Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin.
Suikki Jääskä aloitti äänittämisen jo kuusikymmentäluvun lopulla. Siitä huolimatta, että eläkeikä on saavutettu jonkin aikaa sitten, painaa mies hommia vieläkin miltei entiseen malliin. Miehen sadoista äänityksistä ja tuottamista äänitteistä huolimatta kääntyy puhe heti hänen rakkaaseen harrastukseensa. Nimittäin studiolaitteiden keräilyyn.
Asian voi asettaa myös toisin; hän on ollut neljäkymmentä vuotta vain myymättä tavaroitansa eteenpäin. Keräilyn takana on kuitenkin syvempi ajatus historian tallentamisesta.
– Jos näitä laitteita ei ota nyt talteen, niin sen jälkeen kun ne on tuolla Kuusankoskella, niin sitten niitä ei enää ole.
Erityisen tärkeää Suikille on siis, että jälkipolvilla on mahdollisuus nähdä millaisilla laitteilla ennen on toimittu. Ja sitä tavaraa muuten riittää. Suikki kertoo kiertäneensä kaksikymmentä vuotta kirppareita, osto ja myynti -liikkeitä ja YLE:n huutokauppoja. 90-luvulla tietty sukupolvi, jolla oli ollut kotinauhureita, oli kadonnut. Sen jälkeen laitteita oli kaikkialla kirppareilla myynnissä. Sekään ei ollut olennaista, että laitteet olivat toimivia. Ja se näkyi tietysti hinnassa.
– Mähän ostin kaikki pois kuleksimasta. Ne piti ottaa talteen, kun kohta niitä ei enää ole missään, Suikki selittää.
Toinen syy on, että insinöörin sielulla varustettu äänittäjä arvostaa suuresti kauniita laitteita niin muotoilultaan kuin mekaniikaltaan. Kaikella on kuitenkin rajansa. Kun tavaraa oli niin paljon, että varastoja oli pitkin poikin ja kotonakin yksi huone täynnä, oli pakko tehdä jokin ratkaisu.
Jääskä toimi jossain vaiheessa syntymäkaupunkinsa Seinäjoen Rytmi-instituutin kannatusyhdistyksen puheenjohtajana. Mies sai loistoidean: mitäpä jos hän lahjoittaisi kamat heille vähän niinkuin museoitavaksi.
Ja niinpä Seinäjoen Rytmikorjaamon alakerrassa avattiin kaksi vuotta sitten Ääniaallot-näyttely, johon Suikki on tähän mennessä ajanut kaksitoista rekkalastillista tavaraa. Tavaraa löytyy laidasta laitaan; miksereitä, erilaisia kaikuja… pelkästään kelanauhureita on pitkälle yli kaksisataa. Seassa saattaa olla pari samanlaista Studeria ja Telefunkenia, mutta muuten kaikki ovat eri laitteita.
Nyt suunnittelun alla on uusi näyttely, sillä tavaraahan on varastoissa vaikka kuinka paljon. Enemmän kuin näyttelyssä.
– Mulla on käskyvalta kamoihin elämän loppuun asti, mutta siitä eteenpäin Rytmi-instituutti hoitaa kamat hamaan tappiin asti.
Vanhan koulukunnan miehenä Suikille oli hyvin tärkeää myös osata korjata ostamiaan laitteita.
– Varsinkin kun ollaan tekemisissä tällaisten iäkkäämpien äänipöytien kanssa. Jos ääni yhtäkkiä katoaa, niin on jonkinlainen haisu, mistä päin sitä vikaa lähtee etsimään. Sen takia mulla on vaihtokortteja ja vaihtokanavia tallessa. Tämäkin Studerin 900-sarjan pöytä (Master Recording -studion pääpöytä, jonka ääressä haastattelua käydään) on 80-luvulta. Se oli aikoinaan Tampereella YLE:n ääniautossa.
