Jos basisteista puhutaan, yksi nousee ylitse muiden. Tyylillä ja taidolla oikeastaan kaikissa mahdollisissa genreissä tehty työ on varmistanut yhdysvaltalaisen Tony Levinin aseman maailman sessiomiesten terävimmässä kärjessä.
Bostonissa vähän vaille 72 vuotta sitten syntynyt Tony Levin yhdistyy monen mielessä vahvimmin Peter Gabrieliin ja Robert Frippiin. Huippubasisti on kuitenkin urakoinut mittavasti muidenkin kuin 1970-luvun brittiprogesta ponnistavien bändiliiderien hankkeissa.
Hengästyttävä cv venyy työnantajien kautta mitattuna Lou Reedistä Tom Waitsiin ja Cheristä Paul Simonin kautta David Bowieen. Ajallisesti katsoen ollaan merkittävän kilometripylvään kohdalla: Levinin ensiesiintyminen levyllä tapahtui Gap Mangionen Diana in the Autumn Windillä, joka ilmestyi vuonna 1968.
Äkkiä kuvittelisi, että näin meritoitunut muusikko pyydetään projekteihin nimenomaan siksi, kuka hän on ja miltä hänen tiedetään tai oletetaan kuulostavan. Levin kuitenkin kiistää itse havainneensa ympärillään minkäänlaista ”tähtikulttia”. Miehen nöyrä asenne tuntuu ylipäätään aseistariisuvalta ja on tällä tasolla sangen harvinainen.
– Tätä ei tarvitse uskoa, mutta en kysy työn tarjoajilta koskaan, miksi he lähestyvät juuri minua tai mikä aiemmista jutuistani on kiinnittänyt heidän huomionsa. Levin pohtii Porin Karhulinnassa.
– Yleensä nämä asiat kyllä kerrotaan minulle jossain vaiheessa, vaikka en pidäkään niitä mitenkään olennaisina. Yhtälöhän on lopulta hyvin yksinkertainen: minun halutaan soittavan bassoa, ja lähtökohtaisesti minä haluan soittaa bassoa. Jos musa puhuttelee, olen kiinnostunut.
Vaikka periaatteessa jokainen hanke siis näyttäytyy vain toteuttamista vaille valmiina, on pitkä kokemus opettanut Levinin tietyllä tavalla varovaiseksi. Jos tarjotut sävelmät eivät miestä kosketa, hän kieltäytyy kohteliaasti. Demojen pitää kuulostaa siltä, että bassoässä kokee voivansa antaa musiikille jotain. Vasta silloin edetään kynnyksen yli äänitysvaiheeseen.
– Jos en ikään kuin pakottamatta kuule biiseissä omia bassolinjojani, säästän kaikkien osapuolten aikaa vetäytymällä. Mutta sitten kun projekti lähtee käyntiin, syvennyn nauhoituksiin valmistautuessa musiikkiin vielä uudestaan huolella. Näin muodostan tasapainoisen kuvan siitä, miten voin parhaiten lähestyä biisejä – sekä soundillisesti että tulkinnallisesti. Olen toiminut aina näin, koska se on minusta reiluinta sekä tekijöitä että musiikkia itseään kohtaan. Olisi jotenkin töykeää päättää heti sessioista sovittua, että tällä kertaa haluankin itseäni tyydyttääkseni soittaa nimenomaan tällä kattauksella tai kuulostaa juuri tältä. Tahdon aina ensin tulla työn alla olevan musiikin faniksi. Koska vasta sisältä päin katsomalla pystyn tekemään parhaani lopputuloksen eteen.
Varaudu kaikkeen, valmistaudu olemaan kekseliäs
Sataprosenttinen ammattilaisuus ja musiikin ehdoilla meneminen ei kuitenkaan sulje pois olosuhteiden ja sattuman vaikutusta. Ne voivat olla joko myönteisiä tai kielteisiä, ja toisinaan vasta kekseliäisyys eli sen kuuluisan laatikon ulkopuolinen ajattelu pelastaa päivän.
