Puritaaninen metalliyhteisö yllättää tasaisin väliajoin ahdasmielisyydellään. Lorna Shoren sinfonisia elementtejä sisältävä death/black-hybridikeitos ei nimittäin ole jostain syystä kelvollinen päästäkseen metalligenren arvostetulle Metal Archives -tietokantasivustolle. No, syykin on toki selvä. Yhtye on kehdannut määritellä musiikkinsa deathcoreksi ja sehän ei ole missään nimessä soveliasta tai hyväksyttävää.
Jätetäänpä genremäärittelyt taka-alalle ja pureudutaan itse musiikkiin.
Immortal on monipuolinen sekoitus eri metallin tyylilajeja. Keskiössä on mahtipontinen syntikoilla kuorrutettu black metal, johon on lisätty kuolometallista tuttuja demppiriffejä ja seasta löytyy myös niitä surullisenkuuluisia coremaisia break down -kohtia, joita kaikki tuntuvat vihaavan.
Solisti myllertää vihaisena ja vuorottelee matalan murinan sekä korkeamman rääkynän kesken. Puhtaita lauluja albumilta sen sijaan on onneksi turha yrittää etsiä, sillä Lorna Shore ei kalastele pikkutyttöjä faneikseen imelien pop-kertsien avulla, vaan luottaa raskaan ulosantinsa voimaan.
Levyn avaava nimibiisi on erittäin väkevä, ihokarvat pystyyn nostattava teos, joka resonoi vahvasti hurmoshenkisen mustan messun manauksen suuntaan. Myös Hollow Sentence seilaa samoissa manalan kirkon synkissä tunnelmissa ja edustaa levyn ehdotonta priimaosastoa. Referenssinä mainittakoon, että mielleyhtymät Gravewormin ja Dimmu Borgirin vanhempaan tuotantoon ovat ilmeiset.
Immortal on vahva ja syväluotaava kokonaisuus, josta ei kunnianhimoa puutu.
Välillä yhtye tosin sortuu kappaleidensa ylisovittamiseen, mikä taas johtaa hieman repaleiseen yleisvaikutelmaan, mutta se annettakoon anteeksi, koska sävellykset ovat näin ihailtavan hyviä.
Jos Lorna Shore pystyy jatkossa tiivistämään sanomansa aavistuksen kompaktimpaan muotoon, niin aletaan olla niillä tasoilla, että albumin nimi ei ole vain pelkkää sananhelinää.
Lorna Shore: Immortal (Century Media, 2020)
