Widenius on ollut ahkera. Viime keväänä Petri Kumelan kanssa julkaistulla duolevyllä, Fantasía Andaluza, Widenius sukelsi vanhan espanjalaisen kitaramusiikin pyörteisiin. Nyt keula on kääntynyt 180 astetta kohti kylmempiä vesiä. Traktorin käynnistys potkaisee kiekon liikkeelle. Sitä seuraa Wideniuksen kimurantti kitarariffi.
Humoristinen nimi kertonee paljon missä mennään. Maailman world music -markkinoilla sillä varmasti erottautuu espanjalaisista (tai sitä jäljittelevistä) flamencoartisteista. No, ulkonäöltään enemmän Johnny Winteria kuin Carlos Santanaa muistuttavalla Wideniuksella ei ole vaaraa sotkeutua latinokollegoihinsa.
Eivät Wideniuksen triolevyllään viljelemät kitarariffitkään mitään perinteistä flamencoa ole. Levyn alkupuolella ollaan jo vallan heavymetallimaisissa tunnelmissa. Toinen raita, Mara’s Polska, olisi yhtä helppo sovittaa niin kansanmusiikkiorkalle kuin heavybändille. Perkussiosoittaja Karo Sampelan piiskakomppi ei anna armoa ja kappale on varmasti livekeikoilla hyvä yleisön herättäjä. Olen kuulevinani kappaleessa haikuja Ritchie Blackmoren soitosta, etenkin Rainbow-klassikosta Gates of Babylon.
Wideniuksen tavaramerkkejä ovat kulmikkaat, jopa matemaattiset kitarariffit, jotka taitavat olla peräisin nuoruuden heavyajalta. Tämä on kuitenkin vain yksi puoli, eikä maneeri suinkaan banalisoi kokonaisuutta.
Levyn kansi tuo mieleen lumen ja jään. Saman kuvaston kanssa flirttailu jatkuu kautta linjan. Biisien nimet kuten Sámiland, Etude II (Rio Tornio) tai Arktik Traktor vievät kuulijan Lapin erämaihin – Widenius on kotoisin Torniosta, joten maailman mittakaavassa voidaan puhua kursailematta lappilaisesta artistista, vaikkei eteläisen Lapin läänin rajakaupunki aivan Lappia vielä olekaan.
Suomi-kuvaa vahvistaa Ilkka Heinosen upeasti soittama jouhikko, joka sopii flamencoon erinomaisesti. Suomalaismystiikan ujuttaminen flamencokeitokseen on nerokas oivallus! Modernissa flamencossa viulu paljon käytetty instrumentti ja täydentää kitaraa oivasti (vaikka useimmiten kitaran kaverina onkin poikkihuilu). Jouhikko kuulostaa ensin viululta, mutta sen mukavan nuhainen soundi on rouheampi, ja sopii niin hienosti flamencon estetiikkaan, että yhdistelmää kannattaisi käyttää vastakin!
Ehdotus saattaa kuulostaa absurdilta, mutta täytyy muistaa, että vielä 1960-luvulla flamencon ainoa säestyssoitin oli kitara. Sen jälkeen kaikki on tullut kokeilun kautta. Esimerkiksi popmusiikissakin taajaan käytetty cajón on peräisin Etelä-Amerikasta ja se tuli osaksi flamencosoitinperhettä vasta Paco de Lucían myötä – miksei siis jouhikkokin voisi olla tällainen ottolapsi?
Koko flamencokäsite on laajentunut tyylilajin hakiessa jatkuvasti vaikutteita milloin jazzista ja bluesista, milloin popista tai klassisesta. Näin ajatellen Widenius on osa flamencon luonnollista kehitystä. Hänen musiikissaan fuusiota viritellään niin jazziin kuin klassiseen kitaramusiikkiin – ja kuitenkin Soleá soi niin kuin puhdasoppisen soleán kuuluukin. Perinteet on hallussa, mutta samalla levylle on suodattunut yhtä sun toista hauskaa tästä päivästä ja suomalaisesta kulttuuriympäristöstä.
Kokonaisuus ja Wideniuksen kitarointi ponnistaa kuitenkin vahvasti modernista flamencosta. Vuosien yhteistyö kuuluu trion soitossa. Espanjassa pitkään asunut lyömäsoittaja Karo Sampela on alansa terävintä kärkeä. Värttinästä tuttu basisti Hannu Rantanen on Wideniuksen fuusioflamencon tulkitsemiseen niin ikään paras kuviteltavissa oleva valinta.
Tätä kirjoitettaessa bändi on juuri levynjulkistuskiertueella, joten keikallekin saattaa vielä ennättää.
Joonas Widenius Trio: Arktik Traktor Konspirazy, Rockadillo (2016)
