Porcupine Treen pääteasemalle ajo oli monen mielestä outo veto sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Steven Wilsonin mukaan suositun brittiyhtyeen mitta kuitenkin oli kymmenen levyä, ja oman vapauden saattoi lunastaa vain lyömällä vanhat rakenteet rikki. Neljä soolokiekkoa myöhemmin lauluntekijä ei kadu ratkaisuaan.
Steven John Wilsonia on turha koettaa ahtaa yhteen lokeroon, ja sellaisille aikeille hän viittaa Tampereen Klubin pöydässä kintaalla. Vuonna 1987 perustamansa Porcupine Treen kuutisen vuotta sitten jäihin laittanut mies nauttii tänään sooloartistin vapaudesta, jota maistoi ”saattaen vaihdettava” -taktiikan mukaisesti ensi kerran jo loppuvuodesta 2008.
– En ole koskaan luokitellut itseäni millään lailla, ja uusimman pitkäsoittoni myötä asia mielestäni vain korostui. Hand. Cannot. Erase. (2015) sisältää lyhyitä popbiisejä, yhden elektro-nisen kappaleen, pari pidempää teosta, jokusen lyhyemmän ambient-jutun ja myös lähes laulaja-lauluntekijä-traditioon osuvaa tavaraa. Niin ikään juuri ilmestynyt 4½ -eepeeni on hyvin monitahoinen.
Mies näkee albumien ja elokuvien tekemisen suoraan toisilleen verrannollisena, samoin romaanien kirjoittamiselle.
– Missään ei sanota, että populaarimusiikin parissa toimivan pitäisi laatia vain tietynlaisia tai esimerkiksi tietyn mittaisia juttuja. Jos asia tulee selväksi lyhyessä ajassa, ei biisiä ole järkeä venyttää. Eikä pidempää mittaa vaativaa ajatusta vastaavasti kannata typistää tai ahtaa väkisin muutamaan minuuttiin.
Lausunnon voi tulkita tietoiseksi kapinoinniksi, koska musiikintekijä on Wilsonin mielestä eriarvoisessa asemassa moniin muihin kulttuurin ammattilaisiin nähden.
– Ei kokoillan elokuvia tekevältä ohjaajalta useinkaan tivata pariminuuttisia lyhytleffoja. Tai romaanikirjailijalta kolmen sivun novelleja. Vastaavalla tavalla en allekirjoita sitä, että pop eläisi vain lyhyissä, napakoissa biiseissä. Itselleni albumikokonaisuus vastaa romaania tai elokuvaa. Se tulee ihan taustastani, omasta elämästäni. Ahmin nuorena kirjoja ja levyjä samanaikaisesti. Pistin musaa soimaan ja uppouduin Kafkaan, Hesseen tai muuhun suurelliseen, koska tietenkin pidin itseäni ah niin kultivoituneena. Totuin jo silloin musiikkiin pidemmässä mitassa kuin annospaloiksi pilkotussa biisimuodossa.
Vastaavan uskontunnustuksen sisältävät myös Porcupine Treen viimeiseksi jääneeltä The Incident -levyltä (2009) löytyvän biisin Time Flies avausrivit ”I was born in ’67, the year of Sergeant Pepper and Are You Experienced?”.
– Olen pitänyt nuoruudestani asti ihanteena mallia, jossa minulla on 45 minuuttia aikaa – cd:n myötä tietenkin pidempään – maalata kuulijan mieleen kuvia, viedä hänet matkalle tai kertoa hänelle tarina. Enkä tarkoita välttämättä mitään teemalevyn tapaista konkreettista kertomusta, vaan musiikin keinoin tehtyä taivalta. Voin rakentaa tunnelmilla sekä teksteillä kohtauksia ja hyödyntää dynamiikkaa, kerroksia ja tekstuureita. Luulen, että vastaava tunne motivoi The Beatlesin tekemään Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Brian Wilsonin samoihin aikoihin Pet Soundsin sekä Smilen.
Mutta vaikka tietyistä merkkipaaluista todellakin on jo saman verran aikaa kuin Stevenin syntymästä Lontoossa eli vähän vaille puoli vuosisataa, etenee kehitys sangen hitain askelin.