– Kaikkeen ei tietenkään voi varautua, sillä tilanne elää usein vielä studiossa. Olin suunnitellut Peter Gabrielin Don’t Give Upia aikanaan tehdessä jo etukäteen melko tarkkaan, millaista soundia haen. Se ei kuitenkaan ottanut löytyäkseen. Lopulta päädyin demppaamaan kieliä vauvanvaipoilla, ja niin saavutimme haluamani kuivan, tylyn ja lähes täysin soimattoman tonen. Vaippoja taas sattui olemaan mukana, koska tyttäreni oli silloin siinä iässä.
Ennenkin kertomansa tarinan ikään kuin lämmittelyksi kerrattuaan Levin syventyy tosissaan pohtimaan ja purkamaan studiotyön lainalaisuuksia.
– Huolellisen valmistautumisen ja onnekkaiden onnistumisten ohella myös maantieteellinen sijainti määrittelee tekemistä. Jos äänitykset ovat esimerkiksi jossain New Yorkin studioista, minulla on perille vain parin tunnin ajomatka ja voin ottaa mukaan enemmän kalustoa. Näissä tilanteissa pakkaan autoon mieluummin liikaa kuin liian vähän tavaraa.
Toimintaympäristön laittoi kuitenkin jo parikymmentä vuotta sitten täysin uuteen asentoon äänittämisen vapautuminen. Levin kertookin hoitavansa tämän renessanssin myötä leijonanosan sessioistaan nykyään kotoaan Kingstonista käsin.
– Tietty osa toimenkuvaani mullistui täysin kotistudion perustamisen myötä. Sain käyttööni enemmän aikaa, kun minun ei tarvinnut aina enää fyysisesti tulla vaikkapa Eurooppaan tai matkustaa johonkin toiseen paikkaan. Lisäksi pääsin miettimästä sitä, mitä soittimia ja laitteita pakkaan kuhunkin juttuun mukaan, kuinka ne kestävät matkustamista ja niin edelleen. Se toi perustyöhön enemmän joustoa. Mutta eihän kaikkea äänittelyä tietenkään voi hoitaa itsekseen ja yksikseen, joten perinteistä reissaamista tulee yhä myös kiertueiden ulkopuolella. Se riippuu paljon hankkeen luonteesta. Esimerkiksi kollektiivinen improvisaatio ei oikein eri paikoista eri aikaan luonnistu.
Kun tulee se Levinin arvion mukaan ”yksi kahdestakymmenestä” tilanteesta, jossa hän matkustaa studioon jossain päin maailmaa, mukaan lähtee periaatteessa aina minimimäärä laitteistoa.
– Etukäteisen suunnittelun määrä korostuu näissä tapauksissa huomattavasti. Minun pitää päättää, riittääkö tavallinen basso. Vai olisiko nauhaton sittenkin parempi? Otanko mukaan myös jonkun Stickeistäni vai pärjäänkö bassoilla? Tarvitsenko osassa biiseistä ehdottomasti kontrabasson? Soitanko sitä myös jousella? Entä olisiko viisikieliselle sähkikselle käyttöä? Jos soitettavaa on paljon, eikä materiaali ole ikään kuin yhdestä puusta veistettyä, tavaran määrä voi kasvaa isoksikin.
Säännöllisesti Atlantin eri puolilla kiertävillä yhtyeillä ja artisteilla on usein käytössään kaksi identtistä kalustoa. Varaston vuokra jää rahtikuluja pienemmäksi, ja samalla minimoidaan virheellisten reititysten aiheuttamat myöhästymiset sekä lentokentillä kolhiintumisen vaara. Levin ei ole ainakaan toistaiseksi suosinut tätä mallia.
– Tietyissä tilanteissa olisi ollut hyvinkin järkevää säilöä joitakin laitteita King Crimsonin varastolle Englantiin, mutta en ole niin vielä tehnyt. Pääosin tämä kyllä johtuu siitä, miten nykyään todellakin on pikemmin poikkeus kuin sääntö, että äänittäisin jossain muualla kuin kotistudiossani.
Pientä, suurta, keskikokoista
Kiertäessä tilanne elää monien eri muuttujien tahdissa. Näistä tärkein on tietenkin bändin mittakaava. Tony Levinin kohdalla konserttisalien koko vaihtelee New Yorkin maineikkaan Madison Square Gardenin kaltaisista massiivisista urheiluareenoista Porin entisen suojeluskuntatalon tapaisiin parisataa henkeä vetäviin juhlasaleihin.
