Tuomo & Markus: Game Changing – immersiivinen ääni syventää ilmaisua

Lokakuussa 2022 julkaistu Game Changing -albumi tehtiin alunperin stereojulkaisuksi. Urakan valmistuttua päätettiin sen rinnalle kuitenkin tehdä myös surround-versio Dolby Atmos -formaatissa. Olin päässyt muiden etuoikeutettujen joukossa kuuntelemaan sitä jo ennakkoon Sonic Pump -studiolla, jossa levy miksattiinkin, ja vakuutuin immersiivisen äänen mahdollisuuksista. Haastattelu tehtiin loppukesällä ja juttu julkaistiin alunperin Riffin printtinumerossa 4/2022. 

Nimikappale Game Changing sisältää ajatuksen, että elämä maapallolla sellaisena kuin sen opimme tuntemaan on muuttumassa. Alkujaan ajatus kumpusi ilmastonmuutoksesta, mutta sittemmin rinnalle on ilmaantunut uusia uhkia. Yhä suuremmaksi kasvava tietoisuus lajikadosta tai ihmiskuntaa ravisuttanut korona eivät ainakaan olleet omiaan vähentämään pohdinnan ajankohtaisuutta, ja viimeistään Venäjän hyökkäys Ukrainaan kaikkine seuraamuksineen tekee levyn teemasta nyt kenties vieläkin polttavamman.

– Siellä on monia biisejä, jotka on kirjoitettu jo 2017–2018, mutta jotka voisivat ihan suoraan korreloida vaikka Ukrainan tilanteeseen. Mä luulen, että me ei olla varmaan suinkaan ainoita, joille on käynyt näin. Ehkä siinä on takana laajempia eksistentiaalisia kriisejä ihmiskuntaa ajatellen, ja niitä tunnelmia on silloin tekovaiheessa haisteltu, pohjustaa duon toinen puolikas, Markus Nordenstreng, orientoitumista uuteen levyyn.

Ensimmäiset raidat äänitettiin Tuomo Prättälän työhuoneella jo 2017 ja julkaisunkin piti ajoittua keväälle 2020. Viimeiset osuudet saatiin soitettua juuri ennen pandemian alkua.

– Me ollaan nyt kaksi vuotta seisty tämän päällä, toteaa Nordenstreng sarkastisesti.

Jos korona sotkikin julkaisuaikataulun, se ei onneksi ennättänyt pilata levyn äänityksiä, jotka nivoutuivat tiukasti yhtyeen Amerikan kiertueisiin. Parin vuoden aikana materiaalia tallennettiin matkan varrella sekä rakkaan yhteistyökumppanin Jonathan Wilsonin omassa studiossa Kaliforniassa että maineikkaassa Flowers-studiossa Minneapolisissa. Lisäksi materiaalia täydennettiin vielä kotimaassa tarpeen mukaan.

Verkostoitumista

Yhteys Wilsoniin syntyi viitisentoista vuotta sitten, kun Markus Nordenstreng asui Los Angelesissa omien sanojensa mukaan ”enemmän tai vähemmän päätoimisesti” useampia vuosia. Wilson oli muuttanut kaupunkiin vain hieman aiemmin ja miehet tutustuivat toisiinsa yhteisten ystävien kautta. Yhteydenpito jatkui vuosien aikana, mutta ensiaskeleet varsinaisen yhteistyön suuntaan pedattiin vasta 2015, kun Wilson konsertoi Tavastialla bändeineen.

– Me oltiin Tuomon kanssa lämppäämässä ihan vaan duona. Jotenkin sitten sen keikan jälkeen takahuoneessa syntyi puhetta, että olisi hauska tehdä jotain kimpassa, Markus muistelee.

Puheet konkretisoituivat 2018, kun Wilson saapui Helsinkiin Roger Watersin kiertueella 2018 ja piti keikkojen välipäivänä oman konsertin G Livelabissa.

– Se oli just sitä aikaa, kun me sävellettiin noita biisejä levylle Tuomon kanssa ja meillä oli vielä vähän hakusessa, että miten tää levy kannattais äänittää, missä ja kenen kanssa. Ehdottomasti haluttiin hyödyntää meidän omaa bändiä, mutta ajateltiin, että olisi kiva kuitenkin tehdä sitä myös jossain muussakin ympäristössä ja jonkun muunkin kanssa.

