Mick Box, Uriah Heepin (iki)jäsen ja Easy Livin -kappaleen tunnistettavan lurituksen alkuperäinen kepittäjä vaali jytäperintöä pieteetillä, kun hänet tapasin 2006. Tuolloin jo lähes 40 vuoden ura jatkui taukoamattomalla keikkailulla ympäri maailman. Tämä haastattelu palauttaa mieliin, millaisia olivat tunnelmat ja mietteet 2006, jolloin juttu julkaistiin printti-Riffissä.
Harvoin haastattelu sujuu ilman, että ympärillä pyörii esiliinojen armeija, promoottorien, managerien tai levy-yhtiöväen muodossa. Nyt oli asia niin!
Mick Boxilla (s. 1947) ei ollut uutta levyä mainostettavanaan, mutta sitäkin enemmän positiivista elämänasennetta ja aikaa rupatella muusikon taipaleesta. Mies on ollut Heepissä koko sen uran ajan ja nähnyt samalla musiikkielämän muutoksen 1960-luvun lopulta nykypäiviin saakka.
Taustaa kysellessä käy ilmi, ettei Boxilla ollut kotioloissa musiikkia ympärillään, eikä perheenjäsenistä kukaan hänen lisäkseen soittanut mitään instrumenttia. Asiat etenivät lopulta bändiasteelle, eikä menohaluja sitten enää mikään pidätellytkään.
– Ahdoimme soittokamamme pakettiautoon ja huristelimme ympäri Englantia. Soitimme kaikissa mahdollisissa paikoissa, ja keikoilla, jotka vain kykenimme saamaan: klubeissa, häissä ja syntymäpäivillä. Siinä samalla luotiin hyvää perustaa tulevalle. Olimme jo vuosia soittaneet keikoilla, ennen kuin ensimmäistä kertaa menimme studioon. Sillä tavoin opimme ammattiimme. Kokemukset noilta ajoilta seuraavat mukana, ja heijastuvat myöhemmissä tekemisissä. Ei ole helppoa nukkua autossa, ja käyttää keikkaliksoja bensaan, päästäkseen seuraavalle keikalle! Siinä luonne kouliintuu ja huumorintaju kehittyy. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun olen saanut elää tuollaisia aikoja, Mick Box kertoo.
Uriah Heep on maineessa, jota voisi kuvailla kaksijakoiseksi. On legenda kvintetistä, joka 1970-luvulla sai levyjä ostavan suuren yleisön puolelleen lukuisilla listamerkinnöillä. Kuvaavaa on, että Heep noteerattiin Suomessakin korkeammilla sijoituksilla kuin esimerkiksi aikalainen Deep Purple.
Jazz-vaikutteetkin olivat vahvasti läsnä. Toisaalta bändi on niiden veteraanien joukossa, joille hymähdellään, eikä aina niin hyväntahtoisesti. Totuus kuitenkin on, että haastattelun aikaan nyky-Heep on pysynyt kasassa jo 20 vuotta, ja vireyttä voi tarkastella mm. erinomaisten web-sivujen muodossa. Eikä se uusi äänitekään enää kaukana häämötä.
Mitä Box sanoo vaikutteistaan?
– Ihastuin Buddy Hollyyn, joka poseerasi levyn kannessa Fender Stratocastereineen! Myös Eddie Cochran oli itselleni suuri hahmo sekä Johnny Kidd & The Piratesin kitaristi Mick Green. Mies Telecastereineen sai minut haluamaan ammattiin, jota harjoitan yhä! Siinä mielessä olen päässyt tavoitteeseeni, ilakoi Mick.
Taustatuki ei kotipuolessa ollut mitenkään itsestäänselvää, ja Box kertoo äitinsä usein toistaneen kysymystä siitä, milloin hän hankkisi itselleen kunnon päivätyön. Asiassa eivät auttaneet listahitit, sen paremmin kuin sadattuhannet myydyt levytkään. Vasta siinä vaiheessa, kun yhtye esiintyi mainekkaassa Lontoon Royal Albert Hallissa, äiti myöntyi siunaamaan poikansa ammattinvalinnan!
Vastikään Mick on jälleen kaivanut jazz-kirjojaan esiin, ja tapaillut sointuja ja fraseerauksia. Ja kun kuuntelee esimerkiksi kahden ensimmäisen levyn kappaleita Wake Up (Set Your Sights) tai The Park, ei ole epäselvää, mikä Boxin ihastus rockin lisäksi on ollut. Elvis Presleyn uran alku ulkoisine ilmentymineen sekä kitaristit Django Reinhardt, Barney Kessel ja Tal Farlow ovat jättäneet Boxiin omat jälkensä niin ikään.