Muun muassa King Crimsonin ja etenkin Peter Gabrielin tapauksessa produktio on sitä kokoluokkaa, että myös instrumentteja voi ottaa mukaan ruhtinaallisen määrän. Pienemmissä puitteissa, kuten The Stick Men -trion kiertueilla, reunaehdot ovat usein ankarat. Nytkin Suomeen saapuessa Pat Mastelotton rummut tilattiin perusmallin mukaan konserttipaikalle maahantuojalta, muun tavaran Markus Reuterin täydentämä yhtye kuljetti mukanaan.
– Tällä erää Euroopassa kaiken sanelee se, että kuljemme lentäen. Joten kaiken pitää mahtua yhteen matkalaukkuun. Ihan kaiken. Jos maksaisimme ekstraa ylimääräisten laatikoiden kuskaamisesta, jäisimme tappiolle. Näin ollen mukanani on minimi-määrä pedaaleita, ja nekin on valittu osin koon tai siis tarkemmin painon mukaan, Tony kuvailee.
– Vahvistimena käytän mallintavaa Kemperiä, jolla hoidan Stickin yläpään. Laitteen ominaissoundi on erinomainen ja saan siitä irti 50 eri variaatiota, mikä riittää tähän tarkoitukseen enemmän kuin hyvin. Bassopään pyrin pitämään analogisena, ja pedaaleja kuljetan tosiaan mukana vain muutaman.
Loppuun asti lähes grammalleen suunniteltu pakkaaminen ulottuu musiikin teon ulkopuolisille alueille, henkilökohtaisiin asioihin. Bassokeisari osoittaa naurahtaen jaloissaan olevia kevyitä vaelluskenkiä.
– Paras esimerkki lienee se, miten lähdin kotoa jalassani mahdollisimman moneen taipuvat, mukavat jalkineet. Näillä pitää voida esiintyä ja vähän kuntoillakin, kaikkea arjesta juhlaan. Ei erillisiä kenkiä ja lenkkareita, vaan mukava välimuoto. Jos olisin ottanut kahdet popot, minun olisi pitänyt jättää kaksi pedaalia pois kyydistä.
Skaalan toisessa päässä olot ovat muuta, matkustaminen mukavaa ja hotellit komeita. Myös varsinaisen työnteon olosuhteet tehdään mahdollisimman sujuviksi.
– Peterin rundeilla ja myös Crimsonin kanssa minulla on yleensä mukana kaksi bassoarkkua ja backline menee tietenkin erikseen. Niin ikään saan nauttia pitkäaikaisen teknikkoni Michele Russotton palveluksista, eli tilanne on täysin erilainen. Olemme tehneet yhteistyötä pitkään, ja Michele tietää tarpeeni usein paremmin ja nopeammin kuin minä itse! En silti tietenkään roudauta kaikkea mahdollista ympäri maailman, mutta toiminta on erilaista valmistautumisesta lähtien. Tyypillisesti teen näissä tapauksissa niin, että tuon esimerkiksi pedaaleita harjoituksiin ikään kuin vähän liikaa. Koska vasta siellä, muiden kanssa soittaessa, minulle lopullisesti selviää, millainen kattaus on hyvä. Jos pedaaleista puhutaan, tusinan verran on yleensä sopiva määrä niin Peterin kuin Crimsoninkin tapauksessa.
Eikä tämän eräänlaisen tarveharkinnan puitteissakaan tietenkään toistuvasti samoja askelmerkkejä seurata.
– Peterin kanssa metodini on pääosin toteuttaa livenä samat asiat, joita olen vuosien varrella hänen levyilleen äänittänyt. Robertin hankkeissa taas improvisaatio on näytellyt aina niin tärkeää roolia, että lähestymistapa on melko lailla toinen. Minulla on ollut kunnia soittaa King Crimsonin eri olomuodoissa 1980-luvun alusta lähtien, ja niin sanottu R&D (tutkimus- ja kehitystoiminta) on yhtyeen olemukselle yhä elintärkeää. Eli rundeja varten harjoitellaan pitkään ja hartaasti, joten monet asiat loksahtavat paikoilleen vasta siinä vaiheessa. Niinpä soittimia ja laitteita tulee otettua treeneihin aina tavallaan vähän yli tarpeen. Sillä en halua huomata jossain kaukana kotoa, että tähän ja tähän sopisi juuri se ja se koje, jota en ottanut mukaan.