Hilpeä tarina kertoo, että kyseisestä autosta oli jotenkin katkennut runko. Miten, sitä ei tarina kerro. Auto piti kuitenkin poistaa ja järvenpääläinen autokorjaamo päätyi ostamaan sen. Tiski oli vielä autossa sisällä.
– Liskin Jussi sanoo mulle, että hän on kuullut, että Järvenpäässä on yhdessä autokorjaamossa mikseri siellä takaseinällä pystyssä. No, lähdetään kattomaan!
– Ja siellähän se oli, mutta siitä puuttui melkein kaikki kanavat. Jäljellä oli oikeastaan enää runko. Mä maksoin siitä kakssataaviiskyt euroa.
Pöytä oli Suikilla varastossa kymmenen vuotta. Niin kauan kesti että hän sai kaikki puuttuvat osat kerätyksi. Pöytä kasattiin, ja ihme ja kumma! Sehän toimi! Nyt se on ollut Suikilla kahdeksan vuotta päätiskinä.
– YLE oli ottanut suurimman osan siitä varaosiksi. Kysyin vielä sieltä korjaamosta, että onko mitään keloja jäljellä? ”Joo on mulla kotona”. Mentiin asentajan kotiin Järvenpäässä. Sillä oli pihalla valtava lumikasa ja se oli tehnyt niistä pöydän sähköisistä kelarullista hiihtohissin lapsilleen.
Hän ei varmaan viitsinyt lastensa hiihtohissiä teille myydä?
– Jep, en viitsinyt edes kysyä.
Kun tiedustelen, mitä miehen keräilyinnolle tällä hetkellä kuuluu, hän vastaa kaarrellen, että eihän siitä ole kuin kaksi kuukautta aikaa, kun YLE lahjoitti heille noin kaksisataa esinettä.
– Ja taas piti hoitaa kuorma-auto, että saadaan ne kamat Seinäjoelle. Ja Tampereelta tulee vielä ainakin yksi kuorma, Suikki nauraa.
Värttinä: Värttinä
(omakustanne, 1987)
Suikki oli toiminut jo vuosia Kaustisten kansanmusikkifestivaaleilla ennen Värttinän ensimmäisen levyn tekoa. Hän äänitteli milloin mitäkin; hääkuoroja, pelimanneja… kaikenlaista ”etno”-otsakkeen alle istuvaa. Ja sitähän Pohjanmaalla riittää. Taustalla oli siis vahva kansanmusiikki- ja kuorotuntemus. Suikin historia kansanmusiikin parissa johti sitten yhteydenottoon Värttinän tiimoilta.
Suikki pakkasi autoon Seinäjoella Revox 700 -mankan, mikserin, mikit ja ständit. Matkan ensimmäinen etappi oli Hämeenlinnassa, jossa äänitettiin paikallista varusmies-soittokuntaa.
”Studiona” toimi paikallinen krematorio, jonka siunauskappelin parvella orkesteri soitti. Suikki muistaa suntion, joka kävi vähän väliä kysymässä, että ”koska te lopetatte, kun pitäis laittaa toi uuni päälle. Tässä olisi vähän ’asiakkaita’ käsiteltävänä”.
Ennen pitkää ainakin Suikin asiakkaat oli käsitelty ja matka jatkui kohti Rääkkylää. Äänityspaikaksi oli valittu nuorisoseurantalo, joka oli muutettu kapakaksi. Suikki epäili paikan kolkkoa soundia, joten lähdettiin katsastamaan muita paikkoja. Tämä käytännössä tarkoitti, että mentiin pitkin pitäjää isojen maatalojen oviin koputtamaan, että pääsisikö tupaa katsomaan? Ei tärpännyt. Loppujen lopuksi päädyttiin Osuuspankin erämaajärven rannalla sijaitsevaan hienoon harjakattoiseen huvilaan.
Työstettävästä orkesterista ei Suikilla ollut minkäänlaista haisua. Tai oli sen verran, että hän osasi ottaa oikean määrän mikkejä mukaan. Ajan saatossa Kaustisilta oli sentään karttunut jonkinlaista tuntumaa, että mitä se kansanmusiikki oikein tarkoittaa.
