Vesa Haaja – se hetki on nyt

Vesa Haajan ensimmäinen soololevy, Se Hetki On Nyt, julkaistiin 2017. Onnistunut kokonaisuus sisältää elementtejä ’60–70-lukujen melodisesta popista ja rockista, iskelmästä 
ja miksei vähän kantristakin.

Monesta yhteydestä tuttu Vesa Haaja kertoo, että soololevyllään hän on tehnyt musiikkia, jota ei ole päässyt tekemään muissa kokoonpanoissa. Parhaiten Haaja tunnetaan laulusolistin pestistään Agents-yhtyeessä, mutta jo ennen sitä kokenut kehäkettu oli keikkaillut paljon ihan kansainvälisestikin viitekehyksenään rock’n’roll- ja rockabilly-henkinen musiikki (Whistle Bait, Barnshakers, Hi-Fly Rangers).

– Okei, genrerajat on niin hiuksen hienoja, että jonkun mielestä tämä voi olla ihan saman kertaamista ja jonkun toisen mielestä taas ei. Kyllä tämä minulle on vähän erilaista musiikkia kuin nuo muut. Toki tämän levyn genret ovat kulkeneet mukanani koko ajan, olen niitä sitten esittänyt tai en. Siinä mielessä tämä summaa koko homman, tosin ehkä se ihan rajuin rokki jäi pois, koska täytyi kuitenkin tehdä albumikokonaisuus, Haaja summaa Storyvillen nurkkapöydässä.

Se Hetki On Nyt -albumilla soittavat Haajan ohella Sami Nieminen (Hammond-urut), Juha Litmanen (rummut), Tuomas Metsberg (kitara) ja Lasse Sirkko (basso). Haajan mukaan lähtökohtana sessioissa oli saada livenä talteen niin paljon kuin mahdollista.
– Laulut piti ihan teknisistä syistä ottaa uudestaan eri tilassa, kun siinä tarkkaamossa lauloin. Aika paljon sinne jätettiin orkkiskitaroita. Bassoja otettiin jonkin verran uusiksi. Sanoisin, että kyseessä on puoli-live.

Onko sinulle tärkeää, että soitetaan studiossakin livenä?
– Kyllä se on. Aika moni levy, minkä olen tehnyt vuosien varrella on ollut ihan täysin studio-live. Agentsin kanssa on muutaman levyn raitoja rakennettu pala kerrallaan. Kyllä siinä tietty fiilispohja säilyy, jos pääsee vetämään livenä, vaikka ne sitten uusisi jälkeenpäin. Toisaalta se on tietty vähän turhauttavaa, jos jo äänitysvaiheessa tiedät, että teknisten syiden takia tämä joudutaan ottamaan uudestaan ja kuitenkin pitää vetää ihan täysillä jotta se fiilis säilyy. Mutta so what, Haaja pohtii.

Levyn viimeinen kappale, ”Toiveunta”, kuulostaa ainakin kirjoittajan mielestä kuin se olisi tehty demon päälle; kitara ja laulu tuntuvat poikkeavan soundiltaan aika paljon muusta taustasta. Miten tämä kappale toteutettiin?

– Se tehtiin tarkoituksella sellaiseksi, että se kuulostaisi hieman huojuvalta ja raffilta demolta. Tuossa kappaleessa pääsin toteuttamaan sitä, missä olen parhaimmillani eli epävireisen akustisen kitaran soittamista. Ajatus lähti siitä, kun kappaleen tehnyt Marko Haavisto lähetti sen biisin tosi rujona mies ja kitara -demona; en tiedä miten hän oli sen äänittänyt, mutta siinä oli todella särkevä laulu. Me ensin jopa funtsittiin, että siinä laulettaisiin kuin puhelimessa. Sitten kuitenkin tultiin siihen ajatukseen, että sellainen soundi pomppaisi levyn kokonaisuudesta vähän väärille urille.

Tuottajan viimeinen sana

Levyn kappaleista ainakin ”Vain hölmö uskoo rakkauteen” ja ”Kesäsade” voisivat hyvin olla Agentsin levyillä, paitsi että ne soitettu hyvin eri tavalla. Oliko se ihan tietoinen päätös, että soitto ei saa kuulostaa ainakaan tuolta bändiltä?
– Ei siinä sellaista lähtökohtaa ollut. Sillä tavalla tehtiin, että soitto palveli biisiä mahdollisimman hyvin. Mutta yksi päätös mikä tehtiin siksi, ettei vain tehtäisi toisintoa noista minun muista bändeistä, oli sellaisen tuottajan hankkiminen, joka ei ole ollut projekteissani mukana. Toisaalta hänen piti kuitenkin tietää taustani ja se miltä musan tulisi kuulostaa, ja tuoda sinne yhtä lailla elementtejä, joilla se pikkuisen erottuu muista jutuistani.

Mikä oli tuottajan rooli levyn onnistuneissa sovituksissa? Olivatko sovitukset äänitysten alkaessa valmiina jo bändin toimesta vai osallistuiko Antti Ikola niihin paljonkin?
– Sekä että. Antti kävi jonkin verran joissain treeneissä, kun me painiskeltiin joidenkin sovitusten kanssa ja antoi oman panoksensa, niin kuin joka jamppa. Siitähän tämä on mukava bändi, että kaikki on musan takana ja jokaisella on omia ideoita. Siksi olikin tärkeää, että on yksi joka päättää miten lopulta tehdään. Antilla oli sitten se lopullinen valta.