King Crimson harjoittelee Levinin mukaan edelleen vuosittain yhteensä useamman viikon ajan Yhdysvalloissa, ja silloin hänelläkin on mahdollisuus päästää luovuutensa todella kukkimaan. Orkesterin usein haastava repertuaari on näinä päivinä myös kasvanut sen verran laajaksi, että uusien ja uudelleen ohjelmistoon otettavien vanhojen teemojen kunnollinen omaksuminen vaatii aikaa.
– Silloin aukeaa tilaisuus kokeilla ideoita ja asioita, joita ei kotona yksin touhutessa edes oikein voi kehitellä. Jokaisesta nyans-sista ei vain saa valmista kuvaa ilman bändiä, eikä kaikista vielä sittenkään mitenkään välittömästi. Joidenkin juttujen pitää antaa ensin kasvaa, jotta niiden elinkelpoisuus selviää. Ja juuri tällaiseen pohdiskeluun King Crimsonissa on aina ollut hyvä ja rohkaiseva ilmapiiri. Harvinaista herkkua. Ja totta kai intensiivinen soittaminen tekee hyvää myös taitojen ylläpidolle.
Toisinaan lupaava luonnostelma toimii aikansa, mutta sitten uutuudenviehätys karisee tai tapahtuu jotain muuta. Levin tahtookin korostaa, ettei mihinkään ideaan kannata hirttäytyä vain sen itsensä tähden.
– Joskus käy niin, että rundin puolessa välissä täytyy palata kiltisti vanhaan tuttuun malliin, koska uusi uljas suunnitelma ei kannakaan. Mutta mukautumiskykyhän on toisaalta muutenkin yksi ammattimuusikon tärkeimmistä taidoista.
Levin sanoo töitä riittäneen aina. Viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana rundaamista on ollut ohjelmassa viittä edeltävää vuotta enemmän, mutta suhdeluku studio- ja kiertuehommien välillä on kuulemma aina elänyt. Yleensä kaikelle kiinnostavalle löytyy aikaa, vaikka päällekkäisyyksiäkin on toki tullut.
Bändiliidereistä Tonyn ykkössijalla on jo pitkään ollut Gabriel, ja kakkosena tulee Fripp. Nimenomaan kalenterista johtunutta oikeasti pahaa pettymystä pitää hakea yli 30 vuoden takaa. Silloin Tony joutui sanomaan ”ei” David Gilmourille.
– Olin soittanut Pink Floydin A Momentary Lapse of Reason -albumille (1987), kun minulle tarjottiin yhtyeestä myös kiertuemuusikon paikkaa. Olin kuitenkin jo ehtinyt sitoutua Peterin silloisen rundin tekemiseen, ja totta kai aikataulut menivät vähän liiaksi päällekkäin. Eli minun oli pakko kieltäytyä. Se kirpaisi, koska levyn teko oli ollut hyvin palkitsevaa.
Stickillä ja bassoilla, hiljaa ja kovaa
Satojen ja taas satojen sessioiden sekä keikkojen jälkeen Levin pitää oman osaamisen jatkuvaa kehittämistä yhä tähdellisenä. Vaikka kädet ovatkin useimmiten riittävän täynnä, harjoittelu ja uusien asioiden omaksuminen kuuluvat tänäkin päivänä hänen rutiineihinsa.
– Treenaaminen on tärkeää, ja otan siihen säännöllisesti aikaa. Totta kai vähän periodiluonteisesti, mutta kuitenkin. Jos olen tiivistempoisella kiertueella, hyvä tuntuma soittimeen säilyy jo päivittäisen työn kautta. Mutta kotona ollessa treenaan yksin niin paljon kuin pystyn. Ja olen kyllä pyrkinyt myös tällä turneella harjoittelemaan joka aamu hotellilla yksikseni edes jonkin verran. Moni saattaakin yllättyä siitä, että treenaan nykyään enemmän kuin nuorena. Siihen on tietenkin iän myötä tulevat fyysiset syynsä, mutta pyrin myös kehittymään soittajana isommin askelin kuin aikaisemmin. Eikä asiaa helpota, että esimerkiksi kontrabassoa ja Stickiä soitetaan täysin erilaisilla tekniikoilla.