Boxin ensilevytys, Spice-yhtyeen kanssa tehty single What About the Music / In Love (United Artist Records, 1968) ei ollut mitään jytää, vaan pikemminkin 1960-luvun loppupuolen pop-tyyliä, The Small Facesin tapaan. Oman äänitteen kuuleminen radiosta sai aikaan suuria odotuksia, jotka toteutuivatkin, mutta vasta vuosikausia myöhemmin.
Heepin alkutaipaletta manageroi basisti Paul Newtonin isä, joka kuitenkin pian huomasi omien kykyjensä riittämättömyyden, lahjakkaan bändin kehittyessä. Hän yhytti yhtyeen Gerry Bronin kanssa, managerin, jolla oli myös oma levymerkkinsä, Bronze. Mieheen yhdistyivät myös nimet Gene Pitney, Colosseum sekä Bonzo Dog Doo-Dah Band.
Bron totesi bändin – joka tuossa vaiheessa oli vielä kvartetti – kyvykkääksi. Varsinkin Mick Box ja laulaja David Byron tekivät vaikutuksen.
Yhtyeen ihastus Vanilla Fudgeen puolestaan vaikutti siihen, että bändiin rekrytoitiin kosketinsoittajaksi (Roy Sharlandin tilalle) Ken Hensley, Newtonin vanha bändikaveri The Gods -yhtyeestä. Uruista ja korkeista laulumelodioista kehkeytyikin ajan mittaan tavaramerkki. Yhtyeen nimeksi otettiin Uriah Heep ja pian tehtiinkin jo Heepin debyyttilevyä, Very ´eavy, Very ´umble (1970).
– Oli jännittävää lopulta mennä studioon, kun otti muutenkin ensimmäisiä haparoivia askeleitaan uudistuvassa musiikkimaailmassa. Se, miten vahvistin laitettiin paahtamaan kohti seinää niin, että mikrofoni tuli sen ja seinän väliin – saatiin sustainia! Mutta samalla oli itse opeteltava uusille tavoille, mitä soittamiseen tuli. Kaikki se viattomuus ja kokemattomuus on kuultavissa levyltä edelleen, ja se juuri minua itseänikin yhä ihastuttaa, tunnustaa Box.
Mainio yksityiskohta on, että aluksi Heep ei millään tahtonut saada itselleen vakituista rumpalia. Tuntui siltä, että kaikki Lontoon patteristit olivat jo jossakin bändissä. Alex Napier ja Ian Clarke kävivät kääntymässä, samoin Nigel Olsson, jonka yhtye saalisti parille raidalle, ennen kuin tämä palasi ruotuun Elton Johnin bändin lähtiessä rahakkaammalle Amerikan kiertueelle. Keith Bakerin jälkeen rumpali löytyi niin ikään The Gods -yhtyeen riveistä, kun Lee Kerslake sai pestin.
Listoille on kavuttava!
Vain reilu vuosi myöhemmin yhtye levytti legendaarisen neljännen albuminsa, Demons and Wizards. Nyt bändi pääsi listoille ympäri maailman, ja kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen, sisäistä kemiaa ja vahvaa kappalemateriaalia myöten. Kulta- ja platinalevyt takasivat, että myös aiemmin julkaistut levyt saivat kysyntää osakseen.
Pikku hiljaa bändi oli oppinut tavan kirjoittaa ja äänittää hyvin ripeästi. Studiolevyjä tehtiin huikeat yhdeksän kappaletta vuosina 1970-76! Menestys ei tullut yksinään, vaan sen mukana yhtyeen sisäiset ristiriidat heräsivät niin ikään. David Byron lähti soolouralle, ja epäsäännöllinen elämäntapa johti basisti Gary Thainin erottamiseen.
Box, Hensley ja Kerslake etsivät uutta verta bändiin, ja 1976 oltiin tilanteessa, jossa koesuorituksiaan iltapäiväsessiossa antoivat sekä basisti Denny Ball (Bedlam, Long John Baldry) että David Coverdale (Deep Purple). Joitakin Chuck Berry -standardeja kokeiltiin, ja vaikutelma vahvasta kokoonpanosta oli selvää.
Coverdale sai kuitenkin pian merkittävän rahoituksen taakseen, ja lähti perustamaan omaa Whitesnake-bändiään, kun taas basson varteen palkattiin Trevor Bolder (joka on yhtyeessä taas tänäkin päivänä).
Laulu syntyy
Mitä varsinaiseen kappaleiden kirjoittamiseen tulee, ei Box myönnä ajan kuluessa suurempia muutoksia ilmenneen. Työ itsessään on aina yhtä haastavaa, mutta laulu voi syntyä yhtä hyvin kolmessa minuutissa tai sitten se voi vaatia kuukaudenkin valmistuakseen. Laulu vaatii luovaa energiaa syntyäkseen, eikä avoin mieli muutoinkaan ole haitaksi.