Kuin tilattuna Wilson lähetti noihin aikoihin viestin kysyen, haluaisivatko Tuomo ja Markus tulla fiittaamaan G Livelabin keikalle, ja niin myös tapahtui. Ilta venähti ja aamuyön tunteina kolmikko suunnisti Sonic Pumpille jamittelemaan. Yhteinen musisointi studiossa sujui niin hyvin, että Wilson päätyi saman tien soittamaan rummut Game Changing -levyn päätöskappaleeseen, joka itseasiassa oli ollut koko projektin alkupiste. Mikä mainiointa, session päätteeksi Wilson kutsui parivaljakon jatkamaan yhteistyötä omaan studioonsa.

– Muutama kuukausi myöhemmin me sitten mentiin Losiin, kun meillä oli Tuomon kanssa sopivasti muutama jenkkikeikka. Siitä se luontevasti kytkeytyi, Nordenstreng muistelee.

Tärkein ensin

Game Changing -levyn materiaalista valtaosa on soitettu bändinä ja liveottoina, vaikka aivan ensimmäisellä vierailulla Wilsonin studiossa Tuomo ja Markus kävivätkin kahdestaan. Työskentely tuolloin käynnistyi triona ja biisejä alettiin rakentaa ”koko lailla tuhkasta”. Silloinkin pitkälti live-meiningillä Tuomon huolehtiessa koskettimista sekä rumpukoneista ja Markuksen keskittyessä kitaraan. 

– Jopa joitain lauluja äänitettiin silloin samalla. 

Eikä studion isäntäkään istunut toimettomana.

– Jonathan soitti rummut, ja sitten se soitti kyllä vielä bassotkin… Hänhän on mahtava rumpali, mitä ihmiset ei aina hiffaa. Itse asiassa Jonathan on aloittanut rumpalina ja opiskellutkin sitä, Markus kertoo.

Työskentelytapa muistutti pohjimmiltaan Tuomon & Markuksen ensimmäisen levyn tekoa. Silloin kumppanukset äänittivät aluksi pianon, kitaran ja laulun klikin kanssa, ja vasta sen päälle toteutettiin muu sovitus.

– Jossain tapauksissa rummut jopa viimeisenä eli tavallaan tehtiin ihan väärinpäin asioita. Nyt me toimittiin kumminkin perinteisemmin, vaikka monesti siellä pohjalla saattoi olla joku Tuomon kanssa tehty demo tai jotain raitoja, jotka sitten inspiroi – ihan vaikka jotain Tuomon moogimaailmaa, joka heti vei johonkin tiettyyn fiilikseen, kun siihen soitettiin bändillä päälle. Se tuntui aika hedelmälliseltä työskentelytavalta. 

Eräs työtavan ominaispiirre on, että laulun äänitys alkuvaiheessa ohjaa sovituksen muotoutumista laulua vahvemmin tukevaan suuntaan, vaikka alkuperäinen raita laulettaisiinkin myöhemmässä vaiheessa vielä uudelleen.  

– Tää on ihan olennainen pointsi. Me tullaan niin vahvasti sellaisesta ”laulu edellä” -maailmasta, vaikka meidän musiikissa onkin hirveästi kerroksellisuutta soitinraitojen kautta. Mutta silti pyritään siihen, että se kingi siinä olisi aina laulu ja se tarina.

Pääosin pohjia tehtäessä käytettiin klikkiä, mutta Markus muistelee, että osa materiaalista taltioitiin kuitenkin ”villisti”, eli vapaassa tempossa. 

– Esimerkiksi Tuomon biisi Season, joka on hyvin…  liplatteleva… Siinä ei ole rumpukomppiakaan, eikä mitään… Kyllähän klikki tällaisessa työskentelytavassa on kuitenkin lopulta se kaikkein järkevin. Jos vaikka äänittää akustisen kitaran tai pianon ja laulun alkuun ja alkaa sitten jälkikäteen tuoda sinne rytmi-instrumentteja… Ei se ilman klikkiäkään tietysti mitenkään mahdotonta ole, mutta aika paljon haastavampaa kuitenkin, Markus pohtii.