Sen ohella, että Levin tunnetaan huippubasistina, on hän niittänyt mainetta myös harvinaisen Stickin soittajana. Erikoinen kielisoitin osui käsiin ensi kerran yli neljä vuosikymmentä sitten, ja pian Tonysta tuli tietynlainen Stick-mannekiini.
– Elettiin vuotta 1975 tai 1976, kun kuulin useammaltakin taholta tästä uudesta ja erikoisesta instrumentista. Olin parhaillaan rundilla, jonka mittaan olin harjoitellut erilaisia hammer-on -tekniikoita, ja sitä kautta kytkös syntyikin. Stickin ajateltiin sopivan minulle kuin nenä päähän, koska sen soitto perustuu nimenomaan tappingiin eikä perinteiseen kieli-instrumenttien soittotapaan.
Levin vähättelee, ettei suinkaan ollut ensimmäinen, joka otti Stickin ammattikäyttöön ja toi sen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta myöntää sentään olleensa liikkeellä varhaisimpien joukossa.
– Otin yhteyttä soittimen kehittäneeseen Emmett Chapmaniin, hankin Stickin ja aloin harrastella sen soittoa. Vaati kuitenkin aikansa, ennen kuin katsoin olevani riittävän hyvä soittamaan peliä julkisesti. Ihmisten eteen uskaltauduin Stickin kanssa ensi kerran esittämään Peter Gabrielin biisiä Moribund the Burgermeister. Se oli riittävän simppeli, ja setin muut kappaleet soitin edelleen kiltisti bassolla. Alkuun minulla oli kova työ jo siinä, etteivät Stickin kaikki kymmenen kieltä resonoineet äänekkäästi, kun soitin. Harjoittelin kuitenkin ahkerasti ja löysin tuntuman.
Stickiä ei ollut aiemmin soitettu suurissa saleissa kovaäänisen rockbändin kanssa, ja Levinin palaute sai Chapmanin tekemään välttämättömiä muutoksia instrumentin mikrofonien tehoon ja asetteluun.
– Emmett vaihtoi pika pikaa minun Stickiini paljon tehokkaammat pick-upit, joten saatoin pitää kokonaisvolyymin alempana. Lopulta tämä varhainen modifikaatio tuli vakioksi kaikkiin Stickeihin. Totuuden nimissä täytyy kuitenkin tunnustaa, että käytin soitinta aluksi sangen vajavaisesti. Keskityin sillä rundilla Peterin kanssa vain Stickin bassopuoleen. Tuotin toisin sanoen tuttuja bassoääniä, mutta vähän eksoottisemmalla tavalla. Soittimen kaikkiin ominaisuuksiin eli myös diskanttipuoleen aloin ottaa tuntumaa vasta 1980-luvun alussa, kun Robert kokosi yhtyeen nimeltä Discipline, joka tuli tunnetuksi King Crimsonin silloin uusimpana inkarnaationa.
The Stick Menin kohdalla roolitus on selvä. Levin keskittyy Stickiin ja Markus Reuter itse kehittämäänsä kitaran ja Stickin välimuotoon. Erikoinen instrumentti on ollut Levinille kymmenten vuosien ajan myös selkeä inspiraation lähde ihan sellaisenaan. Mielikuvilla pelaaminen ulottuu pieniin asioihin.
– Etenkin progejutuissa Stick on vertaansa vailla, koska se viritetään täysin eri tavalla kuin basso. Ja kieliäkin on niin paljon enemmän, Grand-versiossa peräti kaksitoista. Eli Stickin soittaminen ihan teknisenä suorituksena tavallaan ohjaa erilaiseen mielentilaan kuin bassottelu. Kumpikaan ei ole toista parempi, mutta ainakin minun käsissäni Stick tuntuu soveltuvan kuin itsestään luovien ja ehkä vähän tavallisesta poikkeavien asioiden tekemiseen. Jo sen soundissa on jotain, mikä virittää minut tietylle aaltopituudelle.