– Poppiin sekä rockiin ja siihen, mitä niiden niin sanotusti pitäisi olla, liittyy vielä tänäkin päivänä valtavasti taantumuksellista ajattelua. Ja tässä on yksi syy sille, miksi rakastan 1970-luvun alun musiikkia niin palavasti. Se oli aikaa, jolloin jazz ja klassinen alkoivat toden teolla vaikuttaa popin ja rockin tekijöihin. Ajattele, millaisen efektin Pink Floydin 40 minuutin teos on vuonna 1973 takuulla tehnyt. The Dark Side of the Moonhan on suorastaan leffa korville! Entä miltä on mahtanut tuntua kuulla John Coltranen tunnin mittainen My Favourite Things? Music Television -ajan jälkeiset sukupolvet vieraantuvat yksi toisensa perään enemmän albumiformaatista, mikä on sääli.
Mutta mitta mitan vuoksi ei tietenkään ole itseisarvo, mitä Wilson kiirehtii korostamaan.
– Minulle melodia on aina kuningas. Ei huonosta ideasta kannata lypsää pitkäsoittoa. Jos vielä verrataan elokuviin, niin kukin on kärsinyt läpi kolmen tunnin eepoksia, joiden dialogi ei kulje ja virtaus on muutenkin kivikkoista. Toisaalta olemme nähneet saman mittaisia leffoja, joiden päättyessä ihmettelee, että joko se kolme tuntia muka meni.
Oppia ikä kaikki
Lukuisten omien hankkeiden, Fishin kaltaisten artistien ja Marillionin, Opethin, O.S.I:n sekä muiden orkesterien kanssa tehdyn yhteistyön rinnalla Wilson on kunnostautunut viime vuosina esimerkiksi King Crimsonin, Yesin, Jethro Tullin ja XTC:n levyjen monikanavamiksausten parissa.
– Olen oppinut surround-versioita tehdessäni huikeasti. Ihan siitä lähtien, miten upeaa on äänittää koko bändi samaan aikaan samassa tilassa. Tallentaa reaktiot ja hetken hurma. Ehkä säästää jokusia virheitäkin, jos niitä tulee, eikä siivota kaikkea kliiniseksi. Ihan alkeellinen asia, mutta kaltaiselleni ihmiselle, joka ehti tottua tekemään levyt hyvin modulaarisesti eli kaikki soittajat erikseen, suorastaan ilmestys. Seuraava oma albumisessio oivalluksen jälkeen oli The Raven That Refused to Sing (and Other Stories) (2013), joka onkin muun muassa livefiiliksensä tähden yksi suosikeistani. Myös Hand. Cannot. Erase. tehtiin samalla metodilla.
Musiikkiarkeologin sivutoimi maistuu edelleen, jos kalenteri antaa myöten.
– Se on hienoa etsiväntyötä. Kymmenen ekaa Crimsonia sain valmiiksi jokunen vuosi sitten, mutta kaksi taitaa olla vielä julkaisematta. Myös XTC:n materiaalia on hieno työstää, koska bändi on ehkä suurin suosikkini. Tuorein, vasta valmistunut hanke oli Tears For Fearsin Seeds of Love (1989). Huikea levy, 96 digitaalikanavaa ja upeita kerroksia. Myös Jethro Tullin musa puhuttelee minua ja nautin Ian Andersonin kanssa touhuamisesta.
Jos on XTC Wilsonin lempiyhtye, oli hänen suosikkiartistinsa David Bowie, jonka kuoleman jälkeen Wilson omisti osan konserteistaan innoittajalleen. Keikoilla on kuultu sekä Bowien Space Oddity että hänelle omistettu raita Porcupine Treen albumilta Deadwing (2005). On puhdasta sattumaa, että Bowien yhdeksi testamentiksi jäänyt raita on samanniminen kuin yksi Wilsonin tunnetuimmista biiseistä, mutta erikoisuudet eivät jää siihen.
– Tuli kumma tunne, kun Davidin levyltä löytyi laulu nimeltä Lazarus, koska minun biisissäni Lazarus mainitaan henkilö nimeltä David, Wilson pohtii ennen kuin kertoo miehen merkityksestä itselleen.
– Bowie yllätti oikeastaan aina. Hän kieltäytyi pysähtymästä ja etsi koko ajan jotain uutta ja jännittävää. Hän oli kuin Pablo Picasso. Miten sellaisesta voi olla inspiroitumatta? Teki työkseen mitä hyvänsä. Eli en puhu nyt vain musiikista, sillä suurimmat taiteilijat innoittavat suuria joukkoja.