Joissain biiseissä klikkinä palveli vanha analoginen rumpukone.

– Esimerkiksi We’re Not Buying It -biisissä käytettiin sellaista 60/70-luvun vaihteen Maestro Rhythm King Mk II -rumpukonetta, joka on itse asiassa tismalleen se sama, jota Sly Stone käytti Sly & Family Stonella. Se koko groove pohjautuu rumpukoneen yhteen biittiin – ja sehän ei ole missään nimessä gridissä! Vanhat rumpukoneet, vaikka niitä käyttää klikkinä, niin se ”klik-klik” ei ole gridissä samalla tavalla kuin Toolsissa, vaan niissäkin on tavallaan sellaista pientä luontaista eloa koko ajan. 

Yhteistyö sessioissa sujui niin saumattomasti, että jatkoakin oli jo sovittuna. Wilson oli julkaisemassa oman Dixie Blur -levynsä juuri ennen korona-kriisin puhkeamista ja oli sen tiimoilta tulossa Eurooppaan kiertueelle.

– Jonathan otti yhteyttä ja kysyi haluttaisiinko me lähteä taustabändiksi. No ilman muuta!

Suunnitelmat lyötiin lukkoon ja tulevaisuus näytti loistavalta. 

– Meillä oli sovittuna yhteinen Euroopan rundi, jossa me oltais oltu sekä lämppäri että Wilsonin taustabändi. Lisäksi oli jotain jenkkifestareita pedattuna, ja sitten se kaikki suli. Ensin asiat siirtyivät puolella vuodella, sitten vuodella ja nyt näyttää siltä, että mahdollisesti ensi vuonna nuo sitten toteutuisivat, Markus toteaa hitunen varauksellisuutta äänessään.

Immersiivisen äänen ylivoimaa

Uuden levyn ennakkokuuntelu Sonic Pump -studiolla oli vaikuttava kokemus. Intensiivinen äänimaisema ympäröi kuulijaa ja kokemus on äärimmäisen elokuvallinen. Fokus on kyllä koko ajan edessä, mutta ärsykkeitä tulee joka suunnasta. Kuulija on sananmukaisesti musiikin keskellä, eivätkä äänet saavu yhtenä rintamana tavallisen stereokuuntelun tapaan. 

Vaikutelma on myös hyvin teatterinomainen – tehosteet, yksittäiset välihuomautukset, stemmat ja muut eri puolille sijoitetut äänet käyvät vuoropuhelua keskenään kuuntelijan ympärillä. On kuin seuraisi taiten ja tarkasti laadittua käsikirjoitusta. Äänen erilaiset saapumissuunnat tuntuvat myös korostavan eri elementtien rytmitystä. Vaikka kaikki samat asiat löytyvät myös stereoversiosta, Atmos-miksauksessa tapahtumien väliset jännitteet piirtyvät vahvempina. Musiikki vie mennessään toiseen maailmaan, jonka tenho saa hetkeksi unohtamaan arkisen realitodellisuuden.

Game Changing -albumin äänimaisema onkin niin ehyt ja tarkoituksenmukainen, että on vaikea uskoa, että koko tuotanto on tehty alunperin stereo-formaattiin loppumiksausta myöten.

– Immersiivinen aspekti loksahti tosiaan vasta aivan lopussa. Se on ehdottomasti pandemia-ajan idea, johon innostuttiin, Markus kertoo, ja jatkaa:

– Martikaisen Juho Geneleciltä oli tässä merkittävässä roolissa. Me nähdään suhteellisen säännöllisesti ja jutellaan erilaisista konsepteista. Sellaisesta tämäkin oikeastaan lähti. Ei mulla sitä ennen ollut aavistustakaan siitä mikä Dolby Atmos oikein on, tai mitä immersiivinen tekniikka on. Eikä siitä miten se voi myös ruokkia luovuutta ja tukea tätä omaa musaa.

Immersiivisyys on tässä tapauksessa rakennettu taidokkaasti hyvin perinteisistä aineksista.  

