The Neville Brothersin edellisestä visiitistä oli kulunut jo 11 vuotta, ja kesän keikka Porissa oli kaikkiaan vasta kolmas Suomessa. Sana "legenda" on vastuuttomassa käytössä kulunut ja haalistunut valjuksi, mutta Art Neville on juuri sitä.
Mutkattomaksi jututettavaksi osoittautunut Art Neville (1937–2019) vastaili kysymyksiin leppoisasti kesäisessä Porissa, ja juuri poskettoman kaunis sää olikin kenties yhtenä osatekijänä lopulta yllättäen saamaani juttutuokioon tämän rhythm ´n´ blues-merkkimiehen kanssa. Lähestyminen alkoi kaarroksella kaukaa: miten haastateltavamme päätyi koskettimien pariin?
– Olen aina pitänyt koskettimista, ja niiden soittajista, aloittaa Art Neville ytimekkäästi. Hankalista selkävaivoista kärsivän muusikon kasvoille leviää mahtava hymy:
– Siihen aikaan kaikilla vanhemmilla ihmisillä tuntui olevan piano kotonaan. Yritin opetella soittamaan, kunnes joskus saisin oman soittimen.
– Ennen pitkää olin niin innoissani asiasta, että yhytin itseni muutaman henkilön kanssa, ja nämä näyttivät minulle sitten muutamia juttuja. Yritin tämän jälkeen sitteãn itsekseni toistaa niitä, kunnes huomasin osaavanikin jo soittaa!
Oliko musiikilla roolinsa lapsuudenkodissasi?
– Kyllä, musiikkia oli ympärilläni hyvin paljon. Isäni ja äitini kanssa kuuntelimme Louis Jordania, Charles Brownia, Nat King Colea. Ja kun vartuin, aloin kuunnella Sam Cooke & The Soulstersia. He tekivät minuun suuren vaikutuksen, valottaa Art.
– Kuuntelin näitä vanhoja pianisteja, Fats Dominoa, Charles "Blues" Jacksonia, jonka kanssa tein keikkoja jo lapsena. Saatoin soittaa hänen keikoillaan kappaleen tai pari, ja istuin hänen vieressään keikkapaikalla. Enpä ole kuullut muuten koko miehestä sen koommin. Professor Longhair ja nämä monet erityyppiset soittajat; tuosta kaikesta ammensin ja muodostin oman tapani soittaa koskettimia, ynnää Neville.
Muistatko aivan ensimmäistä studioäänitystäsi?
– Kyllä! Paikka oli radioaseman studio, jossa purkitimme "Mardi Gras Mambon" (The Hawkettesè, 1954)! Siitä kehkeytyikin sitten Mardi Gras -tapahtuman tunnussävelmä ja levy on julkaistu siitä lähtien joka vuosi, kertoo Art tavaramerkikseen muodostuneesta sävelmästä.
Mutta New Orleans ei ole enää se sama New Orleans, sanoo Neville, ja viittaa tietenkin vuoden takaisen Katrina-hirmumyrskyn aiheuttamiin peruuttamattomiin tuhoihin alueella.
Instrumentaaleja kansalle
The Meters jatkaa ainutlaatuisen musiikillisen perintönsä vaalimista, ja sen myötä kokoonpanoa Art Neville (urut), Joseph "Zigaboo" Modeliste (rummut), George Porter Jr. (basso) ja Leo Nocentelli (kitara) kuullaan ja nähdään yhdessä lavalla yli 25 vuoden jälkeen! Näyttää kuitenkin siltä, että Eurooppa ei osakseen näitä historiallisia keikkoja saa. Mutta mikä on tämän instrumentaaleja soittaneen bändin suosion syy?
– En ollenkaan osaa sanoa! Kun saamme tämän Neville Brothers -kiertueen hoidettua, on jälleen aika lähteä Meters-keikßoille. Kunpa vain saisin tämän selkäni ja jalkani taas kuosiin, tuskailee urkuri, ja esittelee Dr. Johnilta saamaansa upeaa kävelykeppiään.
Harkitsitteko koskaan muuttavanne tyyliänne esimerkiksi enemmän rockin suuntaan, kun levynne eivät enää niin myyneetkään 1970-luvun lopulle tultaessa?
– Emme oikeastaan. Yritimme edistää asioitamme parempaan suuntaan toisin keinoin. On kuitenkin mainiota itsekin todeta, että musiikkimme on kestänyt aikaa hyvin, ja säilynyt näihin päiviin asti. Näköjään saimme jotakin aikaan, ja teimme sen oikein, kuittaa urkurimme uransa kivisemmistä poluista.
Millaista oli kappaleiden kirjoitus vain jammailun tuloksena?
– Se oli helpon luontevaa ja mukavaa! Kitaristimme Leo Nocentelli ja kaikki me muutkin olimme lahjakkaita. Emme kuitenkaan siinä vaiheessa ollenkaan ymmärtäneet tekemisemme laatua, vaan yksinkertaisesti vain jammailimme ja soitimme. Nykyään näitä asioita puntaroidaan eri tavoin, mm. «alan lehdistössä. On tietenkin mukavaa, kun esimerkiksi arvostetun Rolling Stone -lehden vuosikirjoissa mukana pari The Meters -levyä: Rejuvenation (1974) ja Look-Ka-Py-Py (1970).
Onko teillä ollut puhetta uudesta levystä The Metersin kohdalla?
– Siitä on kyllä ollut hiukan puhe, mutta mitään ei ole vielä tarkemmin sovittu, kuittaa Art.
Tilaustyötä sessioissa
The Meters säesti myös muita artisteja Sansu Enterprisen tallissa, millaista se oli?
– Teimme juttuja muiden muassa Lowell Georgen, Lee Dorseyn, Patti LaBellen kanssa. En edes muista kaikkien nimiä… Ja Dr. Johnin kanssa teimme parikin levyä. Nuo kokemukset olivat hienoja ja paljon suurempia kuin sessioista saadut palkkiot, kuvailee Art lähimenneisyyttään.
Oliko teillä muuten mitään kilpailua vaikkapa Motownin Funk Brothersin kanssa?
– Ei, koska emme tehneet samantyyppistä tavaraa. Emme tuolloin mitenkään sen paremmin tiedostaneet, että materiaali olisi ollut niin erilaista, mutta kyllähän se oli, hahmottaa Art.
Jakaisitko kanssamme jonkin rakkaimmista sessio-muistoistasi?
– Patti LaBelle, tokaisee Art hetkeäkään miettimättä. "Lady Marmalade" – se oli jotakin tosi ammattilaisen touhua se! Hän sai suorituksillaan hiukseni nousemaan pystyyn!
Kertoisitko millainen Allen Toussaint oli tuottajana?
– Kasvoimme Allenin kanssa yhdessä. Hän kirjoitti (pseudonyyminä) äitinsä nimissä monia kappaleita, joita sitten äänitti. Hänen äitinsä tyttönimi oli Naomi Neville, ja meidän sukunimemmehän on sama. En vieläkään varmuudella tiedä, olemmeko jotakin sukua keskenämme, puntaroi Art.
Miten kuvailisit omaa tyyliäsi?
– No sepäs onkin kuule hankala juttu, repeää Neville nauruun. En oikein tiedä. En mielestäni ole kuitenkaan ihan huono soittaja. En oikein osaa kuvailla sitä, mutta enpä ole toisaalta koskaan ottanut yhtään soittotuntiakaan! Sen tiedän, että 9-vuotiaasta tyttärestäni vielä saattaakin tulla hyvä soittaja. Hän osaa myös mainiosti soittaa vaimoni Lorrainen näyttämät kitarajutut! Hänen veljensähän soittaa nyt tässä kiertuekoykoonpanossamme, listaa Art perhettään, ja viittaa kitaraa Neville Brothersin nykymuodossa soittavaan poikaansa, Ianiin.
Veljesten voimin
Neville Brothers sai uuden levynsä julki 2004. Mikä oli syynä pitkään taukoon edellisen jälkeen?
– Levy-yhtiöt, pamauttaa Neville. Teimme mielestäni hyviä levyjä, mutta nämä yhtiöt eivät sitten tehneetkään mitään edistääkseen asioitamme. Tämä uusi purkitettiin osittain omistamassamme New Orleansilaisessa studiossa, Neville Neville Landissa, jossa myös business-managerimme on osallisena, ja homma tuntuu toimivan vallan mainiosti, tähdentää Neville.
Miten vertaisit Yellow Moon -levyn (1989) sessioita tämän uuden tekoon?
– Eroja on olemassa! Yellow Moonia tehdessämme meillä oli mukanamme tuottaja Daniel Lanois. Nyt teimme levyn omillamme, Ivanin (Neville, koskettimet, Aaronin poika) johdolla. Kaikki toivat mukanaan omat näkemyksensä asioista. Äänittäjänä oli James Bevelle, kertoo Art.
Miten näkisit laitteiden kehityksen vaikuttaneen omaan soittoosi?
– Tätä kaikkea nykypäivän tekniikkaa ei tietenkään ollut käsillä The Metersin kulta-aikoina. Nyt saatavilla on kaikenlaista välinettä, Pro-Toolsia sun muuta. Mutta ne ovat kuitenkin vain työkaluja siihen, mitä milloinkin ollaan tekemässä. Kun taas pääsen kotiin, on aika jatkaa niiden omien juttujeni tekoa, joiden tallentamiseen käytän tietokonettani ja Pro-Toolsia. Kaikki, mitä saan luotua, tallennan tuohon masiinaan, mutta se on yhä senkin jälkeen vielä minä, ja oma soittoni, joka siinä tallentuu! Voin toki halutessani manipuloida materiaaliani mihin suuntaan sitten haluankin, mutta se on edelleen aito Art, joka siitä kuuluu.
Saatko muusikkona yhä samaa tyydytystä soittamisesta kuin lapsena sait?
– En! En ole enää mikään nuori mies, naurahtaa Art. Jospa vain saisin nämä jalkani kuntoon, mutta toisaalta heti, kun pääsen koskettimiin käsiksi, en edes huomaa niiden kiukuttelua.
Minkälaisia asioita haluaisit vielä saavutOtaa? Onko sinulla vielä joitakin musiikkillisia unelmia?
– Aion tehdä täysin omaa tavaraani. Palan halusta palata kotiin, ja tekemään töitä omilla laitteillani. Sillä tietokoneella, ja Pro-Toolsilla, kuten edellä oli puhe. Osaan käyttää niitä jo hyvin, ja tiedän, että osaan soittaa, puhkuu Art tuntojaan. Soitan suurimman osan materiaalista itse, mutta sinne sitten lisätään kitaraa, bassoa ja rumpuja tilanteen, ja kappaleen mukaan. Laita siihen juttuusi, että en ole luovuttamassa, en ollenkaan, lisää mies.
Viihdyttämisen taito
Minkälainen musiikki nykyään sinua itseäsi viehättää?
– Pidän yhä, kuten monet ystävistänikin, Red Hot Chili Peppersistä. Näillä sälleillä on juttu hallussa, ja heidän materiaalinsa on kovaa tavaraa, kuule, tokaisee urkuri äimistyneelle haastattelijalle. Täällä Euroopassa on näitä musiikkivideoihin orientoituneita tapauksia, mutta näillä nuorilla häiskillä on viihdyttämisen taito! Se on juuri se, mistä erityisesti pidän, ja mitä rakastan. Näiden viihdyttäjien tekemisestä on helppo nauttia, kehuu RHCP:a Art.
Jos saisit sanoa sen viimeisen sanan, mitä nykyisessä musiikkimaailmassa muuttaisit?
– Olisi mukavaa saada muutama hitti, tuikkaa Art vikkelään. Se ei olisi ollenkaan huono juttu. Saisi pääomaa taas uusien tekemiseen. Ja onhan niitä toki kyllä meillä ollutkin, hekottelee Neville.
Minkälainen olisi Art Nevillen unelmakokoonpano?
– Minä, hymyää mies edelleen. Ne kaikki arvostamani muusikot, joita sille levylle haluaisin, voin samplata siihen!
Miten on, soitatko tai harjoitteletko edelleen päivittäin?
– En enää. Soitan, ja treenaan aina silloin, kun teemme keikkoja ja näitä kiertueita, kuittaa Art.
Mikä on salaisuutesi, mikä pitää sinut liikkeellä?
– Halu tehdä. Se on yksinkertaisesti se ja tätä teen, niin kauan kuin pystyn. Olin pitkään sairaalassa, enkä pystynyt tekemään yhotään mitään. Nyt on taas aika puuhata, kun siihen jälleen kykenen.
Minkälaiset terveiset haluaisit laittaa Riffin lukijoille?
– Jos uskot kovasti johonkin, ja luotat siihen, mitä olet tekemässä, tee se! Älä anna kenenkään tulla siihen väliin, ja laittaa sinulle kampoihin sen asian kanssa. Vastoinkäymisiä on varmasti tiedossa matkan varrella, mutta tee se, mitä aiot!
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2006. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