– Se on vähän sama, jos rupeet tekemään kantria, niin kyllä sun täytyy tietää, mikä juttu tekee sen kantriksi. Mikä asia pitää olla esillä. Ja kuoroja olin tehnyt kaiken kokoisia jo ennen tätä. Mulla oli käsitys siitä harmoniasta, miten altot, sopraanot, tenorit ja bassot sijoitetaan. Kuka heistä on liideri. Miten ne sopii sinne lomittain. Korva oli harjaantunut siihen harmonian kuulemiseen.
Koska homma tehtiin livenä, piti äänittäjän tietysti kuulla myös, mitä siellä ympärillä tapahtuu. Jos isäntä alkaa pellolla yhtäkkiä kyntämään, niin pitää pystyä kuulemaan, haittaako se äänitystä.
– Tai jos talossa on kiertovesipumppu päällä, niin mistä sen hurinan saa pois päältä. Tai jos jossain on jääkaappi ja termostaatti menee päälle, niin sähköihin tulee napsu, Suikki luettelee kenttä-äänityksen haasteita.
Joitain asioita kannatti tiedustella myös etukäteen, kuten, että meneekö tie läheltä äänityspaikkaa. Pitääkö liikenne katkaista siltä kohtaa. Tien katkaisua ei varmaan paikalliset arvostaneet?
– Päinvastoin, nehän oli tottakai heti mukana.
Bändi oli iso. Yhdeksäntoista soittajaa. Erilaisia kanteleita, hanureita, mandoliini, huiluja… pyykkilautakin. Ja tietysti laulut. Biisejä äänitettiin seitsemäntoista. Ja kaikki sataprosenttisesti livenä. Myös miksaus, joka tehtiin soittajien sijoittelulla. Mitään ei edes kaiutettu jälkeen päin.
– Levyn akustiikka on sieltä tilasta. Ja sehän oli tietysti sen ajan henki muutenkin. Käytettiin ambienssimikkejä ja sitä tilaa hyväkseen.
Instrumenttien sijoittelu aloitettiin kuoroista. Ensimmäinen asia on selvittää miten kuoro tykkää sijoittua. Sekaisin vai stemmoittain. Soittimet taas niin että hiljaisimmat tietysti lähelle eteen.
– Tehtiin semmonen vanhan ajan balanssi sijoittelulla. Kokoonpanot vaihteli biisien välillä ja sen mukaan mikityksiä tietysti muutettiin.
Ambienssimikkeinä toimineet Neumannin 84-puikot ja Bruel & Kjaerin pallokuvioiset 4006:t sijoitettiin talon parvelle.
Homma ei ollut ainakaan äänityskamojen laadusta kiinni, sillä Suikki oli ostanut Tapani Kansalta 70-luvun lopussa Neumannin mikkejä ja Tannoyn kaappeja. Kansa oli suunnitellut studion perustamista ja ostanut Love recordsin konkurssipesältä kaikki sen studiokamat.
– Tarina kertoo, että joku oli kuitenkin sanonut hänelle, että tarvitset miljoonan jos aiot perustaa studion. Se oli luopunut asiasta sitten. Eli mulla oli hyvät vehkeet tehdä sitä.
Palataan sessioiden mikitykseen. Onko lähimikitys tällaisissa tuotannoissa ihan turhaa?
– Ei ole, kun sun pitää saada se pisteytys äänikuvaan, että pystyt tarkemmin hahmottamaan äänien sijaintia äänikuvassa. Varsinkin soolojen kanssa se on olennaista. Äänikuvassa ajattelin stereon niin että kolmella ambienssimikillä – reunat ja keskusta. Siihen lähimikkejä lisäillen ja siitä balansoimalla. Koska tätä ei miksattu jälkikäteen, niin ne asiat piti kerralla kuulla. Ambienssi oli päälähtökohta, kun piti saada se harmonia esiin sieltä. Niin rytmillinen kuin soinnillinen harmonia balanssiin. Siinähän on tietysti soittajallakin iso vastuu. Ei se ole balanssissa jos soittajatkaan ei ole.
