J. Karjalainen: Sä kuljetat mua – mystiikkaa ja öisiä tunteita

J. Karjalaisen musiikin lauluissa mennään tieteen syrjäpoluilla, matkataan mielen syvimpiin lokeroihin. Karjalainen on mystikko, joka johdattelee hämärille poluille ja maailmoihin joista et tiennytkään.


Levyn kannessa oleva kuva Bevatron hiukkaskiihdyttimestä 60 vuoden takaa virittää tunnelman jo nostalgisen mystisille tasoille. Mennään tieteen syrjäpoluilla, matkataan mielen syvimpiin lokeroihin.
Karjalainen on mystikko, joka johdattelee hämärille poluille ja maailmoihin joista et tiennytkään. Hän voi laulaa naisesta, joka tanssii kaulassaan hylkeen selkänikamista tehty luulei (Luulei), eikä kuulija välttämättä ymmärrä tarinasta mitään. Silti ihokarvat nousevat pystyyn. On kuin katsoisi kauhuelokuvaa, jonka öisestä kuvasta ei oikein näe mitä siellä pimeydessä on. Bändi maalaa taustan mestarillisesti ja Karjalaisen tulkinnassa on pelottavaa vakuuttavuutta.

Sama elokuvallisuus on läsnä läpi koko albumin. Gunpowder cha cha on jopa kreditoitu (kuvitteellisen) Kuolema pukeutuu kimonoon -elokuvan tunnusmusiikiksi. Sen sovituksessa on Karjalaisen mittavasta tuotannosta huolimatta jotain vallan uusia sävyjä.
Romanttinen laulu voi olla se tämän levyn hittibiisi, sellaista tarttuvuutta siinä on. Varsin tuttuja sävyjä sitä vastoin on laulussa Vieraita muistoja, jonka huuliharpun ja kitaran soittama alkuriffi on kuin suoraan vuonna 1994 julkaistun Villejä lupiineja -albumin Mä tahdon olla lähellä sinua -kappaleesta. No, onhan levyn miehityskin lähes sama ja tuottajana molemmilla levyillä on myös rumpalin jakkaralla istuva Janne Haavisto.

Tuotanto onkin mestarillista. Välillä yhtyeen – johon kuuluvat myös Tom Nyman, basso / Mikko Lankinen, kitara / Pekka Gröhn, koskettimet – briljanttia soittoa kuunnellessa tulee mieleen, miltä Karjalaisen musiikki kuulostaisi jonkun keskinkertaisemman bändin soittamana?
Soitto soljuu näennäisen vaivattomasti kuljettaen musiikillisen taikamaailmaan. Se toki on shamaani Karjalaisen luoma ja näköinen, mutta vierellä jo kymmeniä vuosia seuranneiden mestaripelimannien vaikutus on eittämättä järisyttävän tärkeä.

Unimaailma ja mystinen ulottuvuus on minulle niin voimakas, että sen rinnalla Rosettan tapainen ralli – vakavasta parisuhdeväkivalta-aiheestaan huolimatta – jää jopa lievästi turhanpäiväiselle tasolle.
Samoin levyn päättävä rokkikipale, Neuvo van Han, jonka bändi toki vetää jäätävällä vakuuttavuudella. Silti toiminee paremmin livenä. Nyt kappale tuntui ylipitkältä muuten lyhyehkössä albumissa (vain alle 35 min).

Minulle levyn syvyys aukenee oudommissa kappaleissa, sellaisissa kuin Tule kesäyö, Tummansinen seuralainen tai ehkä levyn vaikuttavimmassa Terve, Sirkka Lautamies.
Siinä Karjalaisen nerokkuus biisintekijänä on niin ilmeistä. Hän laulaa sata vuotta vanhasta koulukasvistosta ja liittää sen graniittilouhokseen, josta kuljetettiin graniittia Pietarin Iisakin kirkkoon. Sen äärellä voi vain äimistyä ja uppoutua maagikon luomaan maisemaan, tajuamatta välttämättä lainkaan mitä lauluntekijä on kammiossaan pohtinut. Kellopelisoundit ja reggaerytmit kuuluvat tähän pakettiin luonnollisen lihaisena elementtinä, no doubt, enkä välttämättä halua tietää enempää. Tunnelma on vangitsevan täydellinen.


J. Karjalainen: Sä kuljetat mua (Warner Music 2018)

 

02.11.2018
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy