Kitaroita, mielipiteitä ja tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Tällä kertaa vuorossa on Sami Hurmerinta.
Sami Hurmerinta on ollut suomalaisen popin ja rockin tekijä lähes niistä ajoista, jolloin käsite ”suomirock” syntyi. Hänen kitaransoittonsa sekä sävelkynänsä terävyys tulivat suomalaisten tietoisuuteen oikeastaan kertarysäyksellä, vuonna 1978 ilmestyneen Maaritin Jäätelökesä-hitin kautta.
Hurmerinta mielletään kitaristina usein Hendrix-koulukuntaan ja Stratocaster-soittajaksi. Hendrix kuuluukin vaikuttajiin, ja jutut on tullut tsekattua aikoinaan niin tarkkaan, että Samilla on ollut kunnia päästä jammailemaan Experience-rytmisektion kanssa 1980-luvulla. Soitossa ja sävellyksissä kuuluu myös perehtyneisyys jazz-harmoniaan, ja onpa nuoruusvuosina tullut soitettua klassista kitaraakin konservatoriossa.
Mielikuva Stratocasteriin mieltyneestä soittajasta ei ole tuulesta temattu; se kävi ilmi viimeistään silloin, kun Sami kantoi kolme Stratocasteria ja kaksi Gibsonia haastatteluun, jonka paikaksi hän valitsi itselleen tutun ympäristön vuosien varrelta, Finnvoxin ison B-studion.
Fender Stratocaster, valmistettu 1970-luvun alussa
– Ile Kallio on hyvä lapsuuden kaveri, ja aloiteltiin soittohommatkin samaan aikaan. Hän asui Kalliossa ’70-luvun alkupuolella, ja koska olimme silloin paljon tekemisissä, hän tiesi, että etsiskelin parempaa Stratoa. Ile sitten kertoi, että siellä Kallion musakaupassa on hyvä, ihan vähän käytettty kellertävän valkoinen Stratocaster. Innostuin kitarasta ja ostin sen pois; hintaa en enää muista. Sittemmin tämä on maalattu uudestaan täysin valkoiseksi.
– Itselläni on kaikkiaan kuusi Stratocasteria, ja niissä jokaisessa on hieman erilainen soundi. Niistä melkein heti tietää, että tämä sopisi tuohon biisiin ja tämä toinen taas tuohon; studiossa niitä tuleekin käytettyä aina vähän biisien mukaan. Tässä kitarassa on niin spesiaalisointi, että tällä soitan yleensä aina useammassa kappaleessa joka levyllä. Fenderin Stratoja on uusia ja vanhoja, eikä uudetkaan aina niin huonoja ole. Vaikka ne on sarjatuotantona tehtykin, niistäkin voi löytyä hyviä yksilöitä.
Stratocaster-kopio 1980-luvulta, merkki tuntematon
– Kaverilla oli ’80-luvun alussa musiikkikauppa Tikkurilassa, ja heille oli tullut Englannista erä Fenderin kopioita. Menin kauppaan juuri silloin kun he olivat laittamassa kitaroihin kieliä takahuoneessa. Tämän kitaran kaula oli heti hyvä käteen ja kampi oli myös hyvä; sen sijaan mikrofonit olivat vähän heikkotehoisemmat, jotain Squierin tasoa. Valitsin siksi uudet Fenderin mikrofonit, jotta saisin hyvän soundin ja kunnollisen lähtösignaalin. Hämmästyttävää kyllä, tämä pysyy näistä kolmesta Stratosta parhaiten vireessä kammen kanssa. Siksi soitankin aina tällä, jos käytän paljon vibrakampea.
Fender Stratocaster reissue ’62, vm. 1995, itse maalattu.
