Neljä vuosikymmentä ensimmäisten oranssien vahvistimien ja valkoisten marsujen jälkeen ala totuttelee edelleen siihen, ettei kaiutinkaapin tarvitse olla välttämättä musta, eikä edes tweed-pintainen. Kauanko mahtaa mennä, että neliskanttisen lootan rinnalle hyväksytään pyöreä muoto?
Vallankumouksen valmistelu ei kuitenkaan ollut Toob-kaiuttimen kehittäjän, Markku Pietisen, varsinainen motiivi, vaan koko jutun alkusysäyksenä oli tympääntyminen raskaiden kitarakamojen kanniskeluun. Reippaat 20 kiloa painavaa perinnekomboa roudatessa mieleen tuli ajatus, että ”täytyy olla tapa tehdä tämä kevyemmin”.
Taakka kevenikin alle puoleen, kun omien sanojensa mukaan ”vanhaa pappa-jazzia” soittava Pietinen vaihtoi vahvistimeksi Henriksenin Convertible Jazz -mallin. Sekään ei vielä ratkaissut kokonaan ongelmaa, sillä kaappi vaikutti edelleen kokoonsa nähden suhteettoman painavalta.
– Mä tiesin jo silloin, että rupean rakentelemaan jotain omia pönttöjä ja sen takia halusin nimenomaan erillisen nupin, Pietinen kertaa tapahtumien kulkua.
Lisäpontta uteliaalle tutkiskelulle antoi tieto siitä, että ”selkä- ja nivelvaivaisia kitaristeja” on kyllä muitakin, joten kevyempien kantamusten luulisi kiinnostavan laajempaakin joukkoa.
Lopulliseen leimahdukseen tarvittiin enää keksijän sopivasti harhautunut katse rakennustyömaan ohi kävellessä: tantereella lojuneen viemäriputken pätkä näytti silmämääräisesti mallaavan 12-tuumaisen kaiuttimen mittoihin. Ja mikä parasta, käyttötarkoituksensa vuoksi putken on oltava rakenteeltaan vahvaa kuin mikä, mutta massaa sillä on hyvin vähän. Vuosi oli kuulemma 2006 tai 2007 – aikahan tunnetusti kuluu nopeasti, kun on kiinnostavaa puuhaa. Ja sitä riitti, sillä ensiarvio putken käyttökelpoisuudesta osui kohdalleen.
– 12-tuumainen menee melkein heittämällä putken sisään. Se on semmoiset 4–5 milliä liian iso läpimitaltaan, mutta koska se on kartiomainen niin sopivalla kumitiivisteellä se saadaan juuri sen verran ulos, ettei elementti ota kiinni runkoon, kertoo Pietinen.
Sittenpä olikin seuraavaksi kehitettävä kiinnitys, joka pitää paketin kasassa. Syntyi vanne. Alkuun Pietinen kokosi niitä itse yhden kerrallaan eri profiililla valmistetusta putkesta leikkaamistaan kaarista ja kun idea vaikutti toimivalta, oli aika siirtyä 3D-tulostukseen. Ja siitä lähtien juuri näppärä vanne onkin ollut avainasemassa kotelon ihanteellisia mittoja etsittäessä.
– Se on mahdollistanut hyvin nopean testaamisen. Mä olen noita periä tehnyt varmaan 30–40 erilaista ja hakenut sieltä sitten lisää bassoa, tai pehmeyttä, tai jotain, kuvailee Pietinen prosessia, ja kasaa samalla malliksi ihan muutamassa hetkessä tyhjästä putkesta ja kaiutinelementistä toimivan kokonaisuuden.
Työ on tuottanut tulosta ja ”aika monen yrityksen ja erehdyksen jälkeen” mitoitukset ovat kohdillaan. Valmiina on takaa avoin ”jatsiversio” ja rockaavampaan menoon sopiva, suljettu kotelomalli.
Saa näyttää teolliselta
Estetiikkakin osuu aika mukavasti suoraan tehtaan vakiotavaralla, etenkin kun kotimaisen Uponorin putkessa pinnat ovat kalliin hinnan vastineeksi niin siistejä, ettei niitä tarvitse mitenkään viimeistellä. Ei sillä, etteikö sitäkin olisi kokeiltu.
– Mähän olen tehnyt custom-versioita, joissa on ohut levy pinnassa ja se on sitten päällystetty jollakin. Yhdessä oli Marimekon vahakangasta ja amerikkalaiset yhteistyökumppanit älähtivät, että älkää nyt ruvetko pelleilemään millään kukkakimpuilla. Antakaa sen olla ”industrialin” näköinen!
