Tomi ”Varre” Vartiaiselle jazz on ollut aina vahva osa muusikkoidentiteettiä. Haastattelun alla 2022 ilmestyi soololevy Almost Standards, jonka julkaisu ehti siirtyä pariinkin kertaan kaikkien tuntemasta syystä. Levyllä soittaa huippukattaus suomalaisia jazz-muusikoita.
Varre Vartiainen valmistui Sibelius-Akatemiasta vuonna 2007, mutta oli jo silloin ollut pitkään keikka-elämän pyörteissä. Jazz kuitenkin kulki mukana, ja vuosien päästä ajatus taiteellisen tohtoritutkinnon suorittamisesta alkoi materialisoitua.
– Olin jossain keikalla, ja Jukkis Uotila oli katsomassa. Siinä sitten juteltiin asiasta ja lopulta menin ihan oikeasti juttelemaan, että voisiko tohtorintutkinto olla tällainen käytännönläheinen hanke, hän kertoo.
Almost Standards on yksi osa näitä opintoja. Levyllä soittaa Varre Vartiainen Trio (basisti Timo Hirvonen ja rumpali Jussi Lehtonen) sekä Jukkis Uotila (piano), Severi Pyysalo (vibrafoni) ja Joonatan Rautio (saksofoni). Levy koostuu Vartiaisen sävellyksistä, joista osa pohjautuu vanhojen jazz-standardien sointukulkuihin.
– Näin ei ole kaikkien biisien kohdalla, mutta siellä on taustalla klassikoita, kuten Invitation, Nardis, I Love You, Oleo (”Rhythm Changes”). Niistä on pikkuisen muokattu sointuja, niin kuin soittajat nyt tekee niiden standardienkin kanssa.
Kappaleiden teemat Vartiainen sävelsi kitaralla. Pianoa hän käyttää stemmojen tarkistamiseen, vaikka sekin hoituu yleensä kitaran kanssa.
– Valtaosin toimin kitaran kanssa, se on minulle se luova väline. Pianoa käytän kirjoittaessa, jos on useita ääniä, niin tsekkaan miten ne soi päällekkäin. Aika usein teen senkin kitaralla, ja äänittelen raitoja tarvittaessa.
Standardien kautta
Levyn nimi Almost Standards kertoo paitsi levyn musiikista, myös Vartiaisen suhteesta jazziin. Varre kertoo, että hänen jazz-käsityksensä on muodostonut afro-amerikkalaisesta perinteestä, jota hän on kuullut lapsesta asti.
– Minulla ei ole hirveän läheistä suhdetta eurooppalaiseen jazz-musiikkiin, vaan olen treenannut kaikkea standardibiisien kautta, silloinkin kun kyseessä olisi ihan toisenlainen tekniikka tai soundi. Jazz on ollut minulle luonteva ja kotoisa raami jo teinivuosista saakka, vaikka vahvistin olisi Marshall tai tyylilaji mikä tahansa työtehtävästä johtuen.
Eli haastaviin sointuvaihdoksiin soittaminen on ollut sinulle tuttua alusta saakka?
– Kyllä, nimenomaan sointuvaihdoksiin soittaminen. Se on asia, jota olen itse aina ihaillut soittajissa: kykyä ilmentää sointuvaihdoksia tyylilajista riippumatta. Tai miksei soittaa yhdenkin soinnun päälle. Se on kiehtonut jopa klassisessa musiikissa. Esimerkiksi Bachin kantaatit tai viulu- ja sellosonaatithan ovat sointuvaihdosten päälle improvisoituja tai sävellettyjä melodioita. Piirrän itse paljon, ja meillähän on soittajina sama tilanne kuin piirtäjinä: me nähdään kuva, jota toinen ei vielä näe tai kuule. Sitten sinulla on yksi viiva, jolla teet pisteet, joista syntyy kuva, jonka voi nähdä tai kuulla, Varre vertaa.
Millä tavoin lähestyt improvisointia tällaisessa musiikissa?
– Ajattelen karkeita otsikoita, sointujen sävelten pohjalta luotu melodiafraasi on hierarkian kärjessä. Toisaalta lähestymistapa voi olla modaalinen, jolloin kärjessä on asteikko tai moodi, jolloin sitä määrittelee, että minkä sävyinen se sointu on. Ja sitten on länsimaisesta taidemusasta bebop-kieleen tuleva tonaalinen tapa eli ajatellaan kadensseja, jolloin piirrän johtosävelten avulla sen reitin siihen sointuun jollain tavalla. Ja lisäksi on vapaa tyyli, jossa melodialla luo jonkinlaisen jännitteen siihen sointuun.
Almost Standardsin päättävä Blues for Jay on kuitenkin tyyliltään hieman erilainen kuin levyn muut kappaleet.
– Biisin taustalla on traditionaalisen gospel-spirituaalin sointukierto, johon perustuu useitakin kappaleita. Lähinnä inspiraatio tuli loppukadenssista, joka jäi mieleen keikalta Raittisen Eeron kanssa. Kyse ei ole varsinaisesta jazz-standardista, mutta ajatukseni oli niputtaa tietynlaisia sointurakenteita ja myöskin tyylillisiä rakenteita. Ajattelin, että olisi hyvä pureutua yhden kappaleen verran myös blues/gospel-perinteeseen, joka on yhtälailla osa jazz-musiikkia.
Kitara ja piuha
Blues for Jay on kappaleena erilainen siinäkin mielessä, että siinä kitara soi särön kanssa. Muuten levyllä kuullaan lähinnä puhdasta kitarasoundia. Onko puhtaalla tai särösoundilla soittaminen sinulle mitenkään erilaista, esimerkiksi helpompaa tai vaikeampaa?