Ja balanssia tosiaan säädettiin siirtämällä soittajaa eteen- tai taaksepäin. Onneksi tuohon aikaan bändit oli hyvin treenattuja, joten bändin balanssi oli kunnossa. Suikki kiittelee etenkin puhaltimien hyvää keskinäistä harmoniaa.
Vaikka soundin piti olla samoin tein kohdallaan, ei Suikki tilannetta liiemmin stressannut.
Tilanteessa oli pakko hyväksyä, että siinä ollaan tietylla tavalla niiden tilojen armoilla. ”Ne valinnat, mitkä siellä tehdään – se on siinä”, Suikki sanoo.
– Se on dokumentti siitä hetkestä. Jotain tietysti pystyy tekemään perästä päin. Muistan kun tehtiin hääkuoroa Kaustisilla valtuustosalissa, niin kaikki lähti hakemaan kotoa jotain peittoa tai patjaa, että saatiin akustoitua sitä tilaa, kun kaiku oli niin tyly. Ensiksi tehtiin akustiikka.
Tällä kertaa ei tarvinnut turvautua kenenkään petivaatteisiin, eikä alkaa sisustamaan. Etsittiin vain hyvä akustinen kohta, jossa jokainen kuulee toisensa, kun mitään monitorointia ei ollut. Tietysti, kun kyseessä oli akustinen ryhmä, olivat he tottuneet siihen, että pitää pystyä toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa.
– Ja opetelleet tietysti kuuntelemaan.
Kappaleiden suuri määrä aiheutti pohdintaa, sillä myös tuottajan nimikkeellä operoinut Suikki ei voinut tietää millaiseen jälkeen bändi kykenee.
– Mihin asti pitää kaivaa, että saadaan haluttua jälkeä. Kyllä siellä jotain muutettiin, mutta pääasiassa kaikki toimi, olihan ne niin taitavia nuoria.
Levy äänitettiin kahdessa päivässä. Ja hyvää jälkeä tuli.
– Äsken kun kuuntelin, niin oli ne ihan balanssissa. Nyt kun tekisi, niin varmaan tekisi ihan eri tavalla. Asiat tehdään joka vuosikymmenellä eri tavalla.
– Muistan muuten kerran kun Sari (Kaasinen, yksi Värttinän perustajista) oli jossain radiohaastattelussa, missä ne kaivoi tän levyn esille ja soitti yhden biisin siitä, niin ei se nyt kauhean riemuissaan siitä ollut. Alku se on ollut heilläkin. Ja parhaansa kaikki teki. Tää on 80-luvun ajatusta ja meininkiä. Ja dokumentti siitä hetkestä.
Provinssi-rock ’80 Live
(Kehittyvän musiikin yhdistys, 1980)
Nyt otetaan Suikin mukaan käsittelyyn ensimmäisiä rockfestivaaleilta taltioituja live-festivaalilevyjä Suomessa.
Suikki Jääskä oli ehtinyt tehdä kotikaupunkinsa Seinäjoen Provinssirockissa liveääntä jo muutaman vuoden, kun paikallisen ”Kehittyvän musiikin yhdistyksen”, eli KEMU:n idealinko ja YLE:n toimittaja Risto Vuorinen sai idean festivaalien tallentamisesta. Mukaan otettiin vielä toinen yleläinen – äänittäjä ja muusikko Terho Kemppi. Suikilla oli laitteet ja Kempillä tatsia live-äänittämisestä, sillä hän oli tehnyt paljon Porin Jazzia YLE:lle.
Ääniautoa ei ollut, joten sellainen tehtiin paikallisen firman esittelybussista. Bussin takaseinässä oli iso ikkuna, joten se peruutettiin lavan viereen, jotta saadaan visuaalinen kontakti. Kuinka kauan äänitysauton käyttökuntoon laittaminen kesti?
