Tuore The Eagles -dokumentti alkaa bändin treenatessa yhtä tavaramerkeistään, a cappella -laulua kappaleesta ”Seven Bridges Road” juuri ennen lavalle menoaan. Pian kameralle puhuvat kaikki: Don Henley, Glenn Frey, Randy Meisner, Joe Walsh sekä Don Felder. Eletään Hotel California -levyn jälkihuumaa, ja yhtye on isoimmillaan.
Hyppy tähän päivään, ja ääneen pääsevät lähinnä bisnesjyräksi muuntunut Frey ja harmaantunut Henley. Utopia veljeydestä on ohi. Kuten Walsh hyvin kiteyttää: ”Jälkeenpäin kun tarkastelee, mitä tapahtui, kaikki näyttääkin yhtäkkiä upealta kertomukselta. Kun oli siinä mukana, se ei todellakaan ollut sitä!”
Asiat dokumentissa etenevät kronologisesti, ja tutustutaan myös lauluntekijä J.D.Southeriin, ”kuudenteen Kotkaan”. Frey ja Henley törmäävät toisiinsa saman levymerkin myötä, ja pian säestävätkin yhdessä Linda Ronstadtia. Ensimmäinen Eagles-versio täydentyy Randy Meisnerin ja Bernie Leadonin kera, kun himo tehdä omaa musiikkia on ylitsepääsemätöntä ja taustabändeily saa jäädä.
Vähitellen Freyn rock-henkinen asenne törmää Leadonin kantrimpaan mieltymykseen, ja kokoonpanot muuttuvat yhä uusien kiertueiden ja levyjen myötä. Frey alkaa ottaa artistista johtoa enemmän haltuunsa, niinpä tuottaja Glyn Johnskin vaihdetaan Bill Szymczykiin. Leadonin korvaa Joe Walsh. Mies, joka tekee hotellien tuhoamisesta taidetta, saaden vinkkejä yhdeltä parhaista: Keith Moonilta.
Frey tilittää kameralle vieläkin oudon katkerahkosti, kun toinen ”jumala (Felderin termi)” , Henley, on seesteisempi. Henley kuvaakin rajaa ”amerikkalaisen unelman” ja ”amerikkalaisen painajaisen” välillä hyvin ohueksi. Ote, jolla Timothy B. Schmitin tapaan rooliinsa neutraalina taustamiehenä tyytynyt Walsh kuvaa kameralle ”päätöksiä, jotka olivat hyviä Eaglesin kannalta”, ovat hyvin merkillepantavan monimerkityksisiä.
Ensimmäinen puolisko, ja ensimmäinen kausi bändin historiassa kahden DVD:n dokumentista päättyy Long Beachille heinäkuussa 1980, kun Felder ei mitenkään voi ymmärtää bändiä tekemässä hyväntekeväisyyskeikkaa ”jonkun poliitikon” kampanjoimiseksi. Frey päättää, ilman, että ottaa fyysisesti yhteen Felderin kanssa, että Eagles on ohi.
1990 Henley, Walsh, Schmit ja Felder yrittävät taas yhdessä äänityksiä, mutta kun Frey ei ilmaannu paikalle, comebackista ei tule mitään. Sattuma puuttuu peliin, ja Travis Tritt saa versioonsa ”Take It Easy” -kappaleesta videolle esiintymään myös Freyn, mikä johtaa Eaglesin uuteen nousuun 1994, Felderin ja Azoffin vietyä Walshin vieroitushoitoon.
Nyt yhtye nähdään myös Euroopassa, ja keikkoja myydään tiuhaan. Felder, tasaväkisenä oikeuksien omistajana, ei kuitenkaan halua, että Frey ja Henley saavat osakseen tuotoista enemmän kuin muut, ja lopulta saa potkut yhtyeestä, jonka uutta studiolevyä, Long Road Out of Eden, saadaan odottaa vuoteen 2007 asti. Kvartetiksi taas supistunut ydinyhtye saa singlen vanhasta Southerin soolokappaleesta, jonka kitarasoolon sattumalta YouTubesta löydetyllä Eaglesin keikkaversiolla vuodelta 1974 kaiken kukkuraksi vetää Bernie Leadon!
Kakkos-DVD etenee tähän päivään asti, eikä viimeistä Eagles-konserttia ole vielä kuulutettu.
Dokumentin mahtipainos sisältää myös kolmannen levyn, jolla on 16 mm -filmille kuvattu kokonainen, ennen julkaisematon keikkataltio maaliskuulta 1977.
Dokumentti olisi voinut sisältää tasapuolisemmin koko yhtyeen kommentteja. Nyt ei kenellekään jää epäselväksi, ketkä sanovat viimeisen sanan. Tuntuu jotenkin myös siltä, ettei comebackin jälkeiseen yhtyeen kauteen ole paneuduttu ihan samalla intensiteetillä kuin alkuhistoriaan. Niin tai näin, jonkinlaisen kokonaiskuvan saamiseksi suosittelen perehtymistä molempiin tässä arvioituihin laitoksiin.
History Of The Eagles
The Story Of An American Band
3 h 7 min (DVD, Blu-Ray, eri versioita)
Universal 2013
Ohjaus Alison Ellwood