Yhtälössä piilee kuitenkin sudenkuoppa ja riski, jota moni välttelee viimeiseen asti.
– Tietyssä mielessä tuollainen toiminta on vaarallista, koska sehän perustuu osin omaan jalkaan ampumiselle. Mielestäni artistin suuriin valintoihin – niihin tekijöihin, jotka lopulta määrittävät häntä ja hänen arvoaan – kuuluu, tarjoaako hän faneilleen sitä mitä nämä odottavat vai jotain muuta.
Laiskanpulskeaa lauluntekijää vaanii noidankehä, jota Steven sanoo välttelevänsä kuin ruttoa. Monen onnistuneen luottamusloikan jälkeen mies näyttääkin kasvattaneen oman seurakunnan, joka on ainakin toistaiseksi kulkenut nöyrästi hänen avaamistaan ovista.
– Evoluutio on ollut yksi tärkeimmistä motivaation lähteistäni aina. En halua jämähtää aloilleni, mutta mahdollinen hinta on tietenkin kuulijoiden menettäminen. Bowiesta välittyi sikäli jännittävä tunne, että hänen musiikkinsa tuntui absoluuttisen puhtaalta ja jotenkin… paineettomassa tilassa tehdyltä. Hän oli yksi historian huikeimmista mediapersoonista, mutta useita sekä hänen oman uransa että koko populaarikulttuurin kannalta uraauurtavia teoksia ympäröi tietty pyhyyden aura. Ja se kantoi loppuun asti. Bowien 1970-luvun parhaita vaiheita ja Blackstaria yhdistää, että niillä on äänessä mies, joka halusi miellyttää vain itseään.
Perinteistä ja sosiaalista mediaa
Muusikon tulee näinä päivinä olla sinut sekä perinteisten että uudenlaisten tiedotusvälineiden kanssa. Myös Wilson on elänyt ajan, jolloin etenkin Britanniassa lehdistöön lähestulkoon kuului suhtautua kuin viholliseen, mutta viimeistään 2010-luvulla taiteilijoiden ja tiedotusvälineiden symbioosia olisi syytä ymmärtää. Sillä ymmärtämättömät päätyvät häviäjien kastin. Onko media välttämätön paha?
– Se on heijaste maailmasta, jossa elämme. Tietämättömyyttä ja valistusta. En sanoisi, että välttämätön paha. Välttämättä! Vaikka varsinkaan kotimaassani ei taidetta tällä hetkellä aina käsitelläkään mediassa ikään kuin sisältö edellä. Yhtälössä näyttelee isoa roolia tietty ”hipster-tekijä”. Ja koska minun musiikkini ei useistakaan historiallisista syistä johtuen tule koskaan olemaan ”hip”, olen joutunut taistelemaan saadakseni minkäänlaista valtamediahuomiota. Vasta aivan viime aikoina, kun uraani siis on kestänyt neljännesvuosisadan, on alkanut ilmestyä jokusia lehtijuttuja. Joista tosin hohkaa, miten pitkin hampain ne on tehty. Tai ainakin minä itse aistin tietyn ”Kai tuostakin nyt jotain on pakko kirjoittaa, kun ei se mihinkään näy haalistuvan” -asenteen.
Steven myöntää, että älystä, puheenlahjoista ja mielipiteistä on ollut etua. Sanavalmis musiikin tekijä, joka vielä toisinaan sopivasti sohaisee jotain muurahaispesää, kiinnostaa ehkä muitakin kuin hänen tekemisistään jo tietäviä. Oli hän sitten niin sanotusti mediaseksikäs tai ei.
– Varmasti näin, mutta toivottavasti minussa vähän muitakin arvoja nähdään. Totta kai on mukavaa, että muun muassa Guardian vihdoin noteeraa juttujani, mutta niitä lukiessani lähes kuulen korvissani ajatuksia kuten ”Emme oikein tajua tätä musiikkia, mutta kai mies jonkun tasoinen artisti on, koska levyjä ja keikkalippuja näyttää menevän kaupaksi”. Silti lehteen tehtäisiin paljon kernaammin neljän sivun haastisjuttu jonkun juuri nyt trendikästä musaa tekevän juniorin kanssa, vaikka hänellä ei olisi yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään! Minulle suodaan kaunaisesti joku aukeaman kahdeksasosa.