– Se haettiin samana päivänä. Kamat kyytiin ja ajettiin paikalle. Auto oli käyty katsomassa ja kaikki oli tietysti suunniteltu hyvin etukäteen. Ja kun Tehu oli tehnyt livejä jo paljon, niin sillä oli jo hyvä käsitys mitä tarvitaan. En minäkään mikään untuvikko ollut, olinhan mäkin aloittanut jo ’64. Tottakai jotain yllätyksiä tulee, mutta kun olet paljon tehnyt, niin sulla on myös paljon esimerkkejä, miten ongelmat saadaan ratkaistua.
Yllätyksiä saattoi aiheuttaa ainakin se, että tuolloin bändit eivät tehneet festareilla soundcheckejä.
– Eli kun bändi aloitti, meidän piti päästä saman tien kiinni siihen juttuun. Me oltiin haarotettu jotain ja laitettu omia mikkejä. Ja kuten siitä yhdestä kuvasta näkee, meillä on kolme mikseriä niitä haarotuksia varten. Mä muistelen, että Sarapaltion firma (edesmenneen Matti Sarapaltion MS-Audiotron) hoiti siellä äänentoiston.
Autoon kerättiin siis kolmen mikserin ”hässäkkä”, jossa vanhin pöytä oli Hurriganesin vanha Hill. Pöytä oli päätynyt Suomeen Ruotsista. Suikki oli saanut Hillin vaihtokaupassa, jossa toiseen suuntaan liikkui tiettävästi Suomen ainoa Marshallin PA. Hill toimi pääpöytänä ja muut sitten apukanavina. Kun käytössä oli ainoastaan kahdeksan raitaa, niin kanavia piti tietysti niputtaa, jotta saatiin kaikki kuulumaan. Sieltä ne sitten lopuksi miksattiin ulos tuuman Otarille.
Suikki muistelee, että eräänä aiempana festarivuonna Sarapaltion porukan ylimielisyyteen hermostuttiin niin paljon, että seuraavilla festareilla esiintynyt tanskalainen reggae-bändi toi mukanaan omat PA:t.
– Kävin Matille sitten jälkeenpäin sanomassa, että otetaankohan teitä tänne enää ollenkaan, kun se teidän porukka vaan haistattaa. Kun jotakin kävi bändit pyytämässä, niin mitään ei tapahtunut. Ne tanskalaiset muutteli koko ajan sitä juttua. Mä oli välillä aivan kuutamolla, että mihin kanavaan toi nyt tulee.
Vaikeaa oli myös seuraavana vuonna Pave Maijasella, joka tuli keikalle oman miksaajan kanssa. Soitto alkoi tietysti suoraan ilman checkejä. Ja Paven laulu ei kuulu ollenkaan.
– Mä juoksen sitten lavalle ja menen siellä nelinkontin. Maijanen siihen että ”Mitä sä siellä ryömit?” ”Sun laulu ei kuulu!” ”Mitä?! Sabotaasia!”, mies huusi ja heitti kitaran pitkin lavaa. Sillä paloi päreet aivan kokonaan. Kyllä me se lopuksi saatiin kuulumaan. Mutta tällainen tatsi tohon hommaan jo oli. Tiedettiin kuinka varuillaan piti olla.
Liven tuntua levylle ainakin saatiin, sillä esimerkiksi Capital Lettersin vedosta kuulee kuinka mikki kiertää. Äänittäjillä ei tietenkään ollut osuutta asiaan. Hehän vain tallensivat parhaansa mukaan.
– Eihän meillä mitään kompressoreita ollut. Suoraan vaan linjaan. Piti vaan vahtia, ettei mene ihan päreiksi. Onneksi meillä oli ikkuna sinne lavalle, niin nähtiin koska bändit aloittaa ja mitä lavalla tapahtuu.