– Koko levy on äänitetty normaalisti mono- ja stereoraitoina. Ne miksattiin puolen tuuman nauhalle ja tuotiin sieltä takaisin digifileiksi stereomasterointia varten, kuvailee Markus lopputuotannon ensimmäistä vaihetta.

– Sen jälkeen tehtiin sillä samalla setupilla immersiivinen versio niin, että voitiin edelleen hyödyntää esimerkiksi plate-kaikuja ja muita analogivermeitä – mutta tuoden siihen kuitenkin Atmos-plugareita, joilla sai laajennettua asioita luonnollisesti. Referenssinä oli koko ajan stereomikaus ja haluttiin, että perusbalanssit ois suurinpiirtein samat. Sitten vaan viritettiin ne instrumentit eri puolille 360-hengessä.

Miksaaminen kolmiulotteiseen järjestelmään osoittautui varsin mutkattomaksi.

 – Oli tietyllä tavalla yllättävää miten helposti se sujui. Toi levy ei ollut nimittäin mitenkään helppo miksattava stereomuotoon, kun siellä on jo ekassa biisissä niin sairaasti tavaraa, siis meidän mittapuulla… VHB:n näkökulmasta varmaan tosi vähän kamaa, koska heillä saattaa olla sata raitaa erilaista asiaa, mutta meillä tällainen tilanne, jossa on 30 – 40 raitaa tavaraa, aiheuttaa jo päänvaivaa.

Raitamäärää kasvatti osaltaan jousisto, jonka äänitys juuri ennen pandemian alkua tekee poikkeuksen peruskaavasta.

– Jouset on ainoa asia, mikä äänitettiin jo lähdössä surround-asiaa ajatellen. Ajateltiin, että jos ne kerran on mahdollista äänittää oikeasti 7.1-mikityksellä, niin meidän kannattaa joka tapauksessa ottaa ne siinä formaatissa, koska siitä voi olla apua miksauksessa muutenkin.

Kaikkien instrumenttien kohdalla vastaavasta monikanavaisuudesta ei silti olisi ollut samanlaista etua.

– Me ei esimerkiksi missään nimessä haluttu isoja rumpuja, koska se ei millään tavalla tue meidän musaa. Rumpusoundeissa meidän referenssit on lähtökohtaisesti 70-luvulla ja silloin on ihan luonnollista, että ne on edessä, about siinä missä ne on stereoversiossakin.

– Mutta kokonaisuuden luominen – sen kaiken muun levittäminen eripuolille, sekä ympärille että ylös – oli jollain tavalla paljon helpompaa kuin stereon tekeminen. Stereos­  sa joutuu pakkaamaan tietenkin hirveän paljon enemmän ääntä kahteen äänilähteeseen, versus jos sen voi jakaa useammalle kanavalle.

Toisaalta kanavien ja niiden tulostimina toimivien äänilähteiden lukumäärä ei aina takaa esimerkiksi syvyysvaikutelman voimallisuutta.

– Tietyllä tavalla kolmiulotteisuus toteutuu monossa jopa paremmin kuin stereossa. Mono on formaattina jotenkin syvempi kuin stereo, minkä huomaa jos vertaa vaikka The Beatlesin Rubber Soulin tai Revolverin mono- ja stereoversioita. Se mono on jotenkin paljon syvempi kokemus. Tietysti siihen liittyy sekin, että ne eivät itse ilmeisesti osallistuneet stereomiksauksiin. Siihen aikaan stereo oli varmaan vähän samassa asemassa kuin Atmos nyt…

Rumpujen ohella myös päälaululle annettiin eräänlainen kuulokuvaa vakauttava rooli. Se pysyy sijoillaan keskimmäisessä etukaiuttimessa ja ankkuroi havaintokentän paikoilleen. Muissa soittimissa vapauksia oli enemmän ja immersiivisyyttä ruokkivia elementtejä löytyi sieltäkin, mihin niitä ei oltu tietoisesti äänitysvaiheessa ajateltu.

– Mulla on jonkin verran vanhoja mikrofoneja, ja esimerkiksi akustinen kitara äänitettiin aika monessa biisissä stereok­si niin, että keskellä oli RCA:n nauhamikrofoni monona ja sivuilla Neumannit stereona. Jotenkin se toimi erittäin hyvin, kun RCA panoroitiin eteen ja Neumanneilla levitettiin se sitten tilaan.