Sosiaalinen media on Stevenillekin käytännöllinen markkinointiväline, jota hän myös osaa käyttää, mutta ammattijournalismia hän ei suosittele sieltä hakemaan. Hän kääntääkin alkuun neuvokkaasti pöydän, kun puhe kääntyy somen plussiin ja miinuksiin.
– Myös journalisti huomaa varmasti huonoja puolia sosiaali-sen median kasvussa. Otetaan esimerkiksi sellainen seikka kuin taiteesta kirjoittamisen laadun rappeutuminen. Jos lähdetään liikkeelle siitä, miten some koskettaa tämän pöydän ääressä parhaillaan istuvia kahta ihmistä, niin kaikkialla tuolla – niin sanotusti linjoilla – on parhaillaankin kuusi miljardia potentiaalista musakriitikkoa. Ja he ovat valmiita kertomaan kaikille kuuntelemaan ehtiville oman mielipiteensä, jonka totta kai esittävät faktana.
Mies vetää henkeä ja esittää retorisena kysymyksen ”ketähän se mahtaa palvella?”
– Voin painua koska vain Amazoniin ja lukea sieltä 500 arvostelua uudesta albumistani. Viideltä sadalta eri ihmiseltä, jotka uskovat pohjimmiltaan olevansa oikeassa. Eikä suurimmalla osalla näistä wouldbe-kriitikoista ole muuta sanottavaa kuin ”Awesome, man!” tai ”The worst bullshit ever!” Väitän, että tämä on vaikuttanut kirjoittamisen yleiseen tasoon. Hikisimmillään musajournalismi tänään voi olla sitä, että pistää pystyyn blogin, jolle houkuttelee muutaman lukijan. Some on askel eteen, mutta kaksi taakse.
Tämän sanottuaan Wilson antaa kuitenkin sen verran periksi, että toteaa jokaisen aidon taiteilijan luonnollisesti haluavan hengentuotteilleen mahdollisimman suuren näkyvyyden tai kuuluvuuden.
– Teki sitten biisejä tai mitä vain, aikaansaannoksensa tahtoo jakaa mahdollisimman monien kanssa. Ja siinähän internet tavallaan toimii… Mutta jos vielä palataan perinteisen median rooliin, niin onhan se merkittävä. Sitä kautta tuntemattomampikin saa uskottavuutta ja näkyvyyttä myös sellaisten ihmisten silmissä, joilla ei ole hänestä ennalta mitään kuvaa. Kunpa isoimmistakin mediataloista vain löytyisi enemmän avoimia ja uteliaita toimittajia.
Kyltymätön musiikin nälkä
Yhtä lailla kuin hyvä ystävänsä ja kollegansa, Opethin biisintekijä-laulajakitaristi Mikael Åkerfeldt, kartuttaa myös Wilson innokkaasti kokoelmiaan vuosikertalevyillä ja tärkeillä uudelleenjulkaisuilla. Miehen tuoreimmalla soittolistalla komeilee Eero Koivistoisen The Original Sin, ja sinivalkoisia säveliä oli kuuntelussa myös viitisen vuotta sitten.
– En tunne Vesa-Matti Loirin viitekehystä kunnolla, mutta hankin hänen levynsä myönteisen arvion nojalta. Sittemmin selvisi, että mies on suosittu näyttelijä ja mitä kaikkea. 4 + 20 osoittautui erikoiseksi kokonaisuudeksi, johon tykästyin kovasti. Kaikki outo on vedonnut minuun lapsesta pitäen. Jos jotain kuvailtiin hulluksi tai hämäräksi, epäkaupalliseksi ja vaikeaselkoiseksi, etsin sen käsiini. Sama jatkuu edelleen.
Steven tuntee myös Wigwamin ja Tasavallan Presidentin.
– Totta kai! Lisäksi pidän bändistä nimeltä Kavela… Kalave… En osaa lausua nimeä, mutta tiedät, mitä ajan takaa. Tunnistan näissä bändeissä ja niiden aikalaisissa yhtenäisen äänikuvan ja meiningin. Siinä on vahvoja elementtejä jazzista ja… sieltä täältä. Mutta niin on vastaavissa saman ajan ja ajatusmaailman ruotsalaisissakin yhtyeissä. Joten ehkä pitäisi puhua pikemmin skandinaavisesta kuin suomalaisesta soundista.