Oma juttunsa oli että onko nauhoja tarpeeksi mukana. Olihan sitäkin tietysti mietitty, mutta ei ollut mitenkään harvinaista, että nauha loppui kesken. Näitä kyseisiä nauhojahan ei enää ole olemassa. Kun ei siihen aikaan ajateltu, että näitä tapahtumia pitäisi dokumentoida. Myöhemmin MTV:n autolla äänitetyt festarit on vielä Suikin kätköissä tallella.
Bändeille tehtiin miksauksista kasettikopiot hyväksytettäväksi. Samalla he valitsivat levylle päätyvän biisin. ”Kukaan ei onneksi kieltänyt julkaisua”, Suikki nauraa.
Englantilainen Capital Letters ei kieltänyt eikä puoltanut, sillä he eivät koskaan vastanneet kyselyyn.
– Laitettiin niiden biisi mukaan joka tapauksessa ja ajateltiin että lähdetään sitten Lontooseen käräjille, jos tulee jotain juttua. Tähän päivään mennessä ei ole tullut lupaa.
Tämä on siis laiton levy.
– Niin on, mutta oltiin rohkeita poikia. Me sitten valittiin biisit ja siellä on esimerkiksi meidän valitsema Kalle Kiwes Blues Bandin ”Satisfaction”, jonka Pekka Tammilehto eli Topi Sorsakoski laulaa ihan täböllä. Kurkku suorana. Ja Jussi Raittinen bassossa.
Kaksikymmentäyksi erilaista bändiä miksattavana – kohtuullisen paljon työmaata. Suikki oli kuitenkin nuori kolli, jonka pää ei paljoa palellut. Joka päivä miksattiin ja valmista tuli parissa viikossa.
– Yksin mä niitä sitten miksasin. Sellainen yhtenäisyys siinä tietysti oli, että kaikki oli samalla lavalla. Kaikki kuulosti samantyyppiseltä. Se oli enemmänkin balansointia, kun bändi vaihtui. Mulla oli käytössä vaan yksi Orbanin jousikaiku. Sitä me sinne lisäiltiin. Yleisöön sojottavia ambienssimikkejä oli tietysti jonkun verran, että saatiin yleisöä ja atmösfääriä myös sinne purkille mukaan. Koetin kuvitella sen livetilanteen ja saada sitä festivaalifiilistä. Pyrin saamaan vain mahdollisimman paljon ilmaa siihen miksaukseen.
Suikki pohtii livetilanteen ja studion eroavaisuuksia. Livehomma syö ainakin paljon enemmän energiaa, kun tuntosarvien pitää olla jatkuvasti pystyssä. Keikkatilanne pitää pystyä kuvittelemaan jo edeltä käsin, ja miettiä kaikki asiat mitä voi tapahtua. Huonotkin asiat pitää olla mietittynä.
– Jos jostain tulee prummia, mitä ne vaihtoehdot on.
– Yhtenä vuotena YLE ilmoitti mulle, että lähetys lähtee kymmenen minuutin päästä. Kun mä aukaan hanat, niin kauhee pärinä. Voi vitsi mikä homma. Mä juoksin sinne lavalle. Lähetys lähtee tasalta ja mä revin kaikki piuhat irti. Ongelma olikin siinä että joku oli pökännyt salimikkiä niin, että se otti miksaustelineeseen ja siitä tuli maalenkki. Mä olin vielä yksin ilman apulaista. Kyllä hiki lenti. Mutta siinä on oma viehätyksensä. Se liveääni, se on jotenkin niin erilaista kun äänität raita kerrallaan ja alat siitä koostamaan. Se erottelukyky on jotenkin niin erilainen, kun sulla ei tule niitä vaihevirheitä, kun on se valmis äänikuva, jota vaan vähän hierot. Mä olen aina digannut livejutun tekemisestä. Ja on niitä paljon tullut tehtyäkin.
