Harva kitaristi tuntee soittimensa ulottuvuudet yhtä perinpohjaisesti kuin Steve Morse, joka keikallakin kaivaa esiin kullekin kappaleen osalle – tarvittaessa vaikka fraasille – juuri sille parhaiten soveltuvan soundin.
Steve Morse on varsinainen työmyyrä. Riffi tavoitti miehen hetkeksi puhelimen päähän tien päältä matkalla kohti keikkapaikkaa Nashvillessa. Oman bändinsä kanssa Joe Satrianin avaajana kiertävälle kitaristille oli reilun kuukauden ajalle buukattu 31 keikkaa halki Amerikan mantereen, ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen oli edessä intensiivinen turnee Euroopassa Deep Purplen kanssa. Ja jossain välissä pitäisi löytää aikaa vielä kolmannellekin bändille, Flying Colorsille, biisien tekemiselle, levyttämiselle ja monille sivuprojekteille, joihin Morsea jatkuvasti kysytään.
– Tällä kiertueella on tosiaan reissattava melkein enemmän kuin pystyy sulattamaan, mutta tällaisen uranhan olen jo kauan sitten valinnut, Morse vastaa kysymykseen selviytymisestä pitkien taipaleiden välillä.
– Välillä tämä on täyttä kaaosta ja kropalle tulee tuplasti maileja. Aikoinaan kiersimme USA:ssa lentokoneellani, mutta nyt olemme kulkeneet enimmäkseen autolla. Rundilla on ollut jopa 1500 mailin matkoja paikkojen välillä, jotka olemme lentäneet, mutta yleensä lentämisellä säästää ehkä vain tunnin aikaa autokyytiin verrattuna.
– Useimmat bändit lähtevät bussilla keikalta suoraan kohti seuraavaa kaupunkia. Itse en osaa nukkua liikkuvassa autossa, joten menemme hotelliin, heräämme aamulla aikaisin ja lähdemme liikkeelle, ajamme koko päivän – minulla on aamun ajovuoro – keittiön ovesta sisään keikkapaikalle, soitamme shown ja sama toistuu päivä toisensa jälkeen. Ja kun nämä keikat ovat ohi, kohta on taas ruvettava valmistautumaan uuteen kiertueeseen.
Miten huolehdit terveydestäsi kiertueen aikana?
– Se auttaa, kun ympärillä on hyviä vaikutteita. Rumpalimme [Van Romaine] on hyvin terveystietoinen ja hakee hyvät ruokapaikat. Kukaan meistä ei juo alkoholia ja valmistaudumme joka keikkaan hyvin perusteellisesti. Saapa nähdä, miten käy kun kiertue etenee maan koillisosaan, jossa kylmä vuodenaika on juuri alkamassa…
Projektista toiseen
Sinulla on rinnakkain useita bändejä, joiden tyylit ovat melko erilaisia. Kuinka sujuu siirtyminen musiikillisesta ympäristöstä toiseen?
– Olen aina osannut kanavoida tekemiseni sen mukaan, mikä projekti on menossa ja vaihtumiset tulevat ihan luonnostaan. Lisäksi kaverini eri bändeissä ovat huipputason soittajia, joten me kaikki hallitsemme homman hyvin, Morse määrittelee.
Jääkö kiertueella aikaa kirjoittaa uusia biisejä?
– Ilman muuta, teen koko ajan uutta materiaalia. Olen säveltänyt televisiolle musiikkia ja parhaillaan teen biisejä Flying Colorsille. Säveltämisessä minulla on ollut kaksi tapaa: ensinnäkin pyrin muistamaan ideat tai taltioimaan ne – ennen minulla oli kasettinauhuri aina mukana, nyt se sujuu älypuhelimella. Toinen tapa on tuoda bändi mukaan heti alussa. Jos teen demon muille, biisi ei ehkä enää paljon muutu sen jälkeen. Mukavampaa on, että kaikki osallistuvat biisin kasaamiseen.
– Tällä hetkellä energiani biisien tekemisessä keskittyy Flying Colorsiin, eikä juuri nyt ole tarvetta kirjoittaa omalle bändilleni.
Flying Colors onkin syy tämän haastattelun järjestämiseen juuri nyt – teidän levynne Live in Europe on nyt ilmestymässä vuosi taltioinnin jälkeen. Sinulle se materiaali on vanhaa tavaraa.
– Kyllä, mutta uuttakin tavaraa on tulossa. Bändissä on Mike Portnoy, eikä hän anna kenenkään olla jouten. Mike tykkää toiminnasta. Työstämme toista studiolevyämme, jolle on jo valmiina neljä kappaletta kokonaan ja suunnitelmana on tehdä noin kymmenen biisiä. Kunhan saan nämä kaksi kiertuetta valmiiksi, kokoonnumme säveltämään loput ja pääsen äänittämään omia osuuksiani. En ole oikea henkilö arvioimaan tulevan levyn tyylejä, mutta tulossa näyttäisi olevan sekoitus monenlaista.