Stevenillä on kontakti jokusiin tässä ajassa toimiviin, jokseenkin samoilla aaltopituuksilla surffaaviin suomalaisiin, mutta suoria musiikillisia linkkejä Härmän 1970-luvun kuvioihin hän ei keksi.
– Von Hertzen Brothers tekee mukavalta ja taitavalta veikolta vaikuttavan Mikon antamien levyjen perusteella hyvin korkealaatuista classic rockia. En voi väittää varsinaisesti tuntevani bändin jätkiä, mutta olemme törmänneet siellä täällä. Circlen tekemisiä aloin puolestaan diggailla vuosia sitten, ja Jussin (Lehtisalo) uskallan laskea ystäviini. Heidän mallinsa vetoaa minuun varmasti siksi, että arvaamattomuuden elementti on koko ajan läsnä. Ei sääntöjä, ei odotuksiin vastaamista. Ihan vastaavaa toimintaa kuin Bowiella. Tai minulla tai Frank Zappalla tai Neil Youngilla.
Ihailtu ja taitava biisinikkari tekee jyrkän eron sen välille, mitä fanit haluavat ja mitä hän itse haluaa. Kyse on tutusta jakolinjasta taiteilijan ja viihdyttäjän välillä.
– Turhan moni bändi ja musan tekijä lankeaa tähän ansaan. Aletaan analysoida mitä kuulijat tahtovat ja annetaan heille juuri sitä.
Varsinaisia keinoja regression nujertamiseksi Wilson ei osaa nimetä.
– Eihän sitä vastaan voi tietoisella tasolla käydä. Pitää seurata vaistojaan ja toivoa parasta. Ja tahdon nyt korostaa eroa musan tekemisen ja promoamisen välillä. Painan jokaisen uuden julkaisun kohdalla läpi mahdollisimman monta haastattelua, julkaisen sinkut ja väsään ystävien kanssa videot, lähden rundeille… Pelaan kaikki pelit, jotka asiaan kuuluvat. Mutta itse musiikki on synnytetty tyhjiössä. Siihen liittyviin ratkaisuihin on sananvaltaa vain minulla. Se tehdään tasan yhdelle ihmiselle maailmassa.
Tähän liittyy sekin, miksi koko ajan menestyneemmäksi muuttunut Porcupine Tree piti laittaa pakettiin.
– Se yhtye ehti tehdä tehtävänsä. Jos olisimme jatkaneet, olisimme vain päätyneet toistamaan itseämme. Viimeinen levy oli itse asiassa jo askel siihen suuntaan. Bändeissä tuntuu hienolta se yhteinen identiteetti, joka ajan saatossa muodostuu ja jalostuu. Mutta sama asia muuttuu lopulta rajoittavaksi tekijäksi. Ekan soololevyn (Insurgentes, 2008) tekoon minua ajoi, että halusin tuoda julkisuuteen myös jazz-, postpunk- ja noise-vaikutteitani.
Wilsonin mukaan tämä ei olisi käynyt päinsä Porcupine Treen kanssa, ja samoin olivat monen hyvänä mausteena pitämät metallivivahteet käyneet väsyttämään häntä itseään.
– Muuan jäsenistä vihasi jazzia ja pilkkasi sitä aina. Kun kerran tarjosin treeneissä Grace for Drowning -soololleni (2011) lopulta päätynyttä biisiä Raider II, kävi selväksi, ettei homma toimi. Koska en halunnut menetellä samalla tavalla megalomaanisesti kuin Robert Fripp, joka jatkaa samalla nimellä vaikka pistääkin porukan säännöllisesti uusiksi, lähdin soolouralle. Nyt työnantajan roolini ja pelin henki uudessa bändissä on muutenkin selvempi.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2016. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Steven Wilsonin bändissä soittava Guthrie Gowan puolestaan on saapumassa marraskuussa 2017 Suomeen MasterClass-kiertueelle ja klinikoi sen puitteissa Espoossa, Mikkelissä, Tampereella, sekä Turussa. Myös hänen haastattelunsa voit lukea Riffin sivustolta.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