Uraa uurtavan levyn onnistumisen mahdollisti osaltaan tietysti miesten valjastama ääniauto, joka palveli hyvin. Bussin omisti ME-autot niminen firma, joka kuului samaan konserniin Kouran potkukelkkatehtaan kanssa. Suikin mukaan se olikin nimenomaan näyttelyauto, jolla käytiin esittelemässä niitä potkukelkkoja. Eli aikamoinen yhdistelmä – potkukelkkoja ja rock’n’rollia.
Kirjoset: Viinit ja impyet – Bellmannin lauluja
(Kirjoset, 1978)
Kirjoset on alunperin Kirjo-nimellä Oulussa vuonna 1973 perustettu kuoro. Alkuun Kirjoset esitti kansanlauluja ja Carl Michael Bellmannin sävellyksiä. Nykyään ohjelmiston painottuessa jazziin muutti Laulu- ja soitinryhmä Kirjoset nimensä Kirjo-Swingiksi. Ja mikäs sen hupaisampaa, että Suikki Jääskä kävi pari vuotta sitten tekemässä myös KirjoSwingin levyn. Nyt käsitellään kuitenkin sessioita, joissa äänitettiin edellämainittuja Carl Michael Bellmannin sävellyksiä.
Loppusyksyinen ajomatka Seinäjoelta Ouluun ei sujunut voitokkaissa merkeissä.
– Lainattiin kaverilta Mersun 506-pakettiauto ja tottakai alkaa räntää satamaan. Kalajoella tuulilasinpyyhkijät simahti. Veljen kanssa pähkäiltiin mitä tehdään. Sidottiin sitten mikkipiuha pyyhkijöihin ja sivulasit auki ja velipoika veteli koko matkan edestakas. Sillain me sitten päästiin perille.
Perillä oltiin vielä samana iltana ja äänityslokaatiossa Oulun kaupungintalolla odotti iso kokoonpano, johon kuului kolmetoista laulajaa, puhaltimia: kaksi oboeta ja kornoa sekä fagotti, piano, urut, lyömäsoittimet, basso ja akustinen kitara.
Ja taaskaan ei tietoa, minkälaista musaa ollaan tekemässä. Paikan päällä kuunneltiin, mikit paikoilleen ja tekemään. Suikki pudistelee päätään, että hän on vuonna 1978 ollut aika alkutaipaleella äänitystyön kanssa. Ja aikamoiset haasteet otettiin heti vastaan.
– Kyllä sitä aika hullu on ollut, kun on suostunut. ”Juujuu, ilman muuta, hoituu hoituu…” ja kyllähän se nyt sitten hoitu…
Oulun kaupungintalo on hieno paikka ja mikä parasta, nyt ei tarvinnut sisustaa. Salin isoilla verhoilla peitetyt ikkunat hoitivat akustiikan. Ja vielä tuohon aikaan ei Suikin korvat ollut ihan niin höröllään.
– Tyytyi siihen mitä oli ympärillä.
Mukaan oli otettu Revoxin 700-mankka ja MS-Audiotronin mikseri. Ja taas tehtiin sataprosenttista liveä. Kaikki otettiin salista ja miksattiin saman tien. Bändi oli hyvässä iskussa. Kahdessa päivässä äänitettiin kuusitoista biisiä.
– Kyllä se toimi. Suuri osuus oli tietysti sillä, että soittajat ja laulajat osasi asiansa. Ne hallitsi sitä tilannetta omalla laillaan.
Sitä paitsi, tuollaista se oli siihen aikaan kaikkien kuorojen kanssa. Tavaraa tehtiin valtavat määrät pienessä ajassa. Suikki tottui ripeään työtahtiin tehdessään Lions Clubille pitäjäkohtaisia kasetteja. Kyseessä oli siis Lions Clubin kustantama äänite, jossa esitellään paikallisia musiikkitalentteja. Kevyttä, vakavaa – ihan mitä vaan.