Ellei erikoistilauksia ilmaannu, niin vakiotuotannossa muunnelmien määräksi riittänee siis jatkossa putkitehtaan värikartta sellaisenaan.
– Uponor tekee tätä putkea kahdessa eri värissä: musta on tarkoitettu sadevedelle ja tiilenpunainen sille toiselle mitä viemäröidään… Me kutsutaan sitä nimellä ”cinnamon”, kertoo Pietinen pilke silmissään.
Jos mustan putken ulkopinta noudattaakin alan värikoodia, niin sisus hohtaa senkin edestä.
– Mua oikeastaan harmittaa, että se on valkoinen sisältä. Mielellään saisi olla musta, mutta kun tuota putkea tehdään joitain kilometrejä per valmistuserä, niin ei mulla ole paljoa sanomista siihen väriin.
Rock-versiossa sisäväriä ei tosin edes näe, mutta takaa avoin Jazz-versio paljastaa sisäpuolen kalpeuden. Rakenteessa on kuitenkin aivan toinen, väritystä huomattavasti painokkaampi syy jatkaa tuotteen kehittelyä. Avoimmuus on kyllä äänelle hyväksi, mutta kaiutinelementille riski.
– Herää kysymys, että pitäisikö tuolla olla joku verkko välissä, kun ihmisethän rupeaa kuitenkin sullomaan tänne kaikenlaista: kaapeleita sun muuta ja kun vahvistimet pienenee niin kohta niitäkin. Jenseneissä on niin kapoisat raot, että kartiot ovat suhteellisen turvassa, mutta nää isompiaukkoiset kaiuttimet ovat toinen juttu.
Muilta osin ei kestävyyden suhteen ole huolta. Runko on ”maailman tasolla” standardoitua putkea, jonka mitat on vakioitu ja jota valmistetaan kahta eri lujuusluokkaa.
– Nelonen tarkoittaa, että neliömetri putkipintaa kestää neljä tonnia säteittäistä painetta. Ja sitten on kasi, jota mä käytän, ja se kestää kahdeksan tonnia painetta, toteaa Pietinen ja nostaa lattialle pätkän runkoputkea:
– Tuon päällä voi rauhallisin mielin hyppiä!
Avaruus on arvo
Yhtenä tavoitteena Toobissa on tuottaa soundi, joka jo lähtökohtaisesti säteilisi akustisen instrumentin tavoin laajemmin, eikä olisi niin keilamaisesti suuntaava kuin tyypillinen kaiutinkaappi. Tavallaan siis palataan kitaravahvistinten historian alkuaikoihin, jolloin koteloiden materiaalina oli umpimänty.
– Niillä oli jopa sellaiset etuseinät niissä, että ne ei olleet kuin nurkistansa kiinni… että ne böijas siinä aika laillakin!
Tämänkin asian suhteen uusi muoto on innostanut kokeiluihin, joita konventionaalisella kaiuttimella ei ehkä tulisi ajatelleeksi tai jotka eivät sellaisella tiukan suuntauksen vuoksi toimisi. Kun Toobin kääntää pystyasentoon kaiutinpääty ylöspäin ja nostaa alaosan irti lattiasta pienillä korkopaloilla tai matalalla telineellä kuin jonkin käsirummun ikään, se säteilee vieläkin vapaammin ympärilleen. Tämä saattaa olla juuri sopiva keino sulattaa sähkökitara osaksi akustisten soitinten kokoonpanoa, joissa tavanomainen vahvistin kaappeineen jäisi erilliseksi ja luonteeltaan muista poikkeavaksi ilmiöksi. Pietinen kertookin kokeilleensa big band -tyyppisen kokoonpanon kanssa kahden Toobin käyttöä siten, että toinen sijoitettiin pystyyn bändin taakse ja toinen hänelle itselleen monitoriksi.
– Se oli aika hyvä yhdistelmä. Bändi kuuli komppauksen ihan toisella tavalla, kun se säteili joka suuntaan.
Aidon keksijän tavoin Pietinen esitteli myös tukun erilaisia custom-muunnelmia, pientä viilausta vaille valmiita teknisiä parannuksia ja lisäoptioita, mutta niistä ei puhuta julkisesti vielä. Nyt keskitytään siihen mikä jo on. Sen verran paljastetaan, että lisävarustepuolella pohditaan mm. tyylinmukaista topattua kantolaukkua, ja bassokaapinkin hahmottelu on jo varsin pitkällä.
Verstaalta sain mukaani koesoittoa varten kaksi täysin toimivaa ja periaatteessa tuotantovalmista kaiutinkaappia: jazz-version ja rock-mallin. Niiden käytöstä saatuihin havaintoihin ja kokemuksiin pääset ponnahtamaan tämän linkin kautta.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2017. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