Jos taiteellisen vision toteuttaminen kävikin sutjakasti, saattoi välttämätön oheistoiminta olla hyvinkin työlästä. Vaikka Sonic Pumpin tarkkaamon Genelec-kuuntelu onkin rakennettu valmiiksi kehikoksi Atmos-miksausta varten, joutui levyn miksannut Tommi Vainikainen tekemään poikkeuksellisen paljon valmisteluita sessioita varten.

– Tommilla meni aika paljon aikaa setupin rakentamiseen ja kaikkiin reitityksiin. Ja kun tekee ensimmäistä kertaa, niin kaikenlaisia asioita tulee vastaan. Yksi asia, joka opittiin oli, miten olennaista Atmos-miksauksessa on sen kuuntelun kalibrointi. Sen on oltava just eikä melkein! Ja kun työskentelee kaupallisessa studiossa, jossa on monta muutakin käyttäjää, niin huomattiin, että joka session aluksi täytyy tarkistaa, että kaikki on kunnossa ja samalla lailla kuin viimeksi. Muutenhan siinä saattaa syntyä stereoon verrattuna vielä aika paljon enemmän ongelmia. Jonkin verran niihin pystyy kyllä vaikuttamaan vielä masteroinnissa, mutta pääosin se täytyy miksaustilanteessa varmistaa, että kaikki on ok.

Ensimmäinen, ei viimeinen

Game Changing on silläkin tavalla osuva nimitys levylle, että sen tekemisen myötä Tuomo & Markus ottivat haltuunsa uuden ilmaisukeinon, jonka mahdollisuuksien hyödyntäminen ei jää yhteen levyyn. Nyt musiikki syntyi alunperin vielä perinteisen kuunteluasetelman kontekstiin, mutta myönteiset kokemukset innostivat jatkamaan säveltämistä jo suoraan immersiivisen audion mahdollisuuksia hyödyntäen.  

– Meillä on myös selkeästi sellainen pandemia-ajan proggis, instrulevy, jossa oli jo äänitysvaiheessa surround-kuuntelu studiossa ja siinä me laitettiin luovuus tosissaan kukkimaan suhteessa Atmos-formaattiin. Game Changing -levyn miksausvaihe oli vähän kuin meidän tutustuminen tähän asiaan, ja tosissaan uppouduttiin siihen vasta tuolla instrulevyllä.

Jälkikäteen katsellen eteneminen askel kerrallaan vaikuttaa kaikin puolin järkevältä.

– Voi olla, että jos me oltaisiin tehty tota laulettua levyä alusta alkaen Atmos mielessä, niin varmaan se tekeminen olisi ollut ainakin hitaampaa. Mutta sen lisäksi tietty fokus olisi saattanut helposti kadota. Mulla on sellainen fiilis, että kolmiulotteisuus toimii äänitysvaiheessa varsinkin instrumentaalimusaan, jossa on luonnollista tehdä erilaisia ratkaisuja. 

Lauletun musiikin kanssa tilanne voi olla toisin.

– Kun se perustuu vahvasti kerrontaan ja laulu on tosi merkittävässä roolissa niinkuin meillä, niin silloin laulu, harmonia ja tarina on se kaikki kaikessa ja muun pitää tukea sitä. Tuossa olisi saattanut hyvin helposti käydä just toisinpäin. Varsinkin, kun ekaa kertaa työskentelee tommoisessa formaatissa. Oli ehkä onni onnettomuudessa, että mentiin näin päin.

Kokemuksen karttuessa tämäkin asia saattaa joutua uuteen tarkasteluun.

–  Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa kyllä kiinnostaa tehdä kaikesta myös Atmos-versiot ja mieluusti niin, että jo äänitysvaiheessa voisi jotenkin miettiä niitä asioita. Nyt kun formaatin kanssa on jo työskennellyt, osaa ehkä välttää ainakin vähän niitä sudenkuoppia, joita siinä saattaa syntyä.

Image

Kuvassa Tuomo & Markus bändeineen Solid Sound -festivaaleilla (Massachusett, USA).