Soittimen monipuolisuutta kiiteltyään Levin tunnustaa omaksuneensa paljon Trey Gunnilta, joka soitti Stick-johteista Warr-kitaraa King Crimsonin 1990-luvun puolivälin kokoonpanossa.
– Stickin voi saada kuulostamaan sellolta, joltain eksoottiselta lyömäsoittimelta tai oikeastaan miltä tahansa siitä väliltä. Se on täysin uniikki ilmaisuväline, ja Trey totta kai on yksi maailman johtavista ”touch guitar” -muusikoista.
King Crimson, edelleen
King Crimsonin tuplatrio-olomuodon (Fripp, Levin, Mastelotto, Gunn, rumpali Bill Bruford ja laulaja-kitaristi Adrian Belew) premissi oli jännittävintä, mitä rockissa oli aikoihin nähty ja kuultu. Samanaikaisesti ratkaisu oli myös hyvin riskialtis. Levin sanookin ihailevansa sitä, miten Fripp aina selviää tilanteista, joissa hän heittää toisilleen ennalta tuntemattomia pelimanneja yhteen ilman mitään takeita lopputuloksen toimivuudesta.
– Trey oli minulle tuolloin täysin vieras, mutta onneksi tulimme alusta asti hyvin juttuun. Ja ennen kaikkea löysimme hyviä näkökulmia musiikkiin. Asiaa totta kai auttoi, että hän on niin totaalisen musikaalinen ihminen. Päällimmäisenä uhkana silloin oli, että kaikki soittaisivat koko ajan liikaa, mutta balanssi löytyi kuin itsestään ja lopulta se porukka teki täysin ainutlaatuisia ja unohtumattomia asioita sekä Robertin uuden että vanhan materiaalin parissa.
Kiitosta on kerännyt myös King Crimsonin tuorein kokoonpano, jota voi kuulla muun muassa Tukholmassa heinäkuun alulla. Kahdeksan muusikon ryhmästä (Fripp, Levin, Mastelotto, Jakko Jakszyk, Mel Collins, Gavin Harrison, Bill Rieflin, Jeremy Stacey) peräti kolme soittaa pääosin rumpuja ja tällä kertaa Levin on ainoa basistiksi roolitettu henkilö.
– Ennalta tuttujen juttujen ohella minulla on nyt haasteena yrittää tehdä kunniaa joillekin Treyn soittamista osuuksista. Robert on jo pitkään pyrkinyt kasaamaan konseptit ja biisilistat niin, että bändin jokainen inkarnaatio eroaisi edeltäjistään ja olisi uudenlainen muutenkin kuin miehistönsä kautta. Eli nyt ohjelmistossa on myös sitä 2000-luvun materiaalia, jota en itse ollut mukana levyttämässä. Jotkin Treyn stemmoista The ConstrucKtion of Lightilla (2000) ovatkin aivan huikean hienoja. Ja vaikeita! Niinpä onkin palkitsevaa, että toisissa työtehtävissä voi keskittyä yksinkertaisten bassolinjojen toteuttamiseen ja grooveen. On etuoikeus saada tehdä näin erilaisia projekteja.
The Stick Menissä tämä vaatimaton huippumuusikko on joka tapauksessa porukan selkein tähti. Anthony Frederick Leviniä on silti helppo uskoa, kun hän sanoo, ettei lähtenyt hankkeeseen joko egonsa ajamana tai turhauduttuaan siihen, että on soittanut kohta puoli vuosisataa muiden taustalla.
– Tässä triossa minua motivoi vain musiikki. Samoin kuin muissakin hankkeissa, joihin ryhdyn. On aivan sama, istunko tuolilla takarivissä tai olenko nimeni kanssa valokeilassa, kuten olin jonkin aikaa The Tony Levin Bandin kanssa. Palkitsevimpia ovat totta kai usein juuri The Stick Menin tai King Crimsonin kaltaiset tasa-arvoiset kokoonpanot, mutta viihdyn aina jos musiikki on laadukasta ja soittajakaverit ympärillä hyviä. Sillä nämä tekijät inspiroivat minua kehittymään.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