Työskentely studiossa on oma prosessinsa ja Box tuumii, että on mukavampaa tehdä levyä, kun mukana on ulkopuolinen tuottaja. Tämä takaa sen, että saadaan kaikki irti, ja tekemisestä hyväksytään lopulliseen versioon se paras otto.
Helpoksi tuotettavaksi Mick ei ryhmäänsä kehu, vaan myhäilee tarinansa lomassa, että he kyllä tietävät, miten hommat tehdään. Tuottajan huolena on kiillottaa aihiosta paras mahdollinen lopputulos.
Toistaiseksi viimeisimmän studiolevyn, Sonic Origamin (1998), sessiot tuotti Pip Williams (mm. Nightwish), jota Box auliisti kehuu. Hepusta kehkeytyi bändille tavallaan kuudes jäsen.
Sähköä lavalla, akustista kotona
Kitaristilla on aina valittavinaan ainakin kahdenlaiset työkalut, sähköiset tai akustiset. Miten Mick näkee nämä asiat omalta kohdaltaan
– Sähkökitarassa on voimaa, ja se on aina yhtä jännittävä. Akustisella voi soittaa paljon herkempiä juttuja, ja se on paljon joustavampi väline. Kirjoitan lauluni aina sillä, koska sen kanssa voin puuhailla missä vain, esimerkiksi vaikkapa puutarhassani, kuittaa Box arkisesti. Juuri hiljattaisella Ranskan lomallanikin syntyi näin viitisen uutta viisua.
Box on tullut tutuksi Gibson Les Pauleineen, vaikka Wonderworldilla (1974) Stratoa hetkellisesti käyttikin. Viime vuosina mies on haltioituneena soittanut myös suomalaisilla Ruokangas-sähkökitaroilla. Box eksyi sattumalta Juha Ruokankaan osastolle Frankfurtin messuilla, ja ihastui oitis näihin instrumentteihin.
Vahvistinpuolella Box tukeutuu edelleen perinteikkääseen yhdistelmään: 100 Watin Marshalliin ja 4 x 12 -kaappiin. Kaikki muu lavalla näkyvä on silkkaa kulissia. Efekteihin lavan reunalle mies kasaa Cry-Baby wah-wahin, Bossin choruksen, Bossin digital delayn sekä Marshallin cabinet-särön. Melko tuttua perustavaraa, ja syykin on miehen perustelussa selvä:
– En halua steppaajaksi!
Kuulla ikä kaikki
Kuulo ja sen suojelu ovat olleet viimeaikoina kovasti tapetilla, eikä asian merkitystä voi minkäänlaisissa musiikkipiireissä mitenkään väheksyä. Kun sitten kyse on äänekkäästä rockista, asian tärkeys vain korostuu.
Box sanoo välttävänsä kuulokkeiden käyttöä viimeiseen asti. Ainoan poikkeuksen hän tekee lauluosuuksia nauhoitettaessa studiossa. Korvamonitoreita hän kieltäytyy käyttämästä tyystin ja kuuntelu lavalla pyritään vain pitämään maltillisena.
40 vuoden tahkoamisen jälkeen kuulossa näkyy kuulemma luonnollinen ikääntymisen vaikutus, mutta ei melun aiheuttamia vaurioita.
Tietä riittää
Yhtyeensä tulevaisuuden Box näkee mukavanoloisena. Ryhmä uhkuu luovuutta edelleen. Vanha ystävä ja tiedottaja Bronze-ajoilta, Simon Porter, on astunut remmiin uutena managerina (mm. Status Quo), ja bändi on uuden levytyssopimuksen kynnyksellä. Nykyisessä musiikkimaailmassa mies tuskailee kaiken vain kestävän lakikiemuroineen päivineen aina niin hämmästyttävän kauan.
Mutta sitten kun manageritoimisto, keikka-agentit, promoottorit ja levy-yhtiö saadaan puhaltamaan yhteen hiileen bändin kanssa niin, että suunta ja tarkoitusperät ovat kaikille selvät, ei ole mitään huolta siitä, etteikö Heep taivaltaisi omaa polkuaan vielä hyvän matkaa.Business itsessään eläköi yhtyeen siinä vaiheessa luonnollisesti, kun faneja ei keikoille enää riitä.
Saapa nähdä, ryhtyykö Mick muistelemaan kokemuksiaan Heepissä kirjan muodossa. Omaelämäkertaa on kuulemma turha odottaa. '
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2006. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