Esa Elorannan tekemä ”Aurinkoni” oli Haajan mukaan yksi levyn vaativimpia sovitettavia.
– Bluelight (levy-yhtiö) halusi, että kaksi biisiä tulee ristiin CD:llä ja vinyylillä, ja siksi meiltä uupui pari biisiä. Aurinkoni oli Esa Elorannan viimeisiä lähetyksiä minulle. Tykkäsin siitä heti, mutta se oli myös hyvin demomainen sillä tavalla, että siitä pystyi tekemään mitä vaan, mutta samalla piti olla hyvin tarkka mitä sen kanssa tekee. Antti ei päässyt niihin sovitussessioihin mukaan, joten me sitten lähestyttiin sitä vähän Buddy Hollyn Peggy Suen kannalta. Se vaati muistaakseni kolme eri rumputräkkiä päällekkäin vedettynä, jotta biisi alkoi kuulostamaan siltä ettei se ole tylsä.

Erityisen komealta kuulostaa singlenäkin julkaistu ”Uusi tähti”. Siinähän on jopa Glen Campbell -fiilistä.
– On, ehkä tietämättäkin. Mutta Esa, joka on tehnyt biisin, on kova Glen Campbell -fani. Siinä demossa ei välttämättä ollut sitä fiilistä, mutta hyvin nopeasti se vain soljui muottiinsa. Se oli myös yksi kappale, missä jouduttiin painimaan, sillä sitä miksattiin useaan eri otteeseen; siellähän on hyvin paljon sellaisia pieniä träkkejä, sitä sun tätä, ihan pieniä pimpautuksia. Se miten siitä sitten saatiin kokonaisuus oli vähän ongelmallista.

Draaman kaari on tärkeä

Vesa Haaja kertoo, että levyä tehtäessä pyrittiin tietoisesti vanhan ajan albumikokonaisuuteen, jossa ”jokaisen kappaleen paikka on juuri siinä kun se on, eikä missään muualla.” Esimerkiksi iso kasa Haajan itsensä, Elorannan ja Haaviston levyä varten tekemiä kappaleita jäi odotuttamaan seuraavaa kertaa, koska kokonaisuutta ei haluttu enää rikkoa.

– Siihen pyrittiin saamaan sellainen draaman kaari. Mutta se on nykyaikana oikeastaan ihan mahdotonta kokea, ellet sitten kuuntele CD:ltä tai vinyyliltä. Nykyäänhän puhutaan yleensä vain biiseistä, mutta meillä oli vähän erilainen lähtökohta.

Häiritseekö sinua se, että et saa tämän levyn musiikkia kaikkien kuultaville esimerkiksi LP-levyn A- ja B-puolena?

– Sillä tavalla kyllä, että itse tykkään kuunnella niitä kokonaisuuksia alusta loppuun. Se on jollakin tavalla kiehtovaa, kun kuulee, että tässä on nyt yritetty tavoitella tällaista draaman kaarta. Esimerkiksi tätä levyä tehtäessä oli koko ajan mielessä se, että tämä voisi olla niin kuin keikkasetti: se lähtee tuosta ja loppuu tuohon, ja tuossa kohdassa tulee sitten se rytistys ja heti sen perään pikkuisen hiljennetään.

Laulunkirjoittajana Haaja kertoo itse olevansa hyvin vanhan liiton tekijä, jolla ei ole käyttöä kotistudiolle, vaan demot tallentuvat akustisen kitaran kanssa ”ei sentään enää sanelukoneelle, vaan jopa Zoomin tallentimelle”.
Soololevyllä ja sen tiimoilta tehtävillä keikoilla Haaja soittaa Guildin akustista kitaraa. Sen sijaan Agentsin kanssa hänet on nähty alkuperäisen Fender Wildwood -akustisen kanssa. Kerrotko vielä lopuksi, millainen soitin se on?

– Aivan mahtava. Se on aivan loistava sellaiselle kaverille, joka soittaa sähkökitaraa ja tykkäisi soittaa akustista noin niin kuin komppihommissa. Sehän tuntuu aivan samalta kuin soittaisit sähkökitaraa. Siinä on vain kaksi ongelmaa. Ensinnäkin jos sellaista etsii, niin et löydä, koska niitä ei vain ole – nehän ei ole ihan parhaiten tehtyjä kitaroita, joten tuotannon lopettamiseen oli ihan syynsä. Toisaalta jos löydät, niin hinnat ovat nousseet ihan kattoon. Omani löysin muutama vuosi sitten Helsingistä, eikä se ollut edes kallis. Olen yrittänyt löytää toista varakitaraksi, mutta eipä niitä oikein löydy. Minullahan on paljon kitaroita kotona, mutta ne ovat lähes kaikki sellaisia parin sadan taalan omituisuuksia. Suosikkini on Kayn jumbomalli, jossa on raskas kaula mutta täyteläinen soundi. Sillä olen soittanut jopa jotain juttuja Agentsin levyille.