– Mä pyörin paljon tuolla Keski-Suomessa niitä tekemässä. Aina sama juttu. Ei tiennyt mitä oli tulossa, kun peräkkäin saattoi olla humppa-orkesteri, kirkkokuoro, räppäri ja iskelmälaulaja. Ei siinä voinut muuta kuin mikkiä pystyyn ja tekemään. Joskus oli semmonen humppabändi, jolle sanoin, että pitäiskö teidän tulla tonne Seinäjoelle studioon tekemään, kun toi ei oikeen toimi täällä silleen miellyttävästi. Muuten niitä tehtiin jossain seuraintaloilla tai kouluilla. Eteisessä istui porukkaa odottamassa; ”Seuraava!” Ja sitten pantiin pyörimään. Välillä kansanmusiikkia ja välillä humppaa.
Nykyään miehen korva on sen verran harjaantunut, ettei tällaiset toimeksiannot aiheuta suurempia nikotteluja.
– Sitä on kasvanut siihen kuvioon ja osaa asennoitua. Meet vaan paikalle ja aletaan hommiin.
Lions Clubin reissut olivat opettavaisia retkiä. Oppia ei tullut niinkään mistään äänittämiseen liittyvästä, vaan asioista joilla vaikeita kenttäolosuhteita voi parantaa. Esimerkiksi, että talonmiehen kanssa pitää olla hyvät välit jos haluat pärjätä.
– Jos alat häijyilemään, niin helppoa ei tule olemaan.
Jaa, siis niinkuin kossupullolla sisään?
– No jotain tollasta. Sama tietysti kaiken muunkin henkilökunnan kanssa. Sä voit kuvitella, kun katot mun vanhoja valokuvia. Mulla oli valtava Hendrix-tukka ja kun mä meen johonkin kirkkoon kuoroa äänittämään, niin kyllähän siellä epäilyksen syvät rintaäänet tuli esiin. Joku pyysikin joskus anteeksi, kun hän epäili mun olevan ihan toisenlainen henkilö. Mä olinkin ystävällinen ja auttavainen. Ne ajatteli, että taas tulee joku etelän mies tänne nenä pitkällään.
Suikki on joutunut silloin tällöin myös ikävään välikäteen, kun kuoron johtaja ei ole voinut sanoa jollekin vaikka liian kova-äänisestä laulamisesta. Asiasta ilmoittaminen sysättiin usein äänittäjän harteille. Samanlainen tilanne tuli, kun Suikki oli mikittämässä torvensoittajaa.
– Mulle supistiin että ”Älä sille laita mitään, kun ei se osaa soittaa yhtään”. Mikki laitettiin, muttei sitä aukaistu ollenkaan. Eli myös tällaista sosiaalista ja henkistä asiaa kaatui mun niskoille. Ja piti olla luottamuksen arvoinen. Mä olen aina sanonut, että mun pitää olla yksi heistä, ettei tarvi miettiä, että mitähän se siellä tekee. Varsinkin, kun mähän olin siellä toisessa huoneessa. Pitää luoda se luottamus, jolloin voi rennosti tehdä sitä asiaa. Sen asian oppi aika nopeasti ja se tietty sopi mun luonteelle hyvin.
Kun on taiteellisista ihmisistä kysymys, on temperamentti helposti pinnassa. Ulkopuolisena ei myöskään tiedä ihmisten keskinäisiä kyräilyjä. Maaperää pitää tunnustella tietääkseen, mitä uskaltaa sanoa.
– Jos ne yhtäkkiä sanookin, että ”kuuntele sä miltä tää kuulostaa”. Mutta kun ei tiedä mikä heidän maksimitasonsa on. Mitä heiltä pitää olettaa ja mihin he pystyy venymään. Mene siinä sitten eteen kertomaan, että tää on ihan surkeeta. Että en mää kyllä tekisi tätä levyä. Positiivisuuden kautta kuitenkin. Kun ajattelee, että joku kuoro on harjoitellut yhdessä vuosikausia, niin ne ei edes kuule niitä virheitä kun ne on niin tottuneet niihin. Saada muutos aikaan siinä vaiheessa on aika hankala toteuttaa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2021. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