Tutuilla laitteilla
Kalustosi taitaa olla sama kaikissa bändeissäsi?
– Kyllä. Nimikkokitarani Music Manilta ja Englin vahvistimet [E-656 ja E-670]. Tosin olen nyt käyttänyt bändini kanssa Shadown midijärjestelmää kitarassani tuomaan kiinnostavia soundeja ja melodioiden tuplauksia. Pääkitarani on prototyyppi vuodelta 1986 ja tunnen sen mikkien toiminnot ja yhdistelmät perin pohjin. Nauhat on vaihdettu jo kahdeksan kertaa eikä otelautaa ole enää paljon jäljellä, kenties vielä yhtä kertaa varten… Viime viikolla kokeilin jo kaulankin vaihtamista, koska sekin on kulunut, mutta uusi kaula ei istunut taskuun ja palasin toistaiseksi vanhaan, jotta saan kiertueen loppuun.
Sinulla on vain muutamia efektilaitteita [mm. TC Electronicin TonePrint Corona ja Flashback]. Ovatko ne päällä koko ajan ja miksaat niitä mukaan volyymipedaaleilla?
– Juuri näin. Efektit tuovat tarvittaessa lisäyksen soundiin, mutta kuiva signaali on aina mukana. Efektisoundi on enimmillään ehkä 30 % kokonaisuudesta. Purplen kanssa minulla on kuusi kaappia, joista kaksi on efekteille, mutta tällä kiertueella vähemmän.
Englin vahvistimissahan taitaa olla ryhdikäs soundi, joka antaa tanakan särön ja laulavat soolot ilman apuja pedaaleista?
– Minulle riittää volyymin avaaminen kolmen ja puolen paikkeille kymmenen skaalalla. Parasta vahvistimissa on erottelevuus, koska haluan kuulla säröisenkin kitaran selkeänä.
Monta soundia joka biisiin
Katsoessa videoita keikoiltasi vaikuttaisi siltä, että plektrakäden pikkusormellasi on ihan oma elämänsä – teet sillä jatkuvasti vaihdoksia kitaran mikkivalitsimella ja säädät sekä volyymia että sävyä.
– Jos säädän kaulamikillä tai yksikelaisella volyymin kolmoseen, saan kivan puhtaan soundin ja taas tallamikillä avaan hanan kokonaan ja sointi muuttuu todella tuhdiksi. Vahvistimen asetuksia ei tarvitse muuttaa ollenkaan ja voin silti saada rajattomasti särön asteita pelkästään volyymikontrollilla.
Kerropa tarkemmin, mitä jollakin keikalla soittamallasi biisillä tapahtuu.
– Otetaan Highland Wedding. Aloitan yksikelaisella mikillä tai joskus humbuckerillakin, ja erittäin puhtaalla soundilla kaiun kera. Tarkoitus on jäljitellä akustisen sointia. Alussa on melodia säestyksen kera ja sitten bändi tulee mukaan. Vaihdan syntetisaattorin analogiseen jousisoundiin, sitten se pois ja väliosa kitaralla. Seuraavaksi kaulamikille, volyymi täysille ja soitan säröllä vastamelodian samalla kun basso [Dave LaRue] soittaa päämelodian. Tämän jälkeen komppiosuus yksikelaisella, volyymi puolessa ja silti se tulee kivasti läpi. Sitten huiluääniosuus, jossa tavoittelen levyversion tinapillin sointia: se menee tallamikillä ja täydellä säröllä ja pitkällä viivellä pedaalista. Lopuksi molemmat humbuckerit yhdessä, edelleen säröllä ja mukaan vielä syntetisaattorista Minimoogin soundi.
Siinähän on yhdessä biisissä enemmän säätämistä kuin monilla soittajilla koko illan aikana.
– Ja tämä oli vielä yksinkertaistettu versio. Jonkin verran tulee vielä sävynsäätöä kappaleen aikana. Kaikille näille tekemisille on kuitenkin syy, jonka kuulen mielessäni.
Koska haastattelulle varattu aika sujahti ohi hetkessä, lopuksi vielä: jääkö noin kiireiselle miehelle aikaa tehdä jotakin täysin musiikin ulkopuolelta?
– Lentäminen on suurin intohimoni. Lisäksi asun pienellä farmilla, jossa kasvatamme heinää. Heinänteossa ja pikku nikkaroinnissa kuluu mukavasti aikaa, joten tekemistä riittää aina.
Flying Colors – Live In Europe -levyn arvion voit lukea tämän linkin kautta.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2013. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
