanoo kuitenkin suhteuttavansa kulloisetkin laitetarpeensa siihen, mikä on tilanteeseen nähden riittävää.
– Soitin jopa Remun jäähyväiskonsertissa Helsingin Jäähallissa urut VR-09:llä – tosin Leslien kanssa, mikä merkkaa yli 50 prossaa urkusoundista. Bändin seassa äänilähde itse ei ole silloin enää niin kriittinen, tuollainen ”pumpattava barbarakin” herää eloon kun se kytkee Lepaan!
Straton taikaa
Kitaroita on kerääntynyt Rintasen nurkkiin vuosikymmenien varrella melkoinen määrä, mutta paljon niitä on poiskin myyty. Rintanen laskeskelee, että hänellä on yksistään Stratocastereita kymmenkunta ”ellei enemmänkin”.
– Les Paulista voi sanoa, että jos se on hyvä, niin se on samanlainen kuin toinen Les Paul. Mutta stratot, niin yksinkertainen kitara kuin se onkin, ovat kaikki erilaisia. En tiedä mistä johtuu, mutta joskus tuntuu kuin niillä ei olisi paljonkaan tekemistä toistensa kanssa.
Todella kalliit kitaransa Rintanen on myynyt ajat sitten, kuten Nykistä ostetun valkoisen ’61 Stratocasterin, joka oli kuulunut Heart-bändin Nancy Wilsonille. Omistuksessa edelleen olevista kitaroista eniten tunnearvoa on akustisella ’69 Framuksella, jonka Rintanen sai vanhemmiltaan soittimen valmistumisvuonna.
– Se on seurannut mua joka paikkaan viiskyt vuotta, ja on ihme kyllä vieläkin suurin piirtein ehjä!
Netistä löytyy klippejä Albert Järvisen elämäkertakirjan julkaisukeikalta Tavastialta, jossa Rintanen paikkaa yläkerran orkesteriin siirtynyttä kitarasankaria soittaen triona Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa.
– Kitarasoundin täytyy olla aika tuhti silloin, jos ei ole komppiskittaa. Tarvitaan jaettavat humbuckerit ja pedaalikattauksena vanha kunnon DOD:in kompura, Tubescreamer TS10 ja Rolandin Amplifier FA-1, jolla voi nostaa tasoja niin, ettei tarvitse jännittää ehtiikö miksaaja mukaan sooloihin. Viimeisenä lenkissä on Digital Delay.
Rintanen on kulkenut myös Hectorin matkassa ainakin pariin kertaan. Tällä vuosikymmenellä hän seurasi artistia vuoden pituiselle keikalle Lahden kaupunginteatteriin, jonka Hair-musikaalin esiintyjäryhmään Hector halusi mukaan Rintasen klassisen rock-hahmon.
– Hairiin piti ottaa isompi poljinlauta, jossa oli Envelope Followeria, flangeria, erilaisia säröjä sekä leslie, että sai kitarasoundin lepattamaan.
Itse vahvistimella ei Rintaselle ole yleensä kitarasoundin osatekijänä niin väliä, kunhan siitä saa järkevän cleanin soundin, loput kaivetaan soittimesta ja pedaaleista.
– Ei tietenkään haittaa, jos styrkkarissa on pieni roso, mikä järjestyykin yleensä sillä, että styrkkari on tarpeeksi pieni. Trankkukin käy, sitä joutuu vaan ruuvaamaan vähän pidempään.
Lue myös Riffin nettispesiaali, jossa Mikko Rintanen kertoo musiikillisista johtotähdistään.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