– Me tehtiin jotain vaihtokauppaa silloisen Musiikki Fazerin kanssa. Meillä oli sellainen oikein kallis mikrofoni mitä ei tarvittu, koska niitä oli jo useampi. Kaupassa oli sitten tällainen ’62-reissue Stratocaster, joka vaikutti tosi hyvältä yksilöltä. Tämä oli alunperin sellainen rautalanka-punainen, mitä vähän vielä näkyykin.
– Ajattelin itse koittaa maalata tämän, koska tiesin, että esimerkiksi Juha Nuutinen käytti Kitarapajalla ihan automaalia, siis spraymaalia. Joten hioin rungon ja aloin maalailemaan meidän autotallissa. Vedin useampaan kertaan punaista ja sinistä, sillä halusin kitarasta vähän tällaisen viininpunaisen. Aika kova työ siinä oli, mutta kyllä se ihan hyvin on toiminut.
Gibson ES-120T vm. 1962
– Tämän hankin yhden kaverini kautta, joka on pätevä harrastajamusiikko. Hänen kaverinsa oli käynyt Jenkeissä ja osti tämän Denveristä. Hän oli tuonut kesäksi kitaroitaan tälle minun kaverille, ja siellä sitten pääsin tätä ihastelemaan. Omistaja ei kuitenkaan tuolloin ollut halukas luopumaan keräilemistään soittimista. Sitten kului vuosi ja hän soitti: olisitko sä vielä kiinnostunut?
– Tässä ei ole muuta kuin tuo yksikelainen kaulamikki, mutta soundi on mainio, pehmeän jazz-kitaramainen, täyteläinen. Lähtösignaalikin on yllättävän tuhti. Tallaa ei ole liimattu kanteen, joten jos kielet ottaa pois, niin silloin saa olla tarkkana kun sitä säätää uudelleen.
– Meidän uudella levyllä on sellainen balladi kuin Joidenkin kaa, ja joku kyseli, että millä akkarilla olet sen soittanut. Tällä olen sen soittanut; soundi on vähän akustismainen. Tämä on himassa työhuoneella hyvä kitara tehdä demoja, koska akustinen soundi on aika vahva. Ajattelin aikoinaan, että kun tämän vire on aika herkkä, niin en käyttäisi tätä keikoilla lainkaan. Mutta tuosta biisistä tuli yht’äkkiä niin suosittu, että jengi alkoi kyselemään nuottejakin siihen kotisivujen kautta. Olen siksi ottanut kitaran konsertteihin aina mukaan ja soittanut sen yhden kappaleen, koska tällä siihen tulee aivan oma klangi.
Gibson J-200
– Olin joskus ’90-luvulla käymässä Levytukussa Aleksanterinkadulla. Tämä oli juuri tullut sinne, joten kokeilin ja tuumin, että onpa hyvä soundi ja kaulakin juuri käteen sopiva. Innostuin ja ostin heti. Näitä ei ainakaan silloin ollut kovin montaa Suomessa, Jussi Raittisella taisi olla ainakin yksi.
– Tähän kitaraan liittyy muuten sellainen hauska tarina, että meillä oli kerran Järvenpäässä perjantaina keikka. Ja Radio Citystä soitettiin, että sulla on kuulemma Gibson J-200? Meille on tulossa tänne George Thorogood vierailemaan, ja hän on luvannut soittaa studiossa livenä pari biisiä, jos saa lainaksi tällaisen kitaran. Lupasin, että käyhän se, jos pitää varmasti hyvää huolta. Pistin kitaran taksiin ja puolen tunnin päästä kuuntelin radiosta, että siellä se Thorogood soittaa sillä ihan innoissaan! Soitti pari biisiä, ja lähetti sitten nimmarin ja kiitoskortin kitaran mukana. Me lähdettiin omalle keikalle muutaman tunnin sisään saman kitaran kanssa.
– Ennen tätä minulla oli ollut muutama akustinen keikkakäytössä, ja yksi tosi hyvä Washburn, mikä minulla on vieläkin. Siinä on vähän pienempi koppa. Tämä J-200 vaan oli niin hyvä yksilö; tässä on tosi hyvä akustinen soundi studiota varten ja mikrofonisysteemissä on sävysäätö, mikä on keikalla kätevä.