– En koe sitä helppo/vaikea-akselilla, vaan niin, että soundi vie ilmaisua tiettyyn suuntaan. Aika paljon on kiinni siitä sustain-ulottuvuudesta, mikä on johonkin biisiin hyvä juttu ja johonkin huono. Tällä levyllä on muutama aika nopea up-tempoinen kappale, missä tuntuu, että ei halua soittaa tarkasti sointuvaihdoksia. Silloin tuntuu, että se särö ei tuo siihen mitään lisää.
Varre kuitenkin myöntää, että puhtaalla soundilla soittaminen on ollut hänelle aina haaste, joskin mieluinen sellainen. Siinä missä Husband on ollut se toisenlainen leikkikenttä särön ja efektien käytölle, niin tällä levyllä mentiin pääasiassa ”kitara, piuha ja vahvistin” -periaatteella.
– Se, että tuntee saavansa ilmaisullisesti kaiken irti piuhalla ja kitaralla on tietyllä tapaa ollut itselleni sellainen kitaransoiton kuningaslaji. Olen pyrkinyt siihen, että se olisi yksi osa minua, sellainen puhtaasti itseluottamuksellinen asia, että pärjäisi vain sillä. Kun tällaisessa kontekstissa pyrkii keskittymään vain siihen melodialinjaan, niin voi olla hyväkin, että niitä soinnillisia muuttujia on keinovalikoimassa vähemmän.
Varre Vartiainen soitti Almost Standards -levyn kappaleet lähes kokonaan Petri Kallion rakentamalla Soundtrade Thinline Telecasterilla, jossa on vaahterakansi.
– Tämähän on akustisestikin suhteellisen soiva soitin, mutta hiotut kielet vievät tätä sellaiseen jazz-pönttömäiseen tummuuteen. Osassa biiseistä vahvistin on vanha vuoden ’64 Fender Vibroverb. Lisäksi käytin vuoden ’78 Deluxe Reverb -komboa, ja laitoin myös kitarasta vähän tonea kiinni. I Love Me:ssa käytin Mad Professorin Snowy White AutoWahia, ja Blues for Jayssa Tube Screamer Miniä sekä Mad Professorin Forest Green -kompuraa. Nuo oli ainoat kappaleet, missä oli mitään muuta kuin piuha välissä. Miksauksessa lisättiin kaikua, mutta melkein enemmän kuuluu vahvistimien oma jousikaiku.
Melodia ja komppi samalla kertaa
Almost Standards -levystä on ilmestymässä keväällä toinen versio vinyylipainoksen rinnalle. Siinä Vartiainen on soittanut kappaleet uudestaan trionsa kanssa.
– Almost Standardsilla soitan melodia- ja soololinjat yksiäänisinä. Toisessa versiossa soitan kappaleet siten, että pianomainen komppaus on integroitu kitaralle osaksi melodialinjaa. Tutkin tohtorintyössäni juuri sitä, miten improvisointia voi tehdä näillä kahdella tavalla. Tässä vaiheessa etsin sitä käyttöliittymää, että miten yksinkertaisesti ehtii kompata ja miten usein sitä komppausta pitää olla mukana, että se tuntuu kompilta. En niinkään mieti vielä sitä, että mitä komppaa.
Onko tässä pianomaisessa komppauksessa mitään ”sääntöjä”?
– En puhuisi säännöistä, mutta ilman sointuiskuja melodialinjat alkaisivat helposti muistuttaa suomalais-saksalaista marssihommaa. Ehkä se sääntö siinä on se, että sointusynkoopeilla saadaan se rytmi kulkemaan eteenpäin. Se, että saa sen kuulostamaan vaivattomalta, on järjetön haaste
kitaralle.
Kun kysyn, kuinka paljon Vartiainen kuuntelee saksofonisteja ja pianisteja, hän vilkaisee treenipäiväkirjaansa.
– Jos ajattelen jazz-musiikin parissa viettämääni aikaa ja opiskelua, sitä kun blokkaa ja tekee transkriptioita ihmisten soitosta, niin näyttää siltä, että kitaristit ovat vähemmistössä. Piano ja foni ja trumpetti myös, sieltä löytyy kyllä sellaisia improvisoijia, joiden pariin tulee aina palattua.
Asiassa on myös toinen puoli. Varren mielestä oma kädenjälki on helpompi jättää alunperin toisella soittimella soitettuun juttuun.
– Diggaan tosi monia kitaristeja, mutta jos otan ylös vaikka vaikka Freddie Hubbardin trumpettisoolon, niin minun ei tarvitse enää muuttaa mitään. Se kuulostaa jo lähtökohtaisesti erilaiselta minun soittamanani, koska soitan eri soitinta. Jos taas blokkaan Pat Methenyn soolon ja soitan sen, niin lopputulos kuulostaa helposti vain huonosti soitetulta Pat Methenylta. Vertailukohde on niin lähellä. Lisäksi sellaisilla kitaristeilla, jotka ovat huippusolisteja, on usein tosi vahvat maneerit. Siksikin jälkiä on vaikea peittää. Sen sijaan minua on aina kiehtonut se, että miltä vaikka joku Herbie Hancockin pianolikki kuulostaa kitaralla? Mutta tottakai rakastan kitaraa, bluesia ja rockia, se on ollut myös osa minua aivan lapsesta saakka, Varre Vartiainen toteaa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