Strato ja Marshall
Vahvistimena Sami Hurmerinta on käyttänyt eniten Marshallin 50-wattista nuppia vuodelta 1969 (ja 4 ×12-kaappia Celestionin elementeillä.) Erikoisuutena mainittakoon, että hän linkittää sen molemmat kanavat toisiinsa piuhalla Hendrix-tyyliin. 1960-luvun Fender Bandmaster taas on satunnaisessa käytössä pehmeitä puhtaita soundeja ja tremoloa varten. Hiljaisemmilla keikoilla vahvistin on 45-wattinen Ashdown Peacemaker Marshallin 1 ×12 lisäkaapilla. Tuossa vahvistimessa on master-volume.
Myös akustista kitaraa Sami soittaa keikalla vahvistimen kautta, eikä suoraan linjaan.
– Minulla on Marshallin vahvistin, jossa on erityinen pietso-mikro-foni-kanava. Siitä saan hyvän monitorisoundin. Nykyään on toki hyviä välibokseja, joiden kautta voi soittaa suoraan linjaan. Mutta tavallisen monitorin soundi ei aina ole niin miellyttävä akustiselle kitaralle. Konserteissa on usein myös ollut vahvistin mikitettynä sekä linjasoundi, joista miksaaja on tehnyt hyvän yhdistelmän.
Pedaalivalikoimasta löytyy yksi todellinen harvinaisuus, jota kuulee monissa biiseissä.
– Silloin aikoinaan ei kaupoissa kauhean paljon ollut pedaaleja. Mutta yksi tuttu elektroniikka-insinööri oli streoliikkeessä duunissa, ja hänen kanssaan alettiin tehdä etuvahvistin-säröboosteria, minä soitin ja hän rakensi. Tuloksena oli harmaa laatikko, jossa on volume, treble, basso ja master-volume, sekä pedaali, josta volumen saa täysille tai puolitettua. Sitä olen käyttänyt ”Siivet Saan” -levyltä lähtien, esimerkiksi Jäätelökesän soolossa. Se on aika spesiaali, sitä ei saa mistään muualta, Sami naurahtaa.
Sen sijaan ainakin nämä kitarat ovat olleet pääosin musiikkikaupoista hankittuja. Mihin kiinnität huomiosi uutta kitaraa kokeillessa?
– Tietenkin kaulan pitää heti tuntua sopivalta omaan käteen. Minulla ei ole kovin pitkät sormet, joten kaula ei voi olla ihan kauhean paksu. Seuraavaksi kuuntelen kitaran sointia ja soivuutta, ja sitä kuinka mensuuri stemmaa. Jos kitara tuntuu tämän jälkeen hyvältä yksilöltä, niin sitten alan tarkemmin kokeilemaan miten hyvin sen saa hienosäädettyä, sillä ainahan kitaran kaula on jonkinlainen kompromissi vireen suhteen, täydellistä ei ole.
Ja loppuun on syytä kysyä, että miksi juuri Stratocaster, kuinka se valikoitui pääkitaraksi?
– Strato on yllättävän monipuolinen. Siinä on kolme mikrofonia, siitä saa jatsahtaviakin soundeja ja hyviä puhtaita soundeja ylipäänsä. Tässä mielessä Gibson humbuckereineen voi olla hieman tukkoisampi ja paksumpi. Ja tietenkin tuo kampihomma minua miellyttää. Strato on nerokas kitara, jonka runkomalli on säilynyt vuodesta toiseen sellaisenaan. Ja tietysti se nuorena Hendrix-diggarina näytti niin hienolta ja upealta, Sami nauraa.
•••
Tämä Timo Östmanin toimittama ja Tommi Posan kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 3/2015.